Kävin viime viikolla Ateneumin Fantastico!-näyttelyssä ja tunsin uponneeni unenomaiseen maailmaan, joka on jokaisen maalauksen kohdalla hieman erilainen, mutta yhtä kiehtova ja vangitseva. Näyttelyssä on esillä italialaisia ja joitakin suomalaisia, ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneitä teoksia, jotka kuuluvat maagisen realismin suuntaukseen. Tykkään maagisesta realismista paljon kirjallisuudessa, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että suuntaus näkyisi myös kuvataiteessa. Olinkin aika myyty jo ensimmäisestä näyttelysalista lähtien.

Bacci Maria Baccio, Iltapäivä Fiesolessa, 1926–1929 

Monissa maalauksissa on pysähtynyt tunnelma. Teokset eivät ole kuvanneet vain yhtä liikkumatonta hetkeä, vaan kokonaisen maailman, jossa ei ole aikaa, jossa maalauksen henkilöt eivät ole keskellä joitain tapahtumia eivätkä matkalla minnekään. Värimaailmat ovat joko utuisia tai epätodellisen kirkkaita, maisemissa on paljon tunnistettavia asioita, mutta myös jotain outoa ja salaperäistä. Teokset eivät yritä kuvata maailmaa juuri sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin se voisi yhdessä todellisuudessa olla.

Tämä Bacci Maria Baccion teos oli näyttelyn kaunein, eikä valokuva tee sille oikeutta. Kuvasta saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen maalauksen tilanteesta: neljä ystävystä joiden lounas on ehkä venynyt, mutta joilla ei ole kiire minnekään, kirkas mutta hellä valo, kaunis maisema joka siintää kaiken taustalla. Kukaan ei katso suoraan kohti katsojaa, kukaan ei poseeraa, vaikka henkilöiden asennot – pään kallistukset, nilkat – ovatkin tarkkaan harkittuja. Sinipukuinen nainen näyttää muista irralliselta ja sulautuu auringon valossa osittain ikkunasta avautuvaan näkymään. Vaikka kuvassa on kitara, siinä on myös läsnä hiljaisuus, ehkä hetki keskustelun ja musiikin välillä, kun kukaan ei sano mitään, ja kauniiden sävelten odotetaan alkavan. Horisontista näkee, että ollaan korkealla, ja huonekin on korkea. Näyttää siltä, kuin nämä neljä ihmistä olisivat ainoat ihmiset maalauksen maailmassa, eikä huoneen ulkopuolella tapahtuvilla asioilla olisi merkitystä. Vain tämä pysäytetty hetki on tärkeä.

Ateneumissa on tämän teoksen edessä penkki, joten suosittelen sille istumista ja maalaukseen sulamista pidemmäksi aikaa. Aion itsekin mennä katsomaan lempiteoksiani vielä uudestaan, ja hiljentyä kunnolla niiden äärellä. Jos vaikutus on samanlainen kuin viimeksi (ja melko varmasti on), museosta ulos kävelemisen jälkeen tuntuu siltä kuin olisi ollut ulkomailla, unessa, ihmeellisessä toisessa todellisuudessa, paikassa jossa aikakäsitys hämärtyy.

Fantastico! Ateneumissa 19.8.2018 asti.