Miten rakastuminen eroaa hullaantumisesta?

Yhtenä yönä tällä viikolla kävelin Munkan puistotien puiden ali, vedin alepa-pyörän telineestä ja ajoin kaverin kanssa yhtä matkaa melkein kotiin asti. Pyöräiltiin ylämäkeen vastaantulijoiden kaistaa pitkin, mutta ketään ei tullut vastaan. Pysähdyttiin halaamaan mäen päälle. Mä huohotin ohjaustankoa vasten. Sen jälkeen käännyin kotiin vievälle tielle ja ajattelin kaikkea sitä, mistä me oltiin edellisen kuuden-seitsemän tunnin aikana puhuttu.

Olin ollut illallisilla kavereiden luona, ja siellä oli muitakin ystäviä. Syötiin gazpacho-keittoa ja perunatäytteisiä tacoja ja juotiin skumppaa, kaikki oli tajuttoman hyvää. Mä join yhden pienen lasillisen mescalia ja tunsin että se poltteli ja vei mennessään kurkkukivun, jota olin potenut vielä aamulla.

Illallisten alussa mun ääni oli aika käheä, ja oli vaikeaa puhua musiikin yli niin etten rasittaisi kurkkua liikaa. Puhuin kuitenkin jotain koko seitsemän tunnin ajan. Keskustelu lähti Liv Strömquistista ja eteni siihen, mitä eroa rakastumisella ja hullaantumisella on. Aioin sanoa siihen jotain, mutta en ehtinyt, kun jäin pohtimaan asiaa, ja sitten laseihin kaadettiin juomaa ja pöytään tuotiin sipsejä ja patonkia ja keskustelu siirtyi muihin aiheisiin.

Mietin sitä vielä silloinkin, kun pyöräilin huohottaen kotiin pensaiden reunustamaa tietä pitkin, jota olisi voinut seurata pelkän sireenien tuoksun avulla. Nyt musta tuntuu, että pystyn sanoittamaan rakkauden ja hullaantumisen eron tarkemmin kuin aiemmin, omien kokemusteni kautta. Tiedän eron ilman epäilystä, mun ei tarvitse enää arvailla.

Muistan monien hullaantumisen kokemusten tuntuneen siltä, että liekki on syttynyt ihan hetkessä, suunnilleen viidessä minuutissa. Kerran kävelin yhden tyypin kanssa Havis Amandan patsaalta Kaivopuistoon, ja jo Kauppahallin kohdalla nauroin ensimmäisen kerran jollekin sen vitsille. Ajattelin että ahaa, tässä on nyt jotain, onpas hauska tyyppi.

Yhden toisen henkilön kanssa ehdin ylittää Manskun Oopperan kohdalta, ja suojatien toiselle puolelle päästyämme mun pää oli jo täynnä sellaisia ajatuksia kuin että ”kylläpä se on hyvännäköinen ja puhuupas se pehmeällä äänellä”.

Ja vielä yksi esimerkki: kävelin ensitreffien tapaamispaikalle ja näin deitin vilkuttamassa risteyksen toiselta puolelta ja ajattelin, että se näytti vielä paremmalta kuin kuvissa. Sydän pamppaili, kun valot vaihtuivat ja se henkilö käveli mun luo.

Oon siis ihastunut voimakkaasti tosi monta kertaa. Joskus se tunne on kestänyt vain yhden tapaamisen ajan ja lopahtanut heti sen jälkeen, joskus hullaantuminen on jatkunut hieman pidempään. Ennemmin tai myöhemmin se on kuitenkin aina sammunut.

Keskiviikkoaamuna (15.6.), kun toivuin juhlimisen aiheuttamasta väsymyksestä, luin Hesarista tämän Niclas Storåsin esseen, jonka otsikko on ”Elämää rakkauden jälkeen”. Essee vaikuttaa vähän siltä, että kirjoittaja on ottanut vaikutteita Liv Strömquististin teoksista mainitsematta tätä, tekstissä nimittäin viitataan esim. sosiologi Eva Illouzin ajatuksiin ja käsitellään tinderin vaikutuksia deittailukulttuuriin, niin kuin Strömquistkin on tehnyt esim. uusimmassa teoksessaan Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (2021).

No joka tapauksessa, Storås nostaa esseessä esille sen, että monet käyttävät deittiappeja lähinnä itsetunnon kohottamiseen ja matchien keräilyyn, eivätkä jaksa nähdä vaivaa romanttisen rakkauden etsimisen eteen, vaikka haluaisivatkin löytää vakavamman suhteen. ”Internetissä kumppania haetaan samalla tyylillä kuin uutta pölynimuria. – – Ihmiskatalogia voi selata vaikka kesken wc-asioinnin”, Storås kirjoittaa.

Söin pitkään aamupalaa, luin esseetä ja mietin sitä koko päivän. En tiedä onko mulla vieläkään mitään kaikenkattavaa vastausta niihin kysymyksiin joita se herätti, tai siis ei kyllä ole. Tämä postaus alkoi kuitenkin muodostua mun päässä, koska näköjään deittailuun ja rakkauteen liittyvät aiheet ovat musta ikuisesti kiinnostavia.

Tinderistä puhuttaessa mainitaan usein se, että sen sisältämät loputtomat vaihtoehdot tekevät valinnasta mahdottoman, koska aina voi löytyä jotain parempaa. Siinä voi olla jotain perää. Muistan millaista oli selata esim. juuri vessassa istuessa kymmeniä ja satoja ihmisiä vasemmalle ja oikealle niin nopeasti, että päätökset perustuivat sadasosasekunnissa muodostuviin intuitiivisiin vaikutelmiin enemmän kuin mihinkään oikeaan harkintaan.

Tunnistan valinnanvaikeuden runsaudenpulan edessä, mutta samaan aikaan en tunnista sitä ilmiötä, että tinder tekisi rakkauselämästä mahdotonta poukkoilua. Lähes kaikki mun lähipiirin parisuhteet ovat syntyneet deittisovellusten ansiosta, ja moni on löytänyt tinderistä aivan ihanan kumppanin, jota ei todennäköisesti muuten olisi tavannut.

Jossain vaiheessa kaikki mun kaverit, jotka ovat toivoneet löytävänsä parisuhteen – mut itseni mukaan lukien – ovat törmänneet sopivaan ihmiseen ja pysähtyneet hänen kohdalleen. En tunne henkilökohtaisesti ketään sellaista ihmistä, joka olisi alkanut tapailla jotain kivaa tyyppiä, jonka kanssa kaikki synkkaa ja toimii, ja hylännyt tapailukumppaninsa sitten jostain täysin pinnallisesta tai epäolennaisesta syystä.

Tietysti matcheja saatetaan ghostata tai poistaa tinderissä monituisista syistä jo ennen tapailuvaihetta, ja varmaan jotkut tekevät niin myöhemminkin. Musta tuntuu kuitenkin vähän keskeneräiseltä ajatukselta väittää, että valinnan mahdollisuuksien kasvu olisi tärkein syy siihen, etteivät ihmiset halua sitoutua tai etteivät kaikki löydä kumppania.

Jos jotkut ovatkin häkeltyneitä lukemattomien vaihtoehtojen edessä, jotkut toiset taas ovat musta asettuneet tai tyytyneet sellaiseen tilanteeseen, joka ei ole niin tyydyttävä tai onnellinen kuin se voisi olla. En nyt tarkoita tyytymisellä mitään ulkoisiin ominaisuuksiin tai statukseen liittyvää, vaan sitä, että kaikki ihmiset eivät vain sovi toisilleen niin hyvin, että suhde kantaisi vaikeuksien yli tai tekisi onnelliseksi.

Tiedän itsekin miltä se tuntuu, kun tapailee ihmistä, jonka kanssa on hauskaa ja johon on saattanut hullaantua, mutta jonkin ajan kuluttua tajuaa, ettei suhteesta ole tulossa odotusten mukaista, säröjä on jo alkuvaiheessa liikaa. Suhteessa on parasta ennen -päiväyksen kaltainen leima, jonka tiedostaa vaikka sen yrittäisi unohtaa.

Eikö tällaisia tilanteita ajatellen ole tosi hyvä juttu, että mahdollisuuksia on muitakin? Ei tarvitse olla parisuhteessa, sinkkunakin voi elättää itsensä ja olla onnellinen. Tai jos haluaa löytää kumppanin, ei tarvitse ottaa ensimmäistä, jonka sattuu tapaamaan jonain satunnaisena baari-iltana, vaan voi ainakin teoriassa nähdä yhden sovelluksen kautta kaikki vapailla markkinoilla olevat henkilöt, joilla voisi olla samoja kiinnostuksenkohteita ja arvoja kuin itsellä.

Deittailukulttuurin muutokset ovat musta tosi kiinnostavia, ja epäilemättä tinderillä on ollut iso vaikutus siihen, millä tavalla nykyään löydetään tapailukumppaneita, yhden yön juttuja ja parisuhteita. Mä näen kuitenkin omassa lähipiirissäni monia rakastuneita ihmisiä, jotka ovat onnellisia omien kumppaneidensa kanssa. Ei vaikuta siltä, että milleniaalien olisi ihan mahdotonta löytää rakkautta tai sitoutua, vaikka olosuhteet ovatkin muuttuneet.

Miltä se rakastuminen hullaantumiseen verrattuna sitten tuntuu?

Kun pyöräilin hämärällä, tuoksuvalla kadulla, ajattelin että siinä on jotain samaa. Ainakin täysi varmuus oikeasta reitistä.

Musta rakkaus tuntuu ensinnäkin voimakkaalta kiintymykseltä. Mulla on ystäviä, jotka saattavat joinain päivinä ärsyttää mua aivan suunnattomasti, mutta viikon kuluttua laitan silti niille viestiä ja kysyn että milloin mennään puistokaljalle. Mun tyttöystävän kohdalla taas voisin kuvailla kiintymystä niin, että se ei ole pelkästään viehätystä, kepeää ulkonäköön liittyvää ihastusta, vaan sellaista hellyyttä, jota koen silloinkin kun tyttöystävä on jollain tavalla heikossa tilassa, unelias tai kännissä tai darrassa.

Toiseksi rakkaus tuntuu konkreettisesti suuremmalta kuin hullaantuminen. Kun näen miten joku kaveri lähtee pyöräilemään kotiin ja ajaa tien yli katsomatta ensin kumpaankin suuntaan, mua vihlaisee, on vaikea ajatella menettämisen pelkoa. Tai välillä kun makoillaan tyttöystävän kanssa sängyllä, rakkaus tuntuu laajentuvan mun ihon läpi ulos samaa tahtia, kuin hengitys kulkee. Se asettuu ulommaksi kuin kehon ääriviivat, se ei oikein mahdu muhun kokonaan.

Ja kolmanneksi rakkaus on varmuutta. Tiedän että kun asetutaan Magneetin yläpöytään tai puiston nurmelle ystävien kanssa istumaan, mulla tulee olemaan hauskaa seuraavien tuntien ajan, enkä haluaisi olla missään muualla. Ja oon ihan varma siitä, mitä haluan tyttöystävän kanssa seuraavien kuukausien aikana tehdä. Meillä on yhteisiä haaveita, me puhutaan siitä että kesän aikana voisi mennä retkelle Talvipuutarhaan ja yhdessä mökille ja että joskus voitaisiin asua Töölössä.

Puhuin näistä suunnitelmista kun oltiin yhden kaverin kanssa kävelyllä. Joskus, ehkä kolme vuotta sitten, istuin samalla terassilla treffeillä sellaisen tyypin kanssa, joka oli väittänyt olevansa viisi vuotta nuorempi kuin mitä oikeasti oli. Valehtelusta huolimatta mulla oli ihan hauskaa niillä treffeillä, me keskusteltiin muistaakseni Kjell Westöstä ja jostain filosofiaan liittyvästä. Muistan että tunsin silloin ihan pienen, ohimenevän hullaannuksen tunteen, oli vain niin kaunis kesäpäivä ja oli hauskaa jutella jonkun kanssa sellaisista asioista.

Muistelin sitä tällä viikolla kun istuin kahvilassa ja join kombuchaa.

Olin miettinyt näitä asioita sen päivän aikana ja pohdin, olisiko mulla jotain johtopäätöstä, johon voisin kenties päätyä tässä tekstissä.

Ehkä johtopäätös on vain se, että aika kuluu nopeasti: vuosia sitten mä siristelin silmiäni sillä terassilla, yritin saada selvää mua vastapäätä istuvasta tyypistä ja mietin, miksi kaikki on niin epäluotettavaa ja hankalaa.

Vehreys mun ympärillä hengitti muutaman kerran sisään ja ulos, kunnes mä istuin samassa paikassa jälleen – ja nyt kaikki on toisin.

// INSTAGRAM //