Main character moments

Muutaman viikon sisällä oon uinut lukuisia kertoja, yksin, yhdessä, kahdestaan. Helsingissä ja Hangossa, monilla eri rannoilla.

Pari viikkoa sitten mentiin Sompikselle, koska se lopettaa pian toimintansa Sompasaaressa ja siirtyy Hermanniin.

Nähtiin Kurvissa ja pyöräiltiin Suvilahden läpi yhdessä. Maria on näköjään ainoo meistä jolla on kypärä. Joo, mä oon sit se joka selviää, jos me törmätään johonki rekkaan, vastasin. Mietin vähän aikaa ja lisäsin sitten: Siinä tapauksessa mä en kyllä ehkä haluis jäädä eloon.

Ilmassa oli sateen jälkeistä huumaa, kuumuus oli huuhtoutunut pois ja mun teki mieli kuvata taivasta koko matkan ajan, se oli niin uskomattoman värinen ja muuttui koko ajan kauniimmaksi.

Mua oli vähän ahdistanut päivällä, koska olin miettinyt jotain edelliseen kesään liittyviä muistoja ja ajattelin, että en haluaisi saada niistä yhtään enempää muistutuksia. Mutta kun me päästiin perille, käveltiin nelistään yhtenä rintamana sinne kirahvien luokse ja jätettiin pyörät telineisiin, musta tuntui jo hyvältä. Ajattelin vain merta, sitä että pääsisin kohta sekä lämpöön että viilentymään.

Ekassa saunassa oli liian vähän puita ja laimeat löylyt. Mietittiin pitäisikö odottaa, että päästään kuumempaan saunaan ennen uimista, mutta mulla oli kärsimätön olo. Mä voisin nyt vaan mennä tonne mereen, sanoin ja kävelin portaisiin. Alinta askelmaa ei näkynyt levien alta, joten molskahdin veteen. Se tuntui heti ihanalta, 16-asteisessa, keinuvassa vedessä oli virkistävää ja rauhoittavaa uida.

Mentiin uudestaan saunaan ja tultiin takaisin. Muut halusivat melkein heti pois, mutta mä en. Etsin rannan läheltä kiven jolla seisoa, ja huljuttelin siinä jonkin aikaa. En halunnut päästää irti siitä tunteesta, että olin yhteydessä kaikkiin näkemiini rantoihin, ja että velloin jonkin tuntemattoman ja vähän pelottavan massan keskellä, mutta kestin kylmyyttä ja sitä, että en nähnyt pohjaa.

Kun nousin merestä, olin sitä samaa kihelmöivää valoa, jossa olin äsken uinut.

Etenkin viileässä vedessä uimisen jälkeen musta tuntuu siltä, kuin tuulet olisivat yhtäkkiä lämpimämpiä ja mun verenkierto nopeampaa. Säärikarvoissa tuntuu hentoa puhallusta, olkapäiltä putoilee pisaroita ja hiukset ovat päälaelta pörröiset ja latvoista märät. Ajattelin silloin, kuten monesti aiemminkin samanlaisina hetkinä, että tuntuu siunatulta.

Ajattelin myös kaikkea sitä, mitä viime kesänä oli tapahtunut, sitä kun olin käynyt ensimmäistä kertaa Sompiksella. Olin käynyt kaikissa kolmessa saunassa, mennyt miedosta saunasta kuumimpaan, olin uinut niin monta kertaa etten enää edes muista montako, ja olin ajatellut että tämäpä on hyvä vertauskuva rakastumiselle, siis se kun on kuumissaan ja liukuu hikisenä veteen ja toistaa saman lukemattomia kertoja.

Silloin pari viikkoa sitten menin uimisen ja vaatteiden vaihdon jälkeen ottamaan selfieitä taksien taakse. Oli auringonlaskun paras hetki ja paras valo. Musta tuntui edelleen tosi hyvältä, hetkellisen onnelliselta ja kauniilta.

Kävelin takaisin kavereiden luokse ja mentiin hakemaan meidän pyöriä. Oliks toi Maria sulle tollanen main character moment?

Olihan se.

Samalta on tuntunut muidenkin uintireissujen aikana sen jälkeen, Eiranrannassa, Munkassa, Meikussa ja Hangossa. Olin siellä yksin ja kävin kahdella eri rannalla uimassa, kahlasin kirkkaassa vedessä hiekkapohjaa pitkin jotain sata metriä eteenpäin ja käännyin takaisin, vaikka vesi ulottui vasta vyötärölle asti.

Tykkäsin itsestäni ja omasta seurastani siellä enemmän kuin tavallisesti. Ei tuntunut siltä, että kunpa olisin jossain missä kaikki muutkin ovat, kun olin juuri siellä missä eniten halusin olla.

Sompasaunan jälkeen mentiin vielä yhden mun kaverin kanssa hakemaan pizzaa ja vöneriä ja käveltiin Torkkelinmäelle syömään niitä. Se oli se ilta, jolloin Suomen lätkäjoukkue pelasi mestaruudesta, mutta oltiin unohdettu asia uimisen ja pyöräilyn aikana kokonaan. Pizzeriassa me katseltiin telkkaria kun odotettiin meidän annoksia ja häkellyttiin, kun nähtiin että suomalaispelaajille jaettiin mitaleja. Mitä vittua, siis voittiko ne?

Tajuttiin kuitenkin nopeasti, että mitalit olivat hopeisia.

Jos voitto olisi tullut, ikkunat ja rappukäytävien ovet olisivat luultavasti avautuneet, torvet olisivat alkaneet tööttäillä, Hesarilla olisi kiihdytelty ja Hämeentiellä madeltu letkassa kohti keskustaa, ja me oltaisiin nähty se kaikki samaan aikaan kun oltaisiin noustu portaat kadulta Torkkelinmäelle. Hopeamitalien takia me kuitenkin käveltiin hiljaisilla kaduilla ja istuttiin puistossa, jossa ei ollut juuri ketään, vain joku kaveriporukka jolla oli oma kaiutin ja hyvät tanssimuuvit.

Mä kerroin yhdestä tyypistä, jonka kanssa kävin treffeillä joskus kolme vuotta sitten ja jota oon usein miettinyt sen jälkeen, koska mua jäi harmittamaan, että en laittanut sille enää parin tapaamisen jälkeen viestiä. Luulen että nykytilanteessa mikään ei kyllä olisi toisin, vaikka olisinkin laittanut, mutta jossiteltaviksi jäävät asiat ärsyttävät mua.

On ollut joitain vaikeita tunteita nyt kesäkuussa. Oon kaivannut viime kesää, oon tajunnut että olin rakastunut silloin, vaikka tuntuu jotenkin kiusalliselta sanoa niin, ja on tuntunut kipeän epäreilulta, että juuri nyt en voi tässä asiassa saada sitä, mitä haluan. On harmillista, että kun on joskus kokenut liekehtiviä olotiloja, huomaa heti miten laimealta tuntuu, kun ei syty, ei ole viileää tai kuumaa eikä ole yhtään päästään sekaisin.

Toisaalta sitten kun niitä tunteita taas joskus tulee, tiedän että musta tulee holtiton, haluun mennä alasti uimaan suihkulähteisiin ja muihin vesistöihin, kahlaan syvemmälle kuin mihin jalat ulottuu ja tunnen paistattelevani parhaassa mahdollisessa valossa koko ajan.

Oon siis ollut välillä vähän melankolinen. Olin silti kesäkuussa onnellinen joka kerta kun uin jossakin. Siellä Sompiksella varsinkin: annoin aaltojen liikuttaa mua, tartuin portaiden kaiteisiin molemmin käsin ja kävelin liukkaat rappuset ylös, puin päälleni, suljin hakaset takaa ja napitin mekon edestä. Kuljin halkopinojen ja aitojen välistä kohti valoa, haroin märkiä hiuksia pois ohimoilta, ajattelin sitä että muutaman viikon kuluttua saunat ja portaat ja naulakot olisivat kadonneet tältä paikalta, sorasta nousisi sinne vähitellen korkeita taloja, Merihaan kerrostaloja ei enää näkisi siitä kohtaa niemeä, ja kaikki se mikä oli saanut mut liikuttumaan, pyyhkiytyisi pois, siitä ei jäisi jälkeäkään.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

suhteet oma-elama ystavat-ja-perhe rakkaus
Kommentit (2)
  1. Siis tää, varsinkin toi viimeinen lause.
    Ihan silkkaa timangia. <3 <3 <3

    1. Kiitos <3 kauniisti sanottu!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *