Mitä aion tehdä, kun korona on ohi?

Minkään uutisen lukeminen ei ole koskaan tuntunut yhtä helpottavalta kuin sen, että jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, kesään mennessä kaikki suomalaiset, tai ne jotka rokotteen voivat ottaa, on rokotettu. Mä aion marssia vetämään hihani ylös heti kun sitä mahdollisuutta mulle tarjotaan.

En tajua somen rokotekriitikkoja tai heidän symppaajiaan. Kriittinen ajattelu on ihan hyväksi, mutta mulla ei ainakaan ole mitään lääketieteellistä asiantuntemusta, jonka perusteella voisin kyseenalaistaa koko vuoden kiivaasti työskennelleiden tutkijaryhmien asiantuntijuuden. Eikä ole niillä rokotekriitikoillakaan.

Luulen että ne epäilevät tyypit jäävät kuitenkin vähemmistöön, kun rokoteohjelma saavuttaa loputkin väestöryhmät. Ja sitten tulee kesä. Miettikää sitä: jos kaikki menee hyvin, me voidaan mennä juhannusjuhliin ja kulkea ulkona ilman maskia.

En tiedä missä vaiheessa rajoituksista voidaan kokonaan luopua, ei kukaan kai osaa sanoa sitä varmasti. Oon kuitenkin nyt päästänyt kaikki kesähaaveeni valloilleen ja miettinyt, millainen vapauden vuosi 2021 voisi olla.

Kun mut on rokotettu ja Suomessa on jonkinlainen laumasuoja on saavutettu, eikä enää tarvitse varoa läheisyyttä, aion toteuttaa kaikenlaisia isoja ja pieniä unelmia:

Ensinnäkin haluan juhliin. Haluan mennä perjantai-iltana bileisiin, joissa on kolmekymmentä ihmistä ja mun kavereiden lisäksi sellaisia tyyppejä, joita en tunne. Tulisin sinne joskus seiskan aikaan, kun kaikki on jo käynnissä ja eteisessäkin seisoo ihmisiä, etsisin mun kaverit ja avaisin viinipullon ja istuisin lattialla jossain muiden jalkojen ja selkien välissä, nojaisin seinään tai sängyn runkoon, mulla olisi joku hihaton paita päällä ja ikkuna olisi koko ajan auki, sieltä tulisi viileää ilmaa joka silittäisi mun niskaa.

Kympiltä lähdettäisiin jatkoille ja mä voisin hakea jonkun pirskahtelevan kaljan ja tanssia ahtaasti muiden keskellä, niin että koko ajan tuntisin muiden läsnäolon ja energian ja tuoksun joka erittyy kun löyhytellään paitoja. Tai sitten menisin vain sellaiseen pöytään istumaan, johon ei enää oikeastaan mahdu, mutta joku kaveri tekisi mulle tilaa ja istuisin ihan sen viereen, melkein päällekkäin ja kumartuisin eteenpäin jotta kuulisin mitä toisella puolella pöytää sanotaan, kiipeäisin jalkojen yli kun pitäisi mennä vessaan ja näkisin kaikkien kasvot, näkisin ne kokonaan, en vain silmistä ylöspäin.

Haluun myös mennä keikoille ja festareille. Kaikkein eniten haluaisin Kutoselle, siellä on intiimiä ja seinät on joka puolella lähellä, mutta Tavastiakin käy. Tai Suvilahden avarat kentät ja kymmenet tuhannet ihmiset siellä aitojen sisällä, bajamajat joissa yritän olla koskematta mihinkään, vaikka en oikeastaan välitä bakteereista yhtään. Hakisin jonkun drinkin jossa on paljon koristeita ja joka polttelisi mun kämmentä kylmyydellään ja menisin katsomaan jotain indiejazzia jota en olisi aiemmin kuunnellut.

Mun kaveri lainaisi mulle takkia illalla, kun tulisi viileä. Hiekkakentään jäisi jälkiä siitä, kun me tanssitaan ja kaiverretaan maahan pehmeitä uria. Olisin yksi keho paljaiden pohkeiden ja olkapäiden meressä, olisin aaltojen ja ylös nostettujen käsien virtaa, hiplaisin mun ranneketta, haroisin mun hiuksia, keinuttaisin itseäni, tuntisin miten korvat ja pää on täynnä, kun menisin yöllä kotiin.

Tai ehkä menisin jonkun toisen tyypin kotiin. En oo pidättäytynyt deittailusta kokonaan tänä vuonna, mutta oon pitänyt siitä nyt syksyllä taukoa lähinnä mun oman mielenterveyden takia. Keväällä haluaisin kuitenkin palata tinderiin ja tavata niin paljon uusia ihmisiä kuin sielu sietää ja pää kestää.

Luulen että aika monella ihmisellä on tämän vuoden aikana syntynyt vakavaa kosketusvajausta, jota olisi kiva päästä hoitamaan jollain muulla tavalla kuin käymällä mahdollisimman kuumissa suihkuissa. (Haluaisin että olisi kuumia suihkuja jonkun toisen kanssa…)

Toivon että jaksaisin olla ensi vuonna toiveikas ja sinnikäs ja olla lannistumatta pettymyksistä liikaa. Ja toivon että mun toiveikkuus jotenkin palkittaisiin ja saisin kokea ihmissuhteissa onnea, joka olisi vähän pitkäkestoisempaa kuin edellisten kertojen hetkellinen onni. Olisi ihanaa mennä muunkinlaisille treffeille kuin kävelyille ja rikkoa turvavälisuosituksia ilman huonoa omaatuntoa (vaikka kielletty fiilis tietysti jollain tavalla tekee kaikesta vielä parempaa).

Haluaisin myös olla ystävien kanssa rennosti lähekkäin. Kävelin tänään Keskuspuistossa ja kuulin, miten pari kaverusta keskusteli keskenään kävelyretken jälkeen:

Hei, tässä meiän tiet eroaa.

Halataanko?

Oho, aika rohkee halaus.

Tahtoisin halata aina kun näen jotain ystävää, kohdatessa ja lähtiessä, pitkään ja lämpimästi, niin että ehtii silittää vähän selkää. Haluaisin nähdä kaikkia kavereita kerralla, en vain jotain kolmea ihmistä. Toivottavasti kaikki pitävät kesällä ne juhlat, jotka jäivät talven aikana pitämättä ja toivottavasti me voidaan istua toukokuusta lähtien Vallilan kallioilla ja mennä Magneettiin, kun tulee vessahätä ja skumppa loppuu.

Ystävien lisäksi aion puhua vaikeista tunteista jollekin terapeutille, kuten oon aikaisemminkin maininnut. Mikään ei estäisi menemästä terapiaan jo nyt, mutta koska oon ajatellut, että muutama kerta olisi luultavasti tarpeeksi, ja mun pitää maksaa ne kokonaan itse, en haluaisi ryhtyä mihinkään etäterapiaan. En tiedä millaista se oikeasti tulee olemaan, mutta jo ajatus siitä, että voisin käydä muutaman kerran juttelemassa jollekin lämminhenkiselle ammattilaiselle lohduttaa mua nyt paljon.

Jos terapian jälkeen on vielä rahaa jäljellä, haluun mennä Berliiniin tai johonkin muuhun kaupunkiin, jossa voi olla villi. Oon ollut Berliinissä vain kerran lyhyesti, ja sinne tahtoisin kyllä takaisin. Voitaisiin mennä sinne junalla muutaman mun läheisimmän kaverin kanssa ja olla yötä hostellissa se aika, kun nukuttaisiin, ja mennä klubille ja lähteä sieltä vasta aamulla, nojata tankoihin U-Bahnissa ja istua aamulla aurinkolasit päässä juomassa kahvia terassilla.

Haluaisin myös johonkin, jossa on jotain upeita palatseja tai puutarhoja tai arvokasta taidetta tai bileitä joen rannalla. Istuttaisiin jossain puistossa ja syötäisiin patonkia ja briejuustoa, jota pitäisi murtaa siitä kiekosta suoraan, kun ei olisi veistä. Mulla olisi koko ajan vähän nälkä ja kävelemisestä kipeät päkiät, mutta olisin onnellinen, irrallaan siitä mitä yleensä oon, ja nukahtaisin illalla heti kun me oltaisiin jakaannuttu huoneisiimme ja pesty huulipuna ja punkku huulista pois.

Kun kirjastot, museot ja liikuntapaikat taas aukeavat, aion mennä niihin kaikkiin, pyytää mun kaveria body-tunnille ja saunoa siellä salilla, saunoa, miten ihanaa. Haluun myös Yrjönkadun uimahalliin, sinne tokaan kerrokseen juomaan simaa kylpytakissa. Haluun mennä arkiaamuina kirjastoon läppärin kanssa kirjoittamaan tai sunnuntaina syömään pullaa ja lukemaan.

Odotan kaikkein eniten… sitä kun ei tarvii enää pelätä sitä, että mitä jos joku läheinen sairastuu, tai sairastun itse ja joudun ikuisuuden pituiseen yksinäiseen karanteeniin. Tai sitä, kun näen mun oppilaat taas livenä ja ilman maskeja. Tai sitä, että elämään tulee paljon uusia ihmisiä ja niitä kaikki voi nähdä, eikä tarvitse rajata sosiaalista elämää muutaman ihmisen koronaperheeseen.

Tai ehkä kuitenkin sitä, kun laitan jonkun kesämekon päälle – haluun etsiä uffilta keväällä kietaisumekon – ja otan mun lempikangaskassin ja menen ulos, näppäilen koodin alepa-pyörään ja poljen kallioille. Mulla ei ole maskia eikä käsidesiä mukana ja kun myöhemmin illalla käyn puskapissalla, en mieti ovatko kädet sen jälkeen mahdottoman likaiset. Me mennään meidän lempibaariin, jossa on niin paljon istumapaikkoja kuin sinne mahtuu. Mä istun koko illan lähellä jotain ihmistä ja tunnen että sen kylki on lähellä mua, tai kämmen, joka nojaa kallioon tai tuolin reunaan.

Koskettelen kaiteita sporassa ja baarin ovenkahvoja ja kaikkia niitä ihmisiä, joilta oon saanut luvan tehdä niin. Hieron välillä mun kasvoja, levitän punaista huulirasvaa sormilla, meen hakemaan Sturenkadulta vöneriä ja ranskikset ennen kotiinlähtöä ja syön annoksesta puolet siellä ravintolassa.

Jos näen jonkun ihanan tyypin jossain, voin hymyillä sille niin että se näkee sen muustakin kuin mun silmistä. Voin olla joka paikassa läsnä peittämättä kasvojani, eikä aina tarvitse ensimmäiseksi miettiä, missä voisin pestä kädet.

Odotan öitä joina ei palella, lattialla juotuja lasillisia, käsiä alaselällä, lenkkareissa tanssimista, saunan jälkeen uimista, ruuhkaisia ratikoita, ryhmähalauksia, lippuja johonkin kauemmas kuin Vantaalle, kymmenen ihmisen brunsseja, parin sadan ja sadan tuhannen ihmisen festareja, teltassa nukkumista, sitä kun väsyttää, mutta ei halua käydä nukkumaan, koska on jonkin kiinnostavan äärellä, kiinnostavan keskustelun, tai sellaisten asioiden, jotka naurattavat tai tuottavat nautintoa tai saavat mut laittamaan silmät kiinni, vaikka haluun pysyä valveilla…

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Kommentit (2)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *