Vuosi tavaratalossa (Otava 2018) on Meri Kuusiston kolmas romaani, joka kertoo 37-vuotiaasta, epävarmasta ja särkyneestä Franz-nimisestä miehestä. Koska mun tämän vuoden tavoitteena on lukea vähintään yksi kirja viikossa, haluan tarttua myös sellaisiin kirjoihin, joita en ehkä itse valitsisi. Tätä romaania suositeltiin mulle, enkä ole lukenut Meri Kuusistoa aikaisemmin.

Romaanin päähenkilö Franz on entinen autokoulunopettaja, joka joutuu jättämään työnsä, koska on rakastunut nuoreen oppilaaseensa, ja aloittaa työt harjoittelijana tavaratalossa. Työpaikalla, joka on hyvin samanlainen vanha ja arvokas tavaratalo kuin Stockmann, Franz tutustuu erilaisiin osastoihin vuoden ajan. Hän viettää yhden kuukauden jokaisella osastolla ja oppii samalla tuntemaan sekä tavaratalon eri puolet ruokamarketista naisten alusvaatemyyntiin että muitten työntekijöitten luonteen. 

Hauskaa (tai ”hauskaa”), että juuri eilen kirjoitettiin Stockammin talousvaikeuksista ja hankaluuksista saada liiketoimintaa uuteen nousuun. Romaanissa tavaratalolla on aivan samanlaisia ongelmia, ja lopussa niihin löydetään myös ratkaisu, joka asettuu vastustamaan kapitalismin kulutuskeskeisyyttä ja materian haalimista rakkauden kaipuun täyttämiseksi.

Tykkäsin Franzin henkilöhahmosta, joka on herkkä ja vaikeuksistaan huolimatta päämäärätietoinen. Franzin ja hänen entisen oppilaansa (joka palaa Franzin elämään yllättävällä tavalla) suhteessa ei ole mitään ällöä, vaan Franzin ihastukseen voi samastua hyvin, onhan ihastuksen kohde Syksy suloinen ja nuoruutta täynnä. Oli myös hauska lukea jotain helppolukuista ja selkeällä tavalla rakennettua romaania vaihtelun vuoksi.

Franzin ja muiden henkilöhahmojen kautta romaani kuvaa nykyajan suorituspaineita ja kilpailua: henkilöhahmot pyrkivät koko ajan parempiin suorituksiin ja tekevät pitkiä vuoroja piristävien lääkkeiden avulla, mutta myös tavaratalo yrittää pärjätä muuttuneessa maailmassa, jossa asiakkaita täytyy houkutella mielikuvituksellisin keinoin. Franz kokee niin paljon paineita uudessa työssään, että hänelle kehittyy syömishäiriö. Romaanin sanoma hoivan ja välittämisen tärkeydestä ja jokaisen oikeudesta rakastaa sitä ihmistä, jota haluaa, on kaunis ja se tuodaan esille koskettavalla tavalla.

Mutta sen tiedän, että en ikinä oppinut ymmärtämään häntä. Hän piti niin paljon itsellään, että se alkoi kääntyä häntä vastaan. Kuin hänen itse sisäänsä muuraamat kiviharkot olisivat tukkineet hänet päästä varpaisiin ja vain ihmeen kaupalla hän sai puserretuksi sanoja tuon kivimuurinsa takaa. Siihen hän joutui käyttämään niin paljon voimaa, että kaikki mitä hän sanoi murtautui pintaan aggression saattelemana.

Vaikka romaani oli mukava lukea, kritisoin sitä nyt parista jutusta. Ensinnäkin joitain asioita olisi musta voinut jättää pois tai tiivistää, koska 345 sivua on aika paljon, ja välillä mulle tuli niin tylsistynyt olo, etten yksinkertaisesti jaksanut lukea kaikki lukuja yhtä huolellisesti. Paasasin tästä jo viimeksi romaaneista kirjoittaessani, mutta olen siis sitä mieltä, että vaikka lukeminen on välillä vaivalloista ja juuri sen takia palkitsevaa, ja vaikka paksut kirjat voivat olla ihania, monia teoksia voisi musta reippaasti lyhentää. 

Toinen asia mistä en pitänyt, liittyy osittain edelliseen. En nimittäin nauranut kertaakaan tätä kirjaa lukiessa. Vaikka koinkin muita tunteita, kuten liikuttumista, olisin nauttinut lukemisesta enemmän, jos olisin edes joissain kohdissa hieman huvittunut esim. nokkelasta sanailusta tai riemastuttavista tilanteista.

Huumorintaju on tietysti tosi subjektiivinen asia ja voi olla, että jollain toisella lukijalla on tämän romaanin kanssa paljon hauskempaa kuin mulla. On myös erittäin hyvä kysymys, pitäisikö helppolukuisten kirjojen olla aina hauskoja. No ei tietenkään, olisi ensimmäinen mieleeni tuleva vastaus, mutta olen silti aika kyllästynyt siihen, ettei kaunokirjallisuus ruoki mun huumoriaivosoluja tarpeeksi. Haluaisin nauraa ja iloita kirjojen kanssa, en vain ajatella yhteiskunnallisia ongelmia ja koskettua surullisista asioista!

Nyt ajoin itseni jo aivan toisille raiteille kuin mistä lähdin, mutta sanon vielä tämän: En siis jaa kaunokirjallisuutta mihinkään hauskojen ja synkkien tai vaikeiden ja helppojen teosten kategorioihin. Esimerkiksi yksi lempikirjoistani, Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015) on sekä vetävää luettavaa ja ajoittain todella hauska että terävän analyyttinen ja monitasoinen.

TL;DR: Vuosi tavaratalossa käsittelee helposti sulatettavalla tavalla monia nykyajan ongelmia ja sen henkilöhahmot ovat sympaattisia. Uskon että moni viihtyy tämän kirjan kanssa, vaikka mä en rakastunutkaan siihen aivan yhtä lujaa, kuin Franz rakastuu Syksyyn.

<3 Maria

Muita kirjapostauksia:

Saima Harmajan rakkauskirjeet

Kjell Westön Kangastus 38

Tuukka Pietarisesta ja runojen lukemisesta