Yhtenä lumisena lauantaina vähän ennen joulua mentiin mun kaverin kanssa Rivieraan, otettiin punkkulasit ja istuttiin pehmeälle, ylelliselle sohvalle katsomaan leffaa, jonka mun kaveri oli valinnut.

Jos joku ehdottaa mulle jotain kulttuurijuttua, ravintolaa tai mitä vaan seikkailua, en välttämättä ota kauheasti etukäteen selvää siitä, mitä on tulossa. Joskus se on ehkä hieman koitunut mun kohtaloksi (esim. kun päädyin katsomaan pedofiliasta kertovaa k18-elokuvaa), mutta yleensä hetkittäinen tuntemattomaan liukuminen yllättää mut suloisella tavalla.

Mitään omia tunteita ei kuitenkaan voi kovin tarkasti ennustaa ennen kuin ne sitten siinä hetkessä saapuvat sellaisina kuin ovat, joten tuntuu turhalta miettiä, onko jossain ravintolassa nyt sopivaa syötävää, mitä jos jonkun elokuvan puolivälissä tulee tosi tylsistynyt olo tai mitenköhän mä pääsen kotiin siihen aikaan sieltä paikasta.

Tämän leffan kohdalla noudatin vanhaa tapaani, enkä edes katsonut The Wifen traileria etukäteen. Se olikin hyvä päätös, koska kun otin tarinan vastaan täysin tietämättömänä tulevasta, kokemus oli mielettömän jännittävä ja intensiivinen. Melkein nousin siitä upottavalta sohvalta ilmaan, kun olin niin keskittyneessä ja kiihtyneessä tilassa.

Jotakin voin sanoa elokuvasta kertomatta liikaa:

The Wife perustuu Meg Wolitzerin saman nimiseen romaaniin (2004) ja kuvaa vanhemman pariskunnan ristiriitojen täyttämää avioliittoa. Leffa alkaa siitä, kun pariskunnan mies saa tietää voittaneensa kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Tarinan päähenkilö on kuitenkin hänen vaimonsa, joka on hillitty, kaunis ja omistautunut miehelleen. Glenn Close näyttelee älykästä mutta uhrautuvaa Joania todella upeasti ja hienovaraisesti. Hänen kasvoillaan on melkein koko ajan vieno hymy, mutta pienet, lähes huomaamattomat poskien tai kulmakarvojen värähdykset paljastavat syvälle piilotettujen tunteiden todellisen luonteen. Close voittikin roolisuorituksestaan mm. Golden Globe -palkinnon.

Mulla oli tämän elokuvakokemuksen jälkeen jotenkin puhdistunut ja rauhoittunut olo, vaikka päähenkilöiden avioliitosta paljastui hyvin katkeria ja tukahdutettuja tunteita. Mun mielen seestymisellä oli varmasti paljon tekemistä katselupaikan kanssa, ihastuin nimittäin Kalliossa Harjukadulla sijaitsevaan Rivieraan heti kun astuin sisään. (Joo, tässäkin asiassa olen erittäin myöhäisherännyt, koska koko Helsinki on varmaan käynyt tuolla jo aikoja sitten.) Vanhat leffateatterit ovat musta niin paljon sielukkaampia paikkoja kuin jotkut valtavat ja uudet Finnkinot, etten haluaisi muissa käydäkään.

Ja se että elokuvaa katsellessa saa juoda viiniä (vegaaniset oli listattu erikseen) ja syödä jotain muuta kuin valtavia popparivuoria (kukaan ei rouskuta salissa!) tuntuu niin ylväältä ja kauniilta jutulta, että melkein ihmettelee, miten se voi olla laillista.

Luulen että palaan Rivieraan vielä monta kertaa, etenkin sellaisina hetkinä, kun tarviin pakoa kylmästä ulkomaailmasta tai rauhattomasta elämästäni. Tekisi mieli varata itselleen sellainen yksittäinen nojatuoli, olla kertomatta kellekään mihin on menossa ja vain istua tuolla söpön kokoisessa salissa esim. pienen pizzan ja drinkin kanssa.

Jos siis et joskus saa mua kiinni, tiedät ehkä missä olen.

<3 Maria