Nyt on luonnollista olla hajalla

Olin uudenvuoden jälkeen kolme päivää yksin kotona, kävin vain parina päivänä lyhyellä kävelyllä ja luin Tintin Tangossa kirjaa. Ahdistuin jotenkin siitä pitkästä yksinolosta ja vietin viikonlopun ankeissa tunnelmissa, koska juuri silloin en olisi halunnut olla yksin. Tuntuu dramaattiselta ja itsekeskeiseltä kertoa kolmesta yksin vietetystä päivästä tällä tavalla, mutta toisaalta lyhyt ja väliaikainenkin yksinäisyys voi olla välillä vaikeaa, kun se yhdistyy mielessä muihin hankaliin tunteisiin.

Oon ollut kohta kolme viikkoa joululomalla, ja vaikka oonkin kaivannut lepoa, en ole nauttinut tästä lomasta mitenkään täysin rinnoin. Mun sosiaalisuuden tarve on vain niin valtava, että tykkään yleensä eniten sellaisesta arjesta, jossa on paljon menoa ja säpinää ja ihmisten tapaamista. Mun työt jatkuvat ensi viikolla, mutta mulla on nyt ainakin alkukeväästä vain etäopetusta, joten työarki on lähinnä kotisohvalla istumista. Oon kyllä nähnyt mun läheisimpiä kavereita lomallakin ja ollaan käyty ahkerasti kävelyillä, mutta oon silti ollut suurimman osan ajasta yksin, enkä oikein handlaa sitä koko ajan.

Niillä jotka ovat joutuneet viettämään koko vuoden etätöissä, työttöminä, lomautettuina tai riskiryhmään kuuluvina kotona, on varmasti ollut vielä enemmän yksinoloa kuin kolme päivää kerrallaan. Koronavuodessa onkin mun mielestä ollut inhottavinta se, miten viheliäisesti rajoitukset kietoutuvat yksinäisyyteen: altistumisesta tai sairastumisesta joutuu karanteeniin, ja kodin ulkopuolisia ihmiskontakteja on täytynyt muutenkin rajoittaa. Kavereita ei saisi halata, ja uusiin ihmisiin on hankala tutustua.

Mä oon ollut onnekkaassa asemassa, koska oon voinut läpi vuoden nähdä ystäviä, eikä mulla ole ollut pelkästään etätöitä. Oon kuitenkin kerta toisensa jälkeen ahdistunut rajoitusten kiristymisestä ja miettinyt, keitä mä nyt voin tavata, kun asun yksin. Oon ollut pari kertaa flunssassa ja viettänyt sen takia n. viikon yksin kotona, yskinyt lakanoiden keskellä ja toivonut, että joku toisi mulle tulista linssikeittoa sänkyyn, mutta sen sijaan oon joutunut pärjäämään woltin tilausvalikoimalla.

Nämä ilman ihmiskontakteja vietetyt päivät eivät tosiaan ole pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, mutta ei se ole kivaakaan ollut. Mua alkaa ahdistaa jo muutaman päivän yksinolon jälkeen, ja viikon kotona hengattuani on tuntunut siltä, että en kestä enää, kunpa olisi joku Alvar Aallon suunnittelema flunssaparantola, johon voisi mennä makoilemaan lepotuoleille, ja joku toisi appelsiinimehua tai teetä aina kun yskittäisi. Siellä saisi olla rauhassa surkea, eikä silti tuntisi olevansa maailman yksinäisin ihminen.

Oon yrittänyt eritellä niitä tunteita, joita väliaikaiseen yksinäisyyteen liittyy. Kaipaan silloin ainakin ihan konkreettisesti puhumista ja vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Kaipaan iloisia keskusteluja ja sitä että naurattaisi edes vähän, hauskat netflix-sarjat eivät korvaa yhdessä nauramisen tarvetta. Kaipaan myös huolenpitoa, vitsi miten se olisikin ihanaa. En jaksaisi muutenkaan aina tehdä itselleni ruokaa, mutta kipeänä se on entistä raskaampi velvollisuus. Lisäksi haluaisin, että joku peittelisi sänkyyn ja vähän siivoaisi nenäliinoja lattioilta sillä aikaa, kun nukun.

Flunssan pyörteissä oon siis ajatellut kaikkia näitä asioita joita haluaisin elämääni, ja toteutumattomat halut ja toiveet ovat tuntuneet kertautuvan sairaana jotenkin valtaviin mittasuhteisiin. Seitsemän yksinäisen päivän aikana ehtii pyöritellä kaikenlaisia ajatuskulkuja, kuten esim. sellaista tosi terveellistä kelaa, että miksi oon näin hankala ihminen, eikä kukaan halua huolehtia musta ja nyt kärsin tästä ikuisesta kirouksesta viettämällä sängyssä aikaa pelkästään nenäliinapaketin ja kuumemittarin kanssa.

Vaikka mulla on siis mennyt ihan hyvin enkä oo ollut pitkään aikaan totaalisen yksinäinen, kaikki hankalat yksinoloon liittyvät tunteet aktivoituvat, kun joutuu olemaan yksin silloin, kun ei haluaisi olla. Mun mielestä on kyllä mukavaa olla itsekseni esimerkiksi viikonloppuaamuisin, jos oon ollut edellisenä iltana viinillä työpäivän jälkeen. Tai jos oon nähnyt kavereita melkein viikon jokaisena päivänä ja haluun viettää yhden päivän vain pyykkikoneen ja läppärin kanssa.

Sellainen elämä, jossa yksin oleminen on normaalitila ja ihmisten tapaaminen harvinainen poikkeus normaaliin, ei kuitenkaan ole mulle ihanteellista. Tämän oivalluksen tajuamisessa meni pitkään, mutta nyt kun oon ymmärtänyt, millainen määrä sosiaalisuutta on mulle sopivasti, oon pystynyt määrittelemään monia unelmianikin tarkemmin esimerkiksi ammatinvalinnan suhteen. (Tajusin että haluan työskennellä enemmän ihmisten kuin tekstien kanssa, joten oon mieluummin opettaja kuin esim. kustannustoimittaja.)

Koronavuosi on ollut sosiaalisen elämän kannalta tosi turhauttava. Mä oon tottunut siihen, että jos haluun jonkun muutoksen elämässäni aikaan, voin ainakin yrittää ponnistella sen eteen, että jotain liikehdintää tapahtuisi. Viime aikoina en oo kuitenkaan voinut käyttää mitään niistä keinoista, joilla mä yleensä lievitän oloani silloin, kun koen yksinäisyyttä: en pysty menemään joogaan, kirjastoon ei saa mennä hengaamaan, työkavereiden kanssa ei voi jutella arkisista asioista opehuoneessa, eikä uusiin ihmisiinkään oikein voi nyt tutustua.

Kun haluaisin olla jonkun läheisen ihmisen seurassa, sitä ei korvaa mikään muu kuin se että oikeasti nähdään, eivät ääniviestit tai zoom-tapaamiset tai whatsapp-keskustelut.

Tämä rajoitusten vuosi on ollut monella tavalla ihan kohtuuton. On epäinhimillistä kieltää joiltakin kaikki kontaktit ja kaikki fyysinen kosketus, vaikka se on tietysti ollut tartuntojen estämisen takia välttämätöntä. Ihmiset ovat jakautuneet niihin, jotka eivät voi nähdä ketään viikkokausiin tai kuukausiin ja niihin, jotka joutuvat oleilemaan perheensä kanssa vähän liikaakin.

Nyt kun toivoa eristäytymisen loppumisesta alkaa olla näköpiirissä, musta tuntuu että moni huomaa, kuinka väsynyt ja ahdistunut onkaan koko viime vuoden ajan ollut. Kun koronasta joskus päästään, sairaalat täyttyvät esim. leikkausjonoissa odotelleista potilaista, koska hoitovelka on kasvanut tässä poikkeusaikana. Fyysisten sairauksien hoitovelan lisäksi koronavuosi on kasvattanut luultavasti myös mielenterveysvelkaa.

Mun oma mielenterveys ei ole ollut aina kovin vahvalla pohjalla, ja poikkeusaika on laittanut sen kunnolla koetukselle. Mä oon onneksi selvinnyt viime vuodesta, koska oon voinut toteuttaa kaikesta huolimatta monia mun mielenterveyttä tukevia asioita: oon voinut käydä töissä, oon jaksanut tehdä ruokaa ja liikkua ja oon löytänyt ystävistä oman koronaperheen, johon oon voinut vaikeimpina aikoina tukeutua. Enpä tiedä mitä tästä olisi tullut vaikka neljä vuotta sitten, kun mulla oli paljon epävarmempi työtilanne ja vähemmän läheisiä kavereita kuin nyt.

Kaiken tämän pohdinnan jälkeen haluun siis sanoa, että ei ole mikään ihme, jos tuntee nyt olevansa hajalla. Tai jos ahdistaa tavallista enemmän, jos vanha masennus on uusiutunut, jos ei jaksa nousta sängystä tai jos elämänilo tuntuu kadonneen.

Toivon ettei kenenkään tarvitsisi esittää, että kaikki on ihan hyvin tai ettei ole avun tarpeessa, jos todellisuudessa tuntuu tosi pahalta. Toivoisin myös että kaikilla, jotka tarvitsevat esim. terapiaa, olisi mahdollisuus siihen, mutta valitettavasti tiedän ettei se ihan mene niin. Haluaisin todella että hyviä terapeutteja valmistuisi lähitulevaisuudessa enemmän, että terapia ei olisi niin kallista ja että aikuisillekin olisi samanlaisia matalan kynnyksen mielenterveystukipalveluja kuin nuorille.

En usko että kukaan on säätänyt koronavuoden monituisia rajoituksia mielellään, enkä kyseenalaista tässä sääntöjen ja suositusten tarpeellisuutta. Välillä musta on kuitenkin tuntunut, että jo valmiiksi hankalassa tilanteessa olevien ihmisten, esimerkiksi mielenterveysongelmista kärsivien tai yksinäisten tai pitkäaikaistyöttömien tilanne on unohtunut julkisesta keskustelusta: on helppo toitottaa pysykää kotona -käskyjä, jos itse asuu läheisten kanssa, mutta sosiaalisten ympyröiden laitamilla oleville ihmisille näiden lauseiden lukeminen on voinut tuntua tosi ahdistavalta.

Tähän tilanteeseen ei juuri nyt ole kunnollisia ratkaisukeinoja, ainakaan mulla, mutta ehkä asiaa voi ajatella niin, että kuuntelee sekä omaa että toisten henkistä hyvinvointia tänä keväänä erityisen tarkasti. Mä toivon että voin nähdä seuraavinakin kuukausina kaikkia mun läheisiä ystäviä, eikä kukaan jäisi ainakaan tästä sosiaalisesta ympyrästä liian yksin (ja etten mä jäisi ilman huomiota ja huolenpitoa).

Toivottavasti teidän vuosi on alkanut kivasti <3

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Kommentit (4)
  1. Hei Maria! Kirjoitat niin hyvin ja saan aina paljon iloa teksteistäsi. Olen viime päivinä miettinyt aivan samanlaisia ajatuksia liittyen yksinoloon ja yksinäisyyteen. Oma rajani yksinololle on neljä päivää, tulen hulluksi jos en niin pitkään aikaan näe kasvokkain ystäviä/perhettä/seurustelukumppania. Silloin kun olin vielä sinkku tuntui yksinäisyys välillä ihan kipuna kehossa, vaikka minulla oli paljon ystäviä ja ihana perhe! Kun ei näe ihmisiä hetkeen, tulee outo olo, ihan kuin ei olisi olemassa. Tai ihan kuin oman kehon ja mielen rajat hämärtyisivät, sitä alkaa sulautumaan seiniin ja verhoihin..

    1. Kiitos! <3 Neljä päivää tuntuu mustakin kyllä ihan liian pitkältä ajalta olla yksin… Onneksi mulla on näillä näkymin myös muita kuin etätöitä tässä keväällä, joten joitakin ihmiskontakteja on joka tapauksessa. Mutta odotan kyllä tosi paljon sitä aikaa, kun on kokopäivätyö ja ehkä joku (asuin)kumppani myös 😀 Kuvailit hyvin tota yksinäisyyden aiheuttamaa olotilaa! Mullekin tulee välillä sellainen apaattinen olo, että on vaikea tarttua mihinkään tekemiseen, vaikka aikaa olisi loputtomasti. Yksin vietetyt päivät tuntuvat välillä samaan aikaan tosi pitkiltä ja lyhyiltä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *