Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu – chick litin vastakertomus
Kuva kustantajan sivuilta.
Kun aloin pari viikkoa sitten lukea Sisko Savonlahden menestynyttä esikoisromaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018), en ollut aluksi kovin liekeissä siitä. Ajattelin, ettei mua kiinnosta jonkin päämäärättömän kolmekymppisen haahuilijan elämä (tämä on nyt vain ensivaikutelmani päähenkilöstä, ei kirjailijasta), mutta nopeasti kirja nappasi mut koukkuunsa. Loppuun päästyäni olin sitä mieltä, että vaikka päähenkilön elämä ei romaanissa juuri muutu, omat ajatukseni muuttuivat sitäkin enemmän.
Romaani on autofiktiota, eli sen päähenkilöä voi verrata kirjailijaan, mutta teos on kuitenkin fiktiivinen (erotuksena esim. elämäkertaan). Oikestaan mua ei kovin paljon kiinnosta kaunokirjallisuuden kirjoittajien elämä, joten keskitytään nyt vain romaanin päähenkilöön, joka on kolmekymppinen, melankolinen ja vähän hukassa oleva nainen.
Helsinkiläinen päähenkilö on käynyt korkeakoulua, mutta hänellä ei ole vakituista työpaikkaa eikä poikaystävää. Romaanissa seurataan päähenkilön yrityksiä ja erehdyksiä, kun hän lähettelee juttuideoita lehtiin, hakee matalasti palkattuja asiakaspalvelutöitä, etsii seuraa tinderistä ja käy terapiassa. Hänen ympärillään olevat ihmiset ovat päähenkilöön verrattuna menestyneitä ja tasapainoisia, mikä asettaa päähenkilölle paineita yrittää seurata elämässä samanlaista polkua kuin muutkin. Tasapaksuun ja paikallaan junnaavaan elämään tuovat lohtua ja vaihtelua esimerkiksi iltaisin syödyt sipsit (joihin päähenkilö suhtautuu hyvin intohimoisesti) ja ulkomaanmatkat ja muut rilluttelut, jotka voi rahoittaa kätevästi opintolainalla tai vanhempien armeliaisuudella.
Minäkin suhtaudun intohimoisesti moniin asioihin, joista yksi on, se millä tavalla naisista kertovia tarinoita arvotetaan. Naisten kirjoittamaa kirjallisuutta käsitellään edelleen eri tavalla kuin miesten kirjoittamaa, vaikka nykyään enemmistö sekä kaunokirjallisuuden tekijöistä että lukijoista on naisia. Olenko itsekin tällaisten asenteiden uhri, kun ajattelen ennakkoluuloisesti, ettei nuoren naisen identiteettikriisistä lukeminen kiinnosta minua, mutta luen samaan aikaan esim. Sinuhe egyptiläistä, joka on täynnä pitkällisiä pohdintoja siitä, tuliko nyt tehtyä oikein vai väärin ja miksi mikään ei onnistu?
En laskisi Savonlahden romaania suoraan chick litiksi, mutta puhun nyt genrestä siksi, että siinä käsitellään samanlaisia teemoja kuin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -romaanissakin. Chick litiä halveksitaan usein varmaan siksi, että se nähdään niin selvänä jatkumona prinsessasaduille ja muille kertomuksille, joiden keskiössä ovat aviomiestä etsivät naiset. Mutta vaikka olisi itsenäinen ja pärjäävä nainen, hyvän työpaikan lisäksi saattaa tuntea tarvetta olla hyvässä parisuhteessa. Se ei ole heikkoutta, vaan inhimillisyyttä. Juuri tähän Savonlahden romaani musta pureutuu.
Päähenkilö seurustelee romaanissa hetken aikaa miehen kanssa, jota nimitetään hulvattomalla tavalla ensin tulevaksi poikaystäväksi, sitten poikaystäväksi ja lopulta entiseksi. Paine löytää kestävä parisuhde on sekä itse asetettu että ympäristöstä tuleva. Romaanissa on monia hervottomia kohtauksia, joissa näkyy, miten yhteiskunnan odotukset kolmekymppistä naista kohtaan ja tämän kokema todellisuus ovat järjettömässä ristiriidassa. Päähenkilön vaari esimerkiksi on sitä mieltä, että päähenkilön ”pitäisi alkaa miettiä sitä perheenperustamista” ja että ”mukavia miehiä on koko Suomi täynnä”. Päähenkilö pyörittelee silmiään ja katsoo puhelintaan, johon on tullut tinder-viesti. Kaikki lapsettoman naisen elämässä olevat hankaluudet tiivistyvät tuntemattoman miehen viestiin, jossa lukee: ”Haluutko munaa?”
Mitä pidemmälle romaania luin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että se käsittelee todella tärkeää aihetta. Kaikki eivät tässä ura- ja menestyskeskeissä yhteiskunnassa välttämättä löydä omaa paikkaansa kovan yrityksenkään jälkeen, mutta siitä ei musta puhuta tarpeeksi. Syrjäytynyt-sanasta tulee yleensä mieleen parikymppinen poika, ei kolmekymppinen, sosiaalinen nainen. Tapahtumien vähäisyys ei tee romaanista tylsää, vaan se on sen ansio: romaani on ikään kuin vastakertomus kaikille niille tarinoille, joissa yritysten jälkeen lopulta onnistutaan saamaan unelmien työpaikka, tavataan ihana kumppani lähikaupassa ja eletään ilman rahahuolia.
Vaikka romaanissa ei ole hyödynnetty kaunokirjallisuuden eri keinoja kovin monipuolisesti, ymmärrän kirjan luettuani hyvin, miksi siitä on tullut tämän syksyn kirjallinen tapaus. Romaani sai mut ajattelemaan oman elämäni saavutuksia eri tavalla. Mitä jos olen vaikka viiden vuoden päästä samanlaisessa tilanteessa kuin romaanin päähenkilö? Miten suhtautuisin siihen? Osaisinko löytää siitäkin elämänvaiheesta huumoria sillä lakonisella tavalla, jolla päähenkilö tapahtumia käsittelee?
ps. Pari lukuvinkkiä aiheeseen liittyen: siitä, miten Saara Turunen käsittelee naiskirjailijoihin suhtautumista toisessa romaanissaan ja siitä, miten chick litissäkin voidaan käsitellä hyvin vakavia ja vallankumouksellisia aiheita, kuten aborttia Irlannissa.
