Asioita, joita oon ajatellut tällä viikolla:

miltä tuntuisi herätä varoitussireeniin keskellä yötä ja juosta pommisuojaan

millaista on pyöräillä Manskua pitkin kesäöinä kun sireenipensaat tuoksuvat

(ihan pian niin voi taas tehdä)

mitä mä osaan opettaa renessanssiajan kirjallisuudesta

ja päästäänkö me kesäkuussa Dua Lipan keikalle, jos Hartwall Areena suljetaan.

Ajat ovat olleet sillä tavalla outoja, että kaikki nämä ajatukset ovat herättäneet suunnilleen yhtä isoja tunteita.

Nyt oon selättänyt tästä ekasta valmistumisen jälkeisestä työvuodesta jo suurimman osan. Koko lukuvuotta on enää puolitoista jaksoa jäljellä, ja luulen että se menee hujauksessa.

Se tuntuu helpottavalta, vaikka töissä onkin mukavaa. Ajattelin etukäteen että eka kokonainen työvuosi voisi olla vähän raskas, ja niin se on ollutkin, mutta ihan eri tavalla kuin odotin. Töitä on ollut paljon, mutta ei liikaa, oppilaat ovat kivoja ja mulla on usein innostunut olo töissä.

On kuitenkin ollut kaikkea muuta raskasta: pandemia jatkuu, ystävä kuoli, sota syttyi. Ihan hirveä lista, kun sen nyt kirjoittaa tähän.

Oon istunut mun työpöydän ääressä ja lukenut Ukraina-uutisia, kun olisi pitänyt suunnitella tunteja. Oon pitänyt maskia jokaisella oppitunnilla ja pelännyt koronaa ja kaikkia sen variantteja (ennen kuin sain kolmannen rokotuksen). Kyynisyys on vallannut mut välillä, ja tuntisuunnitelmien tekeminen on tuntunut maailman vähäpätöisimmältä asialta.

Toisaalta oon yrittänyt olla reipas ja rauhallinen, keskittyä käsillä olevaan hetkeen, olla läsnä sekä oppilaille että kavereille ja tehdä iltaisin kotona kivoja asioita. Oon ollut pari iltaa tällä viikolla yksin, ja se on ollut ihanaa, oon vaan käynyt kävelyillä ja neulonut sohvalla ja kuunnellut äänikirjoja, Emmi-Liia Sjöholmin Virtahepoja ja Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -romaania muun muassa.

Oon myös pohtinut asioita niin rationaalisesti kuin mahdollista, se auttaa mua aina eniten. Vaikka en olekaan mikään ulkopolitiikan asiantuntija, en usko että Suomeen on nyt hyökkäämässä kukaan. Ukrainan tilanne ei kehittynyt yhdessä yössä, vaikka se voi tuntua siltä, vaan siellä on kytenyt jo vuosia.

Lisäksi Suomi kuuluu musta vahvemmin länteen kuin Ukraina esim. pidemmän itsenäisyyden historian ja kielipoliittisten syiden takia. Länteen kuuluminen ei estä ketään lähettämästä tänne pommikoneita, mutta silti tilanne on musta vähemmän haavoittuvainen kuin Ukrainassa.

Okei, tässä oli tarpeeksi poliittista analyysia tähän postaukseen.

Tämä tilanne on ymmärrettävästi ahdistanut monia, onhan suomalaisilla jossain kollektiivisessa muistissa se, millaisia traumoja edelliset sodat ovat aiheuttaneet. Luulen että monilla, ainakin mulla, ahdistus syntyy eniten siitä kokemuksesta, kun muistaa, miten arvaamatonta elämä on. Vielä joskus teini-ikäisenä mun ahdistus lieventyi, kun ajattelin, että ei nyt ihan mitä tahansa pahaa voi tapahtua. Enää en pysty uskomaan niin, ja sen asian ajatteleminen on pakottanut mut kasvamaan aikuiseksi.

Oon ollut arvaamattomuudesta tänä talvena tietoisempi kuin koskaan aiemmin, on ollut niin paljon surua ja hirveitä tapahtumia.

Kun halaan jotain rakasta henkilöä ja käännän pääni niin että pääsen likelle rintaa vasten, tunnen että elämä on siinä, mun käsien varassa.

Tai kun kävelen myöhään illalla ystävän kanssa Kumpulasta Vallilaan kädessäni muovimuki, jossa on vähän kurpitsaviiniä jäljellä, ajattelen että tätä mun elämä nyt on, enkä haluaisi että se viedään multa pois.

Joskus mä kuvittelin, että tulevaisuudessa olisi lähinnä joitain henkilökohtaisia kriisejä, joista mun täytyisi selvitä, mutta vähänpä tiesin. Jos ei olisi sotaa, pandemiaa, ilmastonmuutosta ja sukupuuttoaaltoa, saattaisin viettää nyt mun elämän onnellisinta aikaa. Aina on kuitenkin jotain, joko henkilökohtaisia tai globaaleja ongelmia.

Pidän tosi paljon Ultra Bran Villiviini-kappaleesta, joka on vaikuttanut mun blogin nimeen ja josta on tullut nyt odottamattoman ajankohtainen. Aiemmin en oo ajatellut, että siinä laulettaisiin juuri Ukrainasta (totta puhuen en edes tiennyt, että Odessa on Ukrainassa). Oon tulkinnut sitä biisiä niin, että se kertoo siitä, kun elämässä tapahtuu isoja muutoksia, joihin ei ole osannut valmistautua, ja yhtäkkiä kaikki on toisin, ”villiviini seinässä peittää ikkunankin”.

Laulun sanoitusten puhuja kaipaa Odessaan, jonne ei nyt haluaisi mennä kukaan. Uudenlainen tulevaisuus, kirkkaasti kaiken paljastava auringonvalo ja hallitsemattomasti kasvavat köynnökset on kuitenkin pakko hyväksyä.

Mun elämässä onnea on kaikesta huolimatta usein tosi paljon. Tällaisina hetkinä oon sitä edellisten viikkojen aikana kokenut:

Yhtenä päivänä olin auttamassa mun naapurissa asuvaa kaveria muutossa. Kun saavuin paikalle, muut olivat jo täyttä vauhtia kantamassa laatikoita hissiin ja siirtämässä alaovella odottavia tavaroita pakuun. Riisuin takin, käärin hihat ja liityin mukaan.

Me muodostettiin pari erään mulle ennestään tuntemattoman tyypin kanssa, ja kannettiin yhteistyössä isoja huonekaluja alas. Se oli tosi mukavaa, mua ei yhtään haitannut tehdä ruumiillista työtä. Päin vastoin, tuntui hyvältä keskittyä siihen, miten pöydän jalat saisi ruuvattua irti tai millä tavalla portaissa kannatti kulkea takaperin sängyn toista päätyä kannatellen.

Sota oli syttynyt pari päivää sitten, ja me juteltiin siitä kaikkien kanssa kantamisen lomassa. Mun ahdistus kuitenkin helpotti, kun sain olla koko päivän muiden ihmisten seurassa ja pystyin puhumaan yhtä lailla tutuille ja tuntemattomille ihmisille kauheista uutisista ja niiden herättämistä tunteista. Edelliset pari päivää olin nimittäin viettänyt melkein kokonaan yksin, koska olin silloin talvilomalla ja ehdin selata Hesarin sovellusta tuomiopäivän tunnelmissa aamusta iltaan.

Tehokkaan muutaman tunnin muuton jälkeen me mentiin pizzalle, ja kun mä palasin kotiin, ehdin olla siellä vain hetken ennen kuin lähdin toisen kaverin synttäreille.

Muistan siitä illasta sen, että istuin lattialla ja nojasin jääkaappiin, join monta gt:tä, kerroin mun talvilomaretkestä Lappeenrantaan ja puhuin jossain vaiheessa siitä, miltä tuntuu olla rakastunut ja miten hyvältä se tuntuu, kun voi katsoa edellisiä vuosia taaksepäin ja ajatella, että kannatti odottaa juuri tätä ihmistä.

Synttärien jatkoilla mentiin tanssimaan.

Se oli ihanaa. Mä laskin mun kassin seinän viereen, pääsin heti kiinni musiikkiin ja tanssin kevyesti, raajat eivät tuntuneet painavan mitään. Jalat juurtuivat tahmeaan lattiaan, mutta lantio ja olkapäät ja kädet keinahtelivat niin vaivattomasti, että olisin voinut tanssia tuntikausia väsymättä.

Seuraavana aamuna tunsin luissani ja ytimissäni sen, että olin edellisenä päivänä sekä kantanut painavia asioita että hytkynyt kolmea tuntia putkeen. Kehossa tuntui kuitenkin tosi hyvältä, juuri sellaista fyysistä rasitusta olin tarvinnut.

Viikon kuluttua vietin onnellisen sunnuntain mun tyttöystävän kanssa. (Hänen kanssaan on kyllä tullut vietettyä muitakin kivoja päiviä, mutta tässä on yksi esimerkki.)

Heräsin siihen, että valo häikäisi mun silmiä. Musta tuntuu edelleen epätodellisen ihanalta herätä jonkun toisen ihmisen vierestä, ja toivon että se tuntuisi siltä jatkossakin. Tykkään siitä, kun voin halata jotain heti ensimmäiseksi, kun herään.

Me säilytettiin viikonloppuna arkipäivien unirytmi, ja sen ansiosta sunnuntai tuntui tosi pitkältä päivältä, melkein kahdelta vuorokaudelta. Aamupalan jälkeen pakattiin reppuun pari voileipää ja suklaata ja käveltiin läheiseen metsään syömään eväitä.

Me ei löydetty polun varrelta mitään sopivaa istumapaikkaa, joten istuttiin vain suoraan lumihankeen muovipussien päälle. Oli häikäisevä päivä. Kun mä puraisin suklaakonvehtia, jonka sisällä oli valuvaa nougata, ja löysäsin kaulaliinaa ja suljin silmät hetkeksi, musta tuntui pitkästä aikaa levolliselta. Poissa olivat painajaiset ja kaikki ahdistuksenaiheet.

Matkalla metsään ja takaisin mä kävelin heikoin jaloin, eikä se johtunut vain siitä, että olin kiinnittänyt kenkiin nastapohjalliset, jotka vääntyilivät paljaalla maalla.

Viikko sitten lauantaina vietin hauskan päivän mun Ulliksessa asuvan ystävän kanssa. Oltiin puhuttu ensin vain kävelystä, mutta kun mun kaveri mainitsi jossain vaiheessa kävelyä skumpan, en vastustanut ajatusta.

Meidän kävelyreitti kulki Ullanlinnasta Uunisaaren kallioille, sieltä rantaa pitkin keskustaan ja Stockalle, jossa en ollut käynyt vuosiin, ja alakerran Herkkuun, josta me ostettiin vähän iltapäiväeväitä: kasvisröstejä, feta-hunajataskuja ja veriappelsiineja.

Sen jälkeen palattiin Ullikseen ja syötiin ihana pieni ateria ja juotiin skumppaa. Kun mun kaveri maistoi ekan palan kasvisröstiä, se kommentoi ”vitun hyvää”. Olin samaa mieltä. Myös feta-hunajatasku oli vitun hyvää. Ja skumppa maistui siltä niin kuin olisi juonut kuplivasta vuoristopurosta.

Illallisen jälkeen me lähdettiin kohti Vallilan siirtolapuutarhaa, jossa toisella ystävällä oli keikka eräässä vallatussa talossa. Juostiin Eiran läpi sporaan, matkustettiin kutosella koko keskustan halki ja käveltiin vallattuun taloon jäistä tietä pitkin.

Me ei mahduttu taloon sisään eikä muutenkaan ehditty nähdä keikkaa, mutta jäätiin istuskelemaan rakennuksen ulkopuolelle ja juotiin viiniä suoraan pullosta. Vähän myöhemmin, kun seuraava esitys loppui ja ihmisiä valui talosta ulos, me mentiin sisään ja tehtiin taas ruokaostoksia. Sivuhuoneessa oli pieni kahvila, josta sai borssikeittoa, mokkapalaa ja kotiviiniä. Ne olivat kaikki tosi maukkaita ja hyviä, ja tuotot menivät suoraan Ukrainaan.

Musta tuntui siellä täyteen ahdetussa talossa, vihreä- ja sinihiuksisten nuorien ihmisten keskellä vähän vanhalta, mutta samaan aikaan nuorelta. Tykkään siitä että mun elämä voi olla sekä renessanssista puhumista teini-ikäisille, että kotiviinin juomista muutamaa vuotta nuorempien henkilöiden keskellä.

Sen jälkeen me mentiin kaikki yhdessä meidän kantikseen Vallilaan ja tavattiin keikalla ollut kaveri siellä (kadotettiin hänet siellä vallatun talon väkijoukossa).

Olin ollut siinä baarissa viimeksi joskus kesällä, ja ai että oli ollut ikävä sinne. Me istuttiin takimmaiseen pöytään, jota valaisee aina vain pieni kynttilä, ja juotiin gt:itä, joissa ei koskaan ole muuta kuin giniä ja tonicia ja pari jääpalaa. Limeä tai sitruunaa ei niistä drinkeistä löydä, ja mä kutsun niitä ”riisutuiksi gt:iksi”.

Ekan juoman jälkeen, kun mä menin vessan eteen odottelemaan, että pääsisin sinne, mä katselin ympärilleni. Näin kaverit istumassa pöydän ääressä ja niiden kasvot kynttilän liekin valossa, ja näin täyden baarin, muut ihmiset jotka näyttivät siltä, etteivät ne olleet tavanneet toisiaan pitkään aikaan ja että oli paljon kuulumisia kerrottavana, ja baarin omistajan joka nosteli laseja tiskikoneesta ja pyyhki välillä sotkuista lattiaa, ja katuvalot jotka näkyivät sumeasti ikkunateippausten läpi.

Ajattelin taas kuollutta ystävää.

Ajattelen sitä aina välillä, tavallaan lähes koko ajan, mutta tietoisesti ja kunnolla vain harvoina hetkinä, silloin kun pystyn kannattelemaan itseäni niiden ajatusten keskellä.

Viime aikoina oon miettinyt monta kertaa, että et nähnyt enää tätä kevättä, mutta et myöskään tätä sotaa.

Sinä lauantai-iltana vessajonossa mun mielessä kävi se, että missäköhän ystävän sielu nyt on, onko sitä enää olemassakaan, vai onko se jossain uudessa kehossa maan päällä vai jossain toisessa paikassa, jota mä en osaa kuvitellakaan.

Musta tuntui myös siltä niin kuin olisin itse astunut johonkin toiseen elämään: tämä on se sama maallinen todellisuus kuin aiemminkin, samat ihmiset ja sama ympäristö, mutta tuntuu kuin dia olisi vaihtunut. Surullisen uutisen kohdalla tapahtui leikkaus, joka oli niin terävä ettei siihen olisi voinut valmistautua.

Keskustelut voimistuivat mun ympärillä, ystävät kumartuivat lähemmäs kynttilää kohti, vessan ovi avautui ja lattiaan syntyi valokiila.

Onneksi mä en voinut valmistautua hirvittäviin tapahtumiin, pahuuteen. Sisällä tuntuu välillä tuuliselta, ja oon ajatellut hautausmaita.

Tästä eteenpäin aion kuitenkin edelleen valmistautua vain parempaan.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //