Oon vuorotellen liekeissä ja sumussa

En tiedä mistä aloittaisin tän postauksen kirjoittamisen.

Ehkä siitä, kun menin yhtenä aamupäivänä töihin ja ilmassa oli hohtavaa sumua ja aurinko oli kirkas valkoinen aukko sen takana.

Tai siitä, kun vedin sälekaihtimet ylös lauantaiaamuna klo 7.30, ja ulkona oli valoisampaa kuin olin odottanut. Tunnin kuluttua siellä näkyi jopa sininen taivas lehtikuusten yllä, jotka ovat pudottaneet melkein kaikki neulasensa.

Tai siitä, kun heräsin mun syntymäpäivän aamuna kaksi viikkoa sitten päälläni valkoinen t-paita, jossa lukee orgasm, ja ajattelin että kylläpä tuntuu hyvältä täyttää 26 vuotta.

Tässä syksyssä tuntuu olevan paljon lunastettuja odotuksia; palkintoja pitkän yrittämisen ja erehdyksien täyttämän taipaleen päätteeksi. Toisaalta en haluaisi ajatella näin, koska ei mikään tapahtuma oikeasti ole palkinto tai rangaistus mistään edellä tapahtuneista asioista. Hajanaisia, toisiinsa liittyviä tai liittymättömiä tilanteita vain keriytyy mun eteen, valosumu häikäisee silmiä niin että on vaikea nähdä siinä kirkkaudessa tarkasti.

Oon kuitenkin siunattuina hetkinä sanonut mielessäni painokkaasti kiitos, en tiedä kenelle. On vain tuntunut tärkeältä ajatella niin.

Oon myös tuntenut olevani jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa esim. puolen vuoden takaiselle itselleni. Keväällä en halunnut mitään niin paljon kuin tän työn joka mulla nyt on, joten olisi tyhmää esimerkiksi vain valittaa aikaisista aamuista ja väsyttävästä työkuormasta koko ajan.

Enkä mä valitakaan. Useimpina päivinä mulla on töissä kivaa. Toinen jakso on nyt puolivälissä, ja pari viikkoa sitten oli syysloma, mikä teki tosi hyvää, muistin sen viikon aikana taas millainen oon levänneenä ja miltä tuntuu olla ajattelematta pieniä, ärsyttäviä mutta merkityksettömiä asioita koko ajan (kuten sitä, muistinko tehdä lukilausunnon tai miten jaan ryhmätyöryhmät seuraavalla tunnilla).

Oon ollut aivan sekaisin uuden ja vanhan opetusuunnitelman ja kolmen eri oppimateriaalin kanssa, mutta sekavuudesta huolimatta oon onnistunut opettamaan jotain, ja oon myös ehtinyt käydä välitunneilla opehuoneessa juomassa kahvia. Oon pyrkinyt olemaan mahdollisimman tehokas, jotta päivistä ei tulisi kovin pitkiä. Esimerkiksi perjantaisin oon yleensä niin poikki, että haluun lähteä kotiin heti kun tunnit loppuu. Onneksi se on yleensä mahdollista.

Mä en koe mitään velvollisuudentuntoa tehdä töitä neljääkymmentä tuntia viikossa, eikä mitään sellaista aikaa ole määriteltykään opettajien työehtosopimuksessa. Voisin kirjoittaa tästä työ- ja vapaa-ajan rajaamisesta pian lisää, koska oon siinä nykyään ihan erityisen tarkka, ja se vaikuttaa mun onnellisuustasoihin merkittävästi.

Nyt en kuitenkaan jaksa ajatella työasioita sen enempää.

Vapaa-ajalla oon tehnyt kaikkea ihanaa.

Vietin mun synttäreitä pienimuotoisesti, kutsuin kolme ystävää mun luo ja tein ruokaa ja availin skumppapulloja. Yritin tehdä pyöryköitä kasvisjauhiksesta, mutta ne eivät pysyneet koossa, joten mun täytyi muuttaa resepti bolognesekastikkeeksi. Se näytti todella paljon vaatimattomammalta kuin sen reseptin alkuperäinen kuva, mutta oli ihan hyvää.

Sirkka Turkka oli kuollut sen päivän aamuna, ja mä olin sattumalta lainannut yhden hänen runokokoelmistaan edellisellä viikolla. Kun oltiin syöty, mun kaveri luki meille Voiman ääni -teoksesta joitain runoja ääneen. Se oli kaunis hetki. Kynttilät väreilivät tyhjennettyjen pullojen takana, liekit näyttivät siltä niin kuin ne olisivat palaneet pulloissa eivätkä niiden ulkopuolella.

Niitä hetkiä, joita ei muista, ei unohda koskaan.

Kun juoksin yli vastaniitetyn nurmikon,

tuomiokirkon ovet avautuivat, kellot alkoivat soida.

Sain kavereilta lahjaksi horoskooppimukin, jossa kerrotaan millaisia vaa’at ovat, vaaleanpunaisen ruukun ja kasvin, jonka nimi on kuristajakluusia, englanniksi clusia princess. Suomenkielinen nimi on musta kyllä parempi. Sain myös yhdeltä toiselta ystävältä vaakamukin, sellaisen jossa on tummansinisellä pohjalla kullattu vaa’an tähtikuvio. Nyt oon juonut aamukahvin joka päivä jommastakummasta mukista.

Muita ihania asioita:

Oon viettänyt viikonloppuisin paljon aikaa yökkärissä, katsonut How I met your motheria sängyssä ja syönyt banaanipannukakkuja tai banaanipannarivohveleita. Kaipaan vähän sitä entistä elämää, jossa menin aina sunnuntaiaamuisin astangaan, mutta aikansa kutakin, tämäkin on oikein mukavaa.

Töiden jälkeen oon välillä nähnyt kavereita, mutta oon myös ollut suunnilleen joka toinen ilta yksin kotona. En aina pidä siitä, ja mulla on usein ikävä mun ystäviä, jos en ole nähnyt esim. jotain ihmistä viikkoon tai pariin, mutta välillä on myös ihanaa olla yksin. Tällä hetkellä rentouttavinta mitä voi tehdä on kuunnella äänikirjaa samalla kun neuloo. Tai katsoa netflixiä. Oon kattonut sieltä Sex educationin kolmoskauden ja Maid-sarjan, ja storytelistä oon syksyn aikana kuunnellut muun muassa Niko Hallikaisen Kanjonin, Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä ja Sofia Blanco Sequeiroksen Voitto-esseeteoksen. Nyt aloin kuuntelemaan Johanna Vehkoon Oikeusjuttua.

Niinä iltoina kun oon viettänyt aikaa ystävien seurassa, oon esimerkiksi tehnyt ruokaa ja ollaan syöty illallista kynttilänvalossa. Arkiset päivälliset yhdessä on musta oikein mukava ajanviettotapa. Ruoka tuntuu valmistuvan itsestään, kun voin puhua mun työpäivästä tai kuunnella kaverin avautumista omastaan samalla, kun riivin lehtikaalin lehtiä pannulle.

Myös brunssit, etenkin kotona pidetyt sellaiset, ovat kivoja. Lauantaina paistoin banaanivohveleita parille kaverille, ja me katettiin pöytään myös oatlyn turkkilaista jugurttia (yllättävän hyvää), hedelmiä, leipää, hummusta, tomaattia, kurkkua ja appelsiinimehua. Kenenkään ei tarvinnut maksaa tarvikkeista muutamaa euroa enempää, ja kaikki oli hyvää. Kotibrunssit ovat ehkä jopa parempia kuin kahvilabrunssit.

Sunnuntaina makoilin vuorotellen sängyllä ja sohvalla isossa t-paidassa ja pikkareissa ja söin aamupalaa keskipäivällä ja seuraavan aterian vasta illalla. Katsoin Nuoren naisen muotokuvan tokan kerran (kävin katsomassa sen Rivierassa joskus pari vuotta sitten) ja olin sen jälkeen päihtynyt siitä estetiikasta ja jännitteistä ja koskettavuudesta. Itkin taas siinä viimeisen kohtauksen aikana, kun Vivaldi alkaa soida.

Ja olin vaikuttunut kaikesta, sommittelusta ja väreistä ja siitä, miten takkatulen, nuotion ja kynttilöiden lieskat loimuavat jatkuvasti kaiken taustalla. Kun päähenkilö – taidemaalari jonka täytyy maalata muotokuva nuoresta ylimystönaisesta naimakauppoja varten – kumartuu katsomaan aiemmin maalattua, keskeneräistä muotokuvaa paremmin, hän sytyttää sen vahingossa tuleen. Liekit alkavat nousta rintakehän kohdalta.

Symboliikka tuntuu tavallaan käytetyltä, mutta silti se vetoaa muhun. Juuri siltähän se tuntuu.

Välillä musta on onnellisuudesta huolimatta tuntunut korventavalta.

Vuoden pimein aika on näköjään vaikea, vaikka kaikki asiat olisivat elämässä hyvin. Mun mieliala vain laskee samaa tahtia valon vähenemisen kanssa, enkä löydä tarpeeksi riemua kynttilänvalossa vietetyistä illoista, kun tarvitsisin ravinnokseni niin paljon auringonvaloa, että silmiin sattuu.

Lievät masennusoireet valtasivat mut heti kun lokakuu vaihtui marraskuuksi, vaikka en väitäkään tietäväni, miltä masennus tuntuu.

Oon kaivannut mun ystäviä, koska kaikilla on paljon kiireitä, eikä me voida viettää samanlaisia aamuun asti jatkuvia viini- ja reivi-iltoja kuin kesällä. Oon myös havainnut, että aiempien vuosien yksinäisyys kaikuu mussa edelleen, vaikka mulla onkin nyt melko paljon sosiaalista elämää. Saatan tuntea huonommuudentunnetta ihan pienistä asioista ja ahdistua siitä, että en oo suunnitellut seuraavaksi viikonlopuksi mitään.

Oon miettinyt ihmisiä, joilla on aina lauantaisin jotain menoa, eikä koskaan tarvitse pelätä että olisi silloin yksin: en tiedä onko sellaisia tyyppejä oikeasti tai ovatko he onnellisia, mutta silti haluaisin kuulua heihin.

Tai niihin jotka kävelevät punaisia päin vilkkaassa risteyksessä, vaikka autot ovat juuri kaartamaisillaan vasemmalta suojatietä kohti: en haluaisi olla uhkarohkea, mutta haluaisin kävellä jokaista pelkoa kohti yhtä varmoin askelin.

Ulkopuolisuuden tunne ei luultavasti koskaan poistu musta, mun täytyy vain oppia kulkemaan sen kanssa.

Usein sen tunteen käsittelyyn ei auta seurassa oleminen, vaan esim. taide tai sen luominen. Kuulostaa suureelliselta, mutta tarkoitan ihan arkisia juttuja, kuten äänikirjojen kuuntelua työmatkoilla tai hajanaisten lauseiden kirjoittamista kännykän muistiinpanoihin oppituntien välissä.

Nuoren naisen muotokuvaa katsoessani mä muistin, miten kiinnostava asia katseen kohteena olemiseen liittyvä vallankäyttö onkaan, ja miten paljon mä haluaisin käyttää päiväni vain ajattelemalla ja tutkimalla sellaisia ajatuksia ja kirjoittamalla niistä.

Ja Sirkka Turkkaa kuunnellessani mä tavoitin jotain siitä parhaasta tunteesta maailmassa, siitä kun sukeltaa käsillä olevaan hetkeen, katselee ympärilleen, hämmästelee sitä mitä kuulee tai näkee tai tuntee, kelluu ajatusten ja kokemusten varassa kuin pitelisi käsiä uima-altaan reunalla.

Yhtenä päivänä matkustin metrolla kotiin ja se kulki tavallista hitaammin, hidasti ennen jokaista asemaa, niin että ehdin nähdä ikkunasta sivuhaaroja ja tunneleita ja syvennyksiä, joita ei yleensä näe.

Hakaniemessä liukuportaiden äänet, naksunta, rahina, hihnojen veto, kuulostivat rytmikkäältä biitiltä. Olisin voinut alkaa puhua sen päälle.

Ja kun irrotin metriksellä kädestä, jota olin pitkään pidellyt, tuntui siltä niin kuin mun rintakehä olisi ollut se kangas, jota kynttilän liekki lähestyi.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

hyvinvointi oma-elama ystavat-ja-perhe rakkaus
Kommentit (2)
  1. Täysin epäolennainen kommentti, mutta toi vadelma-omenasose on NIIN HYVÄÄ 😍 Mun piti jossain vaiheessa lopettaa sen ostaminen kun alkoi mennä purkki päivässä 😄

    1. Ah joo se oli kyllä hyvää! Mä en ollut aiemmin maistanut sitä, mutta nyt voisin ostaa uudestaan 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *