Oon ollut marraskuussa epäilyttävän virkeä – ja muita kuulumisia

Tää on vuoden pahin, synkin ja ankein aika, mutta täällä mä vaan tyytyväisenä istun sohvalla peittorullan sisällä, syön hunaja-rosmariinisipsejä ja kirjoitan tänne blogiin pitkästä aikaa. Mun oli pakko pitää vähän taukoa, koska palautin viime viikolla gradun, ja sen tekeminen loppuun oli niin väsyttävää, etten pystynyt rentoutumaan tai ajattelemaan mitään muuta.

Heräsin välillä viideltä aamulla hokemaan jotain naturalismista ja tuhoutumiskertomuksista ja inhosta. Mutta nyt se on ohi! Gradu on e-thesiksessä enkä mä voi tehdä sille enää mitään! Siellä saattaa olla jotain noloja kirjoitusvirheitä ja massiivisia ylitulkintoja, mutta niiden korjaaminen on nyt myöhäistä!

Se on kyllä oikeesti tosi ihanaa. Sitten kun mun gradu hyväksytään ja se ilmestyy heldaan, laitan varmaan linkin tänne, jos jotain muutakin kiinnostaa lukea inhosta ja tuhoutumisesta.

Mitäs muuta?

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, mulla oli muutama viikko sitten synttärit, ja sain ihania lahjoja. En ees odottanut mitään sellaista mun kavereilta. Yksi lahjoista oli se, että mun kaveri tarjosi mulle Tartinen aamupalan, mikä oli aivan taivaallista, uskomatonta, ihanaaaa.

Tartine on siis kokonaan vegaaninen ranskalainen kahvila Vallilassa. Siellä on usein jonoa ja aika täyttä, joten meidänkin piti ottaa aamupalat mukaan ja syödä ne puistossa. Mä söin pesto- ja carpaccio-päällysteistä hapanjuurileipää ja mantelicroissantia ja join cappuccinon ja menin vähän sekaisin siitä miten hyvää kaikki oli. Voisin syödä niitä samoja juttuja vaikka viidenkymmenen asteen pakkasessa vaakasuoran lumimyrskyn keskellä, ei haittaisi yhtään.

Oon tässä viime viikkoina tarkastellut omaa hyvinvointiani vähän hämmentyneenä, koska mä oon ollut niin energinen ja pirteä, että se on jo epäilyttävää. Uskon että kunnian tästä virkeydestä voi luovuttaa mun uudelle kirkasvalolampulle, jonka säkenöivässä seurassa oon oleskellut joka aamu. Se on todella kitkenyt musta jatkuvan haukottelun, päiväunien ja iltapäiväkahvien tarpeen ja masennusoireet, jotka ovat yleensä alkaneet vaivata mua tähän aikaan vuodesta.

Joinakin iltoina mun on jopa ollut vaikea nukahtaa, kun ei ole väsyttänyt yhtään. Se on varmaan johtunut myös siitä, että mun aivot hyrräävät edelleen kovaa tahtia, kun yritän kirjoittaa vikoja esseitä ja tehdä erinäisiä töitä samaan aikaan. Oon kuitenkin yrittänyt muistaa laittaa kirkasvalolampun puolenpäivän jälkeen pois päältä, ettei sen vaikutus kääntyisi mua vastaan.

On kyllä välillä ollut myös tosi ankeaa, mutta sellasta se elämä on. Oon välillä kotiin tullessani ollut ihan loppu siihen, että pitää tiskata, keittää maskeja ja tehdä ruokaa, vaikka on jo valmiiksi hirveä nälkä. Oon myös miettinyt sitä, että välillä oon ehkä vähän liiankin joustava mun ystävyyssuhteissa, ja että mun pitäisi oppia puhumaan hiertävistä asioista suoraan.

Mun mielenterveyttä on kuitenkin tukenut tosi positiivisella tavalla se, että poistin muutama viikko sitten mun tinder-tilin. Halusin pitää vähän taukoa siitä, koska deittailu on tuntunut oikeastaan koko tämän vuoden raskaalta ja aiheuttanut ikäviä fiiliksiä enemmän kuin mitään hyvää. Vaikka jotain hyvääkin on ollut, musta alkoi tuntua, ettei mulla ollut enää mitään voimavaroja kestää väistämättä eteen tulevia pettymyksiä ja painetta olla koko ajan swaippailemassa ja sopimassa treffejä.

En tiiä kauanko tää tauko kestää, mutta jos lataan sen sovelluksen uudestaan, haluaisin että mulla olisi silloin vähän vahvempi olo. Aion ehkä jopa jutella jollekin ammattilaiselle näistä vaikeista tunteista, joita oon yrittänyt tänä vuonna käsitellä.

Kun en oo käynyt treffeillä tai jutellut mun gradusta tinderissä, mun elämään on vapautunut aikaa pitää itsestäni vielä parempaa huolta. Heti gradun palauttamisen jälkeen menin Yrjönkadun uimahalliin 2. kerrokseen hemmottelemaan itseäni. Kirjoitan tästä varmaan ensi viikolla lisää, mutta vinkkaan jo nyt, että Yrjönkadulle voi nykyään varata netistä etukäteen lippuja, se on tosi kätevää.

Mulla on sellainen perinne, että kun oon saanut jonkin stressaavan asian valmiiksi ja pääsen rentoutumaan kunnolla, tuun kipeäksi. Siellä Yrjönkadun saunassa jo aavistelin, että nyt käy todennäköisesti niin, että seuraavana päivänä herään kurkku kipeänä.

Olin oikeassa! Siitä ei kyllä tullut mitenkään voitonriemuinen olo. Peruin mun viikonloppusuunnitelmat, varasin ajan elämäni kolmanteen koronatestiin ja lähetin whatsapp-ryhmään itkuisen ääniviestin, jossa valitin sitä miten joutuisin nyt olemaan monta päivää yksin ja että en tiedä miten kestän, yhyyy.

Viikonloppu oli aika tylsämielinen, vaikka sainkin jo samana päivänä tiedon negatiivisesta testistä. Mun piti kuitenkin olla kotona siihen asti, että oireet menevät ohi, ja olin niin väsynyt etten pystynyt tekemään ruokaa, oli pakko tilata woltilla kolmena päivänä peräkkäin. Onneksi se meni muutamassa päivässä ohi.

Mä en kyllä pelkästään niistänyt ja yskinyt, vaan tein myös töitä. Olin luvannut aiemmin tehdä yhden oikoluvun, ja vaikka mulla on periaatteita siihen liittyen, että sairaana ei työskennellä, en kuitenkaan perunut sen työjutun tekemistä.

Luin viikonlopun aikana Eeva Kolun kirjan Korkeintaan vähän väsynyt, ja se sopi sen hetkiseen mielentilaani aika hyvin. (Muuten en kyllä ollut kovin vaikuttunut siitä teoksesta, puhuin mun instastoorissa siitä enemmän.) Uupumusta käsittelevässä kirjassaan Eeva Kolu kertoo esim. olleensa vuoden tekemättä töitä, kun hän kärsi toisesta burnoutistaan. On tosi mukavaa, että Kolu on voinut pitää niin pitkän tauon töiden tekemisestä, mutta mä ajattelin sitä asiaa jokseenkin katkerana, kun päätä särki, ja yritin saada selvää oikoluettavan romaanin oikeinkirjoituksesta.

En mäkään haluaisi tehdä kipeänä tai uupuneena töitä, mutta jos en tee, en myöskään saa palkkaa (näistä freelance-töistä siis). Kyllä mä selviäisin myös ilman sitä muutaman satasen palkkiota, mutta on kuitenkin ikävää, jos se jää saamatta. Toisaalta mä olisin varmaan kuollut tylsyyteen, jos en olisi tehnyt sitä oikolukua, koska en todellakaan jaksa katsoa netflixiä edes yhtenä päivänä tuntikausia.

Kipeys meni loppujen lopuksi nopeasti ohi ja oon nähnyt tällä viikolla taas ihmisiä. Eilen menin mun kaverin ja sen lapsen kanssa Hoplopiin, ja olin sielläkin kiitollinen siitä, että sain olla elävien ihmisten seurassa ja tehdä jotain muuta kuin kuluttaa nenäliinapaketteja. Muutaman liukumäen jälkeen olin jopa vähän riemuissani ja löysin itsestäni jotain sellaista naurua, jota musta ei ole tullut lapsuuden jälkeen.

Tänään oon taas nähnyt mun kivoja oppilaita ja sopinut viikonlopuksi tavallisia mutta ihania juttuja, kuten viiniä ja museoita. Harmittaa että yksi kaveri sai tänään positiivisen tuloksen koronatestistä, eikä me voida nähdä hetkeen. Helsinkiin saattaa taas tulla uusia rajoituksia, mutta mä en halua miettiä sitä, ennen kuin niistä tiedotetaan lisää. Me ollaan selvitty jo lähes yhdestätoista kuukaudesta tätä vitsausten vuotta. Mä yritän nyt vain ajatella joulua ja sitä että huomenna voisin juoda terästettyä glögiä ja kohta mun opinnot on ohi ja voin viettää aikaa villasukkien neulomisen ja äänikirjojen kanssa <3

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Kommentit (2)
  1. Olen kanssa miettinyt että ne ihmiset joilla on joku joka kannattelee tai jotain taloudellista turvaa pystyy ” romahtamaan” . Ei oikein voi romahdella jos sattuu olemaan tosi hankalassa tilanteessa jo muitten syitten takia.

    1. Sanopa muuta! Jos oma toimeentulo on koko ajan melko epävarmalla pohjalla, on vaikea heittäytyä lomalle tai jäädä kotiin sairastamaan, vaikka se voisi ennaltaehkäistä sitä vakavampaa uupumusta :/

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *