Rakkauden löytäminen ei ole helppoa, eikä sen kuulukaan olla

Alppiruusut hehkuvat kaikissa punaisen ja keltaisen sävyissä. Keskellä kaupunkiakin kuuluu lintujen laulua aamusta iltaan ja nukkumaan mennessä on niin valoisaa, että tuntuu iltapäivältä. Kadut ja aukiot täyttyvät terasseista ja hyväntuulisista ihmisistä. Ja merenrannassa ja puiston penkeillä istuu vastarakastuneen näköisiä pariskuntia.

Erityisesti tähän aikaan vuodesta ilman parisuhdetta elävä saattaa kaivata toista ihmistä vierelleen enemmän kuin tavallisesti. Kesällä ei muusta puhutakaan kuin seksihelteistä tai lomaromansseista, juhannuksena etsitään seitsemää aitaa ja seitsemää kukkaa, ja viikonloput täyttyvät häistä ja polttareista.

Mä ajattelen, että elämään voi olla tyytyväinen monella eri mittarilla, tässä hetkessä ja pitkäjänteisemmin ajatellen. Esimerkiksi tällä hetkellä tykkään opiskelusta ja määräaikaisten töiden tekemisestä, siitä että voin mennä monena iltana viikossa ulos ja viipyä seikkailuissani niin kauan kuin haluan. Parin vuoden kuluttua olen todennäköisesti jo erilaisessa elämäntilanteessa, ja tuntuu hyvältä kulkea sitä kohti.

Ajattelen myös rakkaudesta ja parisuhteesta samalla tavalla. Suhtaudun deittailuun enemmän seikkailullisena ajanvietteenä kuin jonain tavoitteellisena suorituksena. Olisi aikamoista tuhlausta käyttää vuosia elämästään siihen, että odottaa jonkin asian tapahtuvan.

Kun pitää itsestään ja elämä on täynnä mielekkäitä ja kivoja asioita, ei niitä juttuja jotka elämästä puuttuvat, pidä oikeastaan edes puutteina. Välillä tuntuu kuitenkin vaikealta pitää omasta itsenäisyydestä ja arvoista kiinni, kun joka puolelta tulee viestejä, joiden mukaan tekee asioita jotenkin väärin.

Viimeisin ärsytyksenkohteeni oli tämä Hesarin artikkeli, jossa parisuhdetta etsiviä syytetään taas kerran liian valikoiviksi ja puhutaan Tinderistä pinnallisena ja ulkonäköön keskittyvänä sovelluksena.

Viime viikolla instagramissa ja jodelissa leimahti myös kohu Metti&Hanna-podcastin nyt jo poistetusta jaksosta, jossa Juha-niminen sinkkumies kertoi ”mieseläinlajin” näkemyksiä siitä, ”millaisista naisista miehet tykkäävät”.

Hesarin artikkeli ja kahden muotibloggaajan podcast esittivät kaksi vastakkaista näkemystä samaan asiaan, siihen millaisia kriteerejä parisuhdetta etsivällä voi olla. Ensimmäisessä haikailtiin niihin aikoihin, kun riitti että ”toinen kävi töissä ja oli raitis”, jälkimmäisessä taas kuvailtiin hyvin tarkasti, millaiset ”symmetriamarkkerit” täydellisen naisen vartalossa on.

Musta on kohtuuton ajatus, että kumppanille ei saisi asettaa mitään kriteerejä. Asuntoakin etsitään sijainnin, valoisuuden ja remonttimahdollisuuksien perusteella ja työpaikan toivotaan olevan ilmapiiriltään mukava ja työaikojen joustavia. Kymmenien kohtien vaatimuslista voi tietysti kaventaa mahdollisten kumppanien määrää liian paljon, mutta täysin sokkona etsiminen voi tuottaa pelkkiä huteja.

Kun kuvittelen sellaisen tyypin, jonka kanssa voisin olla parisuhteessa pidemmän ajan (esim. koko loppuelämän), ajattelen molemminpuolista vetovoimaa, samanlaista koulutustaustaa ja tulevaisuudensuunnitelmia sekä yhteisiä arvoja ja kiinnostuksenkohteita. Vääränlaisia odotuksia ovat musta sellaiset hyvin tarkat ulkonäkökriteerit, joita edellä mainittu Juha kertoili. Oon kuitenkin todennut, ettei ole mitään järkeä yrittää muodostaa jotain pysyvää sellaisen ihmisen kanssa, joka kuulostaa alusta asti ihan erilaiselta kuin se mitä etsii.

Kaikista kriteereistä ja Tinderin käytöstä ja lukuisista treffeistä huolimatta mä uskon rakkaudessa jonkinlaiseen yllätyksellisyyteen ja kipunointiin, sellaisiin asioihin joita ei voi etukäteen odottaa ja joita on hankala sanallistaa. Koska parisuhde ei ole 2000-luvulla enää elintärkeä asia samalla tavalla kuin asunto tai toimeentulo, sen pitäisi olla jotain oikeasti erityistä, joka tekee onnelliseksi.

Erityiset jutut ovat juuri siksi niin ihania, että niitä ei kävele vastaan jokaisella kadulla. Suurin osa ihmisistä on pohjimmiltaan mukavaa, lämmintä ja hyvää seuraa, mutta oikeanlainen yhteys muodostuu vain harvojen kanssa. Itse asiassa olisi varmaan entistäkin monimutkaisempaa pitää yllä romanttisia ihmissuhteita, jos joka toista tai edes joka viidettä kaupassa, bileissä tai töissä tavattua tyyppiä kohtaan tuntisi vastustamatonta vetovoimaa.

Tykkään niistä hetkistä kun tajuaa rakastavansa toista ihmistä, oli se sitten kaveri tai kumppani.

Kun kahdenkeskinen sanailu naurattaa niin paljon, että on vaikea juoda kahvia, ja niskan ja selän lihakset rentoutuvat kaikesta siitä vapautuneisuuden tunteesta.

Kun pyöriskelee yöllä sängyssä, vieressä nukkuva herää ja sanoo, että ”kaikki on hyvin” ja on heti helpompi nukahtaa.

Kun on bileissä ja kuulee takaansa tutun äänen pitkästä aikaa ja tajuaa, miten paljon sitä ihmistä on kaivannut.

Kun viettää jonkun kanssa kokonaisen päivän, liikkuu museosta ja kahvilasta ja puistosta toiseen ja aikaa tuntuu olevan loputtomasti.

Sellaista tunnetta tai aavistusta siitä mä yritän löytää myös niistä mun treffiseuralaisista.

Ja nyt pääsen vihdoin siihen, mitä olen yrittänyt sanoa: Rakastuminen on harvinaista, ainutkertaista ja epävarmaa. Se, että edellyttää parisuhteelta syvää ja erityistä kiintymystä, ei ole nirsoutta, vaan sitä että arvostaa itseään.

Sen kihelmöivän ja pakahduttavan tunteen löytymiseen voi mennä vuosia. Jos niiden vuosien aikana tyytyy sellaiseen, jonka ainoa hyvä ominaisuus on raittius, voisi yhtä hyvin olla ilman mitään parisuhdetta.

Mä uskon, että onni löytyy sellaisen ihmisen kanssa, jota on malttanut vähän odottaa. Ja silloin kun ei ole parisuhteessa, ei kannata miettiä sitä olisiko hyvä hankkia helluntaiheila tai juhannusromanssi, pitäisikö meikata ruokakauppaa varten, jos siellä vaikka tapaa jonkun, tai tarvitseeko jokaiseen treffipyyntöön suostua, vai onko ylimielinen jos sanoo ei.

Tää elämä on koko ajan ihanaa, valloittavaa, ärsyttävää, kaunista, tympeää ja riemukasta riippumatta rakkaussuhteista. Ehkä romantiikan kesä voisi olla ensisijaisesti itsensä hellimistä ja arvostamista, eikä sitä että ajattelee jäävänsä jostain paitsi, jos juuri tänään ei mene kenenkään toisen kanssa nukkumaan?

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Vanhapiika on surullinen lukukokemus

Kolme polttarileikkiä

Signe Branderin Helsinki-kuvia ja muistoja samoista paikoista

Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA <3

Kommentit (4)
  1. vilhelmiina
    11.6.2019, 20:50

    Kauniita ajatuksia, voisin sanoa että samaistun <3

  2. Niin upee teksti!!!!

    1. Kiitos, ihanaa jos tykkäsit <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *