Rannekello tekee elämästä rennompaa

Olin viikko sitten viisi päivää joogaretriitillä Heinävedellä. Kerron siitä lisää toisessa postauksessa, mutta sen voin jo sanoa, että siellä oli taivaallisen ihanaa.

Jokainen aamu alkoi aamumeditaatiolla puoli kahdeksalta. Oon rillutellut kesä- ja heinäkuussa niin paljon, että mun unirytmi on mennyt ihan mahdottomaksi, enkä saanut käännettyä sitä retriitin aikana normaaliin rytmiin. Jokainen kello seitsemän herätys tuntui ylivoimaisen vaikealta, mutta kun menin nukkumaan iltayhdeltätoista, en silti saanut heti unta.

Kun kävelin aamulla pihan poikki talon toiselle puolelle joogasaliin, istuin mun matolle, ristin jalat ja keskityin hengittämään tunnin ajan, musta tuntui kuitenkin joka kerta kevyeltä ja hyvältä. Jätin kännykän mun huoneeseen ja vietin sen seurassa paljon vähemmän aikaa kuin yleensä.

Haluaisin vähentää mun ruutuaikaa, ja siksi oonkin ollut tosi iloinen siitä, että pääsin tekemään yhteistyötä Havu Watches -yrityksen kanssa. Sain valita heidän valikoimastaan oman rannekellon.

Mulla ei ole ollut rannekelloa sen jälkeen kun olin 5-vuotias ja sain mun tädiltä Mikki Hiiri -kellon tuliaisena New Yorkista. Monet rannekellot ovat musta vähän epäesteettisiä, enkä ole kokenut kelloa tarpeelliseksi.

Havun kellot ovat kuitenkin ihan toista maata: ne ovat musta yksinkertaisella tavalla kauniita, luonnonläheisiä ja käytännöllisiä. Havu on vuonna 2019 perustettu suomalainen yritys, jonka kellot on tehty erilaisista puulajeista. Ne ovat esteettisyyden lisäksi kestäviä ja mukavia käyttää. Puu herättää myös mielikuvia metsästä ja sen rauhoittavasta voimasta. Tämä tuntuu mulle henkilökohtaisesti tärkeältä, koska asun Keskuspuiston vieressä, ja näen mun ikkunasta mäntyjä ja kuusia.

Aamuharjoituksen aikana retriitillä ajattelin sitä, miten ihanaa oli, että seuraavien viidentoista tunnin ajan voisin vain syödä, lukea kirjoja, jutella keittiössä tai pihalla muiden kanssa milloin mistäkin, saunoa ja tehdä asanaharjoitusta. Salin avoimesta ovesta kantautui lintujen, sirkkojen, kimalaisten, kärpästen ja hyttysten ääniä. Pian istuisin pitkän pöydän ääreen ja söisin puuroa ja joisin kahvia, ja sen jälkeen voisin mennä ulos lukemaan.

Päivä avautui edessäni; vapaat, innostavat ja rauhalliset tunnit seuraisivat toisiaan, mun keho ja mieli elpyisivät vähitellen alkukesän rasituksista, kunnes kävisin nukkumaan, ja kaikki alkaisi alusta.

Välillä aikataulujen kanssa eläminen on rasittavaa, mutta retriitin aikataulusta mä pidin. Se ei sisältänyt mitään, mitä en olisi jaksanut tai halunnut tehdä, ja jätti tarpeeksi aikaa myös oleilulle ja makoilulle. Mihinkään ei ollut kiire, eikä kellonaikoja tarvinnut jatkuvasti minuutilleen tietää.

Koska halusin käyttää kännykkää mahdollisimman vähän, välttelin ajan katsomista siitä. Kun avaan näytön, näen nimittäin aina myös joitain ilmoituksia, jotka mun on pakko tarkistaa, ja jotka harhauttavat mut sähköpostin, somen, astrologiasovellusten ja uutisten lukemisen syövereihin, vaikka haluaisin tehdä jotain ihan muuta.

Oikeastaan ihmettelen nyt, miten en ole tullut hankkineeksi rannekelloa aiemmin, kun miettii, miten tärkeitä aikataulut ovat mun työssä.

Äikänopen työpäivät ovat välillä hurjaa juoksemista paikasta toiseen. Suunnilleen puolet päivästä on oppitunteja, jotka mä suunnittelen aika tarkasti, jotta tiedän mitä tapahtuu seuraavaksi, ja kuinka kauan mihinkin tekemiseen on tarkoitus käyttää aikaa. Jokaisella tunnilla aikataulu tietysti vähän elää, ja usein on käynyt niin, että katson kelloa ja sanon että mitä ihmettä, miten se voi olla jo noin paljon.

Oppituntien välissä teen suunnittelua, kirjoitelmien kommentoimista, viesteihin vastaamista ja kaikenlaista sälää, kuten monistamista, kirjojen hakemista tai powerpointteja. Muistettavia asioita on niin paljon, että mun pää alkaa vuotaa kuin seula, jos en kirjoita jokaista niistä ylös kalenteriin.

Mun työpäivät ovatkin usein äärimmäisen aikataulutettuja. Saatan lukea esseitä puoli tuntia, mennä välkkävalvontaan, kiirehtiä sieltä pitämään tuntia ja jatkaa esseiden lukemista jossain sopivassa välissä. Jos en ole perillä siitä, mitä kello on tai mitä seuraavaksi tehdään, korttitalo levähtää lattialle, oppilaat käyvät levottomiksi ja muakin alkaa hermostuttaa.

En kuitenkaan haluaisi katsoa kelloa koko ajan omasta kännykästä sen takia, että oppilaatkaan eivät saa katsoa kännykkää tunnilla. Lisäksi housujen taskussa painava puhelin muistuttaa mua jatkuvasti siitä, että siellä odottaa vastaamattomia viestejä ja instagram-kuvia, joita en oo vielä nähnyt. Haluaisin kuitenkin töissä keskittyä töiden tekemiseen ja ottaa kännykän esille vasta kotona.

Rannekello sopii tällaiseen hektiseen elämään täydellisesti.

Valitsin Havun nettikaupasta Korte-kellon, jossa on bambusta valmistettu kellotaulu ja nahkarannekkeen päällä korkkipuinen päällyste. Pidän tästä kellosta, koska se on minimalistinen ja maanläheinen, ja värit sointuvat kauniisti yhteen.

Tuntuu yksinkertaiselta ja rauhoittavalta, että rannekellolla on vain yksi käyttötarkoitus: näyttää viisareillaan aikaa. Ja toimia asusteena. Se ei ole älykello, joka mittaisi jatkuvasti mun sykettä ja elintapoja ja näyttäisi saapuvat viestit ja muut ilmoitukset reaaliajassa. Juuri siitä mä kuitenkin pidän näissä tavallisissa rannekelloissa. Kellon ansiosta pysyn aikataulussa, mutta en tule levottomaksi nähdessäni kaikkea sekalaista huomioitavaa, joka kännykässä odottaisi.

Retriitillä huomasin, että kännykästä vieroittuminen teki mulle tosi hyvää. Olin ollut koko alkukesän ylikierroksilla työntäyteisen kevään jälkeen, enkä osannut levätä tai rauhoittua, vaan kirjoitin aika paljon, siivosin, olin reissussa, näin kavereita melkein joka päivä ja olin kaiken lisäksi tosi paljon instagramissa ja tiktokissa. Ei ihme, että syke tuntui olevan korkealla aamusta iltaan.

Nyt retriitin jälkeen mulla on niin vapautunut ja seesteinen olo, että en halua pilata tätä fiilistä palaamalla vanhoihin ajankäyttötapoihin. Mulla on vielä neljä viikkoa lomaa, eikä mun tarvitse lomapäivinä herätä seitsemältä tai elää minuuttiaikataulujen mukaan. Aion kuitenkin tehdä kavereiden kanssa paljon kaikenlaista, ja kellonaikojen vähän tarkempi seuraaminen voisi auttaa mua olemaan useammin ajoissa paikalla.

En myöskään haluaisi viettää kesälomaa somessa, vaan tässä arkitodellisuudessa, jossa on joka päivä lämmintä ja valoisaa ja sopiva ilma mennä uimaan. Haluun pyöräillä Munkan tai Meikun rantaan, nojata kallionnotkelmassa taaksepäin, unohtua lukemaan kirjaa ja huomata joskus pitkän ajan kuluttua, että on aika mennä kotiin syömään, ennen kuin lähden pyöräilemään seuraavaan paikkaan.

Oon kokeillut tätä Korte-kelloa erilaisten asujen kanssa, ja se sopii musta kivasti sekä farkkujen ja kauluspaidan että uikkarin ja sortsien pariksi. Rannekkeen väri on lähellä mun ihonväriä, eikä kello pomppaa asusteena liikaa esiin tai näytä kädessä raskaalta, päinvastoin, kello on sekä kevyen näköinen että tuntuinen.

Pidän myös tästä Ruusu-kellosta, jossa on samanlainen ranneke kuin Kortessa, mutta siinä on mustan sijaan vaaleanpunaisia yksityiskohtia. Tai Kirsikasta, joka on siro, kirsikkapuusta valmistettu kello. Monet kellot ovat nyt alennuksessa, ja niitä voi selata Havun etusivulla. Rannekello olisi musta tosi mukava töihinpaluulahja itselle: tuntuu järjestelmälliseltä ja kivalta mennä töihin uusi kello kädessä.

Mä aloitan syksyllä uudessa työssä, ja odotan jo jännityksellä sitä, kun puen farkut ja marimekon paidan pitkästä aikaa päälle, menen töihin ja tapaan kaikki työkaverit. Ensi syksynä mun ei enää tarvitse vilkuilla kännykkää koko ajan, kun voin katsoa ajan tästä uudesta kellosta.

Jos säkin haluat tyylikkään ja käytännöllisen kellon itsellesi, voin lämmöllä suositella Havun kelloja. Heidän valikoimaansa voi tutustua täällä.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Muoti Mieli Työ Ostokset

Main character moments

Muutaman viikon sisällä oon uinut lukuisia kertoja, yksin, yhdessä, kahdestaan. Helsingissä ja Hangossa, monilla eri rannoilla.

Pari viikkoa sitten mentiin Sompikselle, koska se lopettaa pian toimintansa Sompasaaressa ja siirtyy Hermanniin.

Nähtiin Kurvissa ja pyöräiltiin Suvilahden läpi yhdessä. Maria on näköjään ainoo meistä jolla on kypärä. Joo, mä oon sit se joka selviää, jos me törmätään johonki rekkaan, vastasin. Mietin vähän aikaa ja lisäsin sitten: Siinä tapauksessa mä en kyllä ehkä haluis jäädä eloon.

Ilmassa oli sateen jälkeistä huumaa, kuumuus oli huuhtoutunut pois ja mun teki mieli kuvata taivasta koko matkan ajan, se oli niin uskomattoman värinen ja muuttui koko ajan kauniimmaksi.

Mua oli vähän ahdistanut päivällä, koska olin miettinyt jotain edelliseen kesään liittyviä muistoja ja ajattelin, että en haluaisi saada niistä yhtään enempää muistutuksia. Mutta kun me päästiin perille, käveltiin nelistään yhtenä rintamana sinne kirahvien luokse ja jätettiin pyörät telineisiin, musta tuntui jo hyvältä. Ajattelin vain merta, sitä että pääsisin kohta sekä lämpöön että viilentymään.

Ekassa saunassa oli liian vähän puita ja laimeat löylyt. Mietittiin pitäisikö odottaa, että päästään kuumempaan saunaan ennen uimista, mutta mulla oli kärsimätön olo. Mä voisin nyt vaan mennä tonne mereen, sanoin ja kävelin portaisiin. Alinta askelmaa ei näkynyt levien alta, joten molskahdin veteen. Se tuntui heti ihanalta, 16-asteisessa, keinuvassa vedessä oli virkistävää ja rauhoittavaa uida.

Mentiin uudestaan saunaan ja tultiin takaisin. Muut halusivat melkein heti pois, mutta mä en. Etsin rannan läheltä kiven jolla seisoa, ja huljuttelin siinä jonkin aikaa. En halunnut päästää irti siitä tunteesta, että olin yhteydessä kaikkiin näkemiini rantoihin, ja että velloin jonkin tuntemattoman ja vähän pelottavan massan keskellä, mutta kestin kylmyyttä ja sitä, että en nähnyt pohjaa.

Kun nousin merestä, olin sitä samaa kihelmöivää valoa, jossa olin äsken uinut.

Etenkin viileässä vedessä uimisen jälkeen musta tuntuu siltä, kuin tuulet olisivat yhtäkkiä lämpimämpiä ja mun verenkierto nopeampaa. Säärikarvoissa tuntuu hentoa puhallusta, olkapäiltä putoilee pisaroita ja hiukset ovat päälaelta pörröiset ja latvoista märät. Ajattelin silloin, kuten monesti aiemminkin samanlaisina hetkinä, että tuntuu siunatulta.

Ajattelin myös kaikkea sitä, mitä viime kesänä oli tapahtunut, sitä kun olin käynyt ensimmäistä kertaa Sompiksella. Olin käynyt kaikissa kolmessa saunassa, mennyt miedosta saunasta kuumimpaan, olin uinut niin monta kertaa etten enää edes muista montako, ja olin ajatellut että tämäpä on hyvä vertauskuva rakastumiselle, siis se kun on kuumissaan ja liukuu hikisenä veteen ja toistaa saman lukemattomia kertoja.

Silloin pari viikkoa sitten menin uimisen ja vaatteiden vaihdon jälkeen ottamaan selfieitä taksien taakse. Oli auringonlaskun paras hetki ja paras valo. Musta tuntui edelleen tosi hyvältä, hetkellisen onnelliselta ja kauniilta.

Kävelin takaisin kavereiden luokse ja mentiin hakemaan meidän pyöriä. Oliks toi Maria sulle tollanen main character moment?

Olihan se.

Samalta on tuntunut muidenkin uintireissujen aikana sen jälkeen, Eiranrannassa, Munkassa, Meikussa ja Hangossa. Olin siellä yksin ja kävin kahdella eri rannalla uimassa, kahlasin kirkkaassa vedessä hiekkapohjaa pitkin jotain sata metriä eteenpäin ja käännyin takaisin, vaikka vesi ulottui vasta vyötärölle asti.

Tykkäsin itsestäni ja omasta seurastani siellä enemmän kuin tavallisesti. Ei tuntunut siltä, että kunpa olisin jossain missä kaikki muutkin ovat, kun olin juuri siellä missä eniten halusin olla.

Sompasaunan jälkeen mentiin vielä yhden mun kaverin kanssa hakemaan pizzaa ja vöneriä ja käveltiin Torkkelinmäelle syömään niitä. Se oli se ilta, jolloin Suomen lätkäjoukkue pelasi mestaruudesta, mutta oltiin unohdettu asia uimisen ja pyöräilyn aikana kokonaan. Pizzeriassa me katseltiin telkkaria kun odotettiin meidän annoksia ja häkellyttiin, kun nähtiin että suomalaispelaajille jaettiin mitaleja. Mitä vittua, siis voittiko ne?

Tajuttiin kuitenkin nopeasti, että mitalit olivat hopeisia.

Jos voitto olisi tullut, ikkunat ja rappukäytävien ovet olisivat luultavasti avautuneet, torvet olisivat alkaneet tööttäillä, Hesarilla olisi kiihdytelty ja Hämeentiellä madeltu letkassa kohti keskustaa, ja me oltaisiin nähty se kaikki samaan aikaan kun oltaisiin noustu portaat kadulta Torkkelinmäelle. Hopeamitalien takia me kuitenkin käveltiin hiljaisilla kaduilla ja istuttiin puistossa, jossa ei ollut juuri ketään, vain joku kaveriporukka jolla oli oma kaiutin ja hyvät tanssimuuvit.

Mä kerroin yhdestä tyypistä, jonka kanssa kävin treffeillä joskus kolme vuotta sitten ja jota oon usein miettinyt sen jälkeen, koska mua jäi harmittamaan, että en laittanut sille enää parin tapaamisen jälkeen viestiä. Luulen että nykytilanteessa mikään ei kyllä olisi toisin, vaikka olisinkin laittanut, mutta jossiteltaviksi jäävät asiat ärsyttävät mua.

On ollut joitain vaikeita tunteita nyt kesäkuussa. Oon kaivannut viime kesää, oon tajunnut että olin rakastunut silloin, vaikka tuntuu jotenkin kiusalliselta sanoa niin, ja on tuntunut kipeän epäreilulta, että juuri nyt en voi tässä asiassa saada sitä, mitä haluan. On harmillista, että kun on joskus kokenut liekehtiviä olotiloja, huomaa heti miten laimealta tuntuu, kun ei syty, ei ole viileää tai kuumaa eikä ole yhtään päästään sekaisin.

Toisaalta sitten kun niitä tunteita taas joskus tulee, tiedän että musta tulee holtiton, haluun mennä alasti uimaan suihkulähteisiin ja muihin vesistöihin, kahlaan syvemmälle kuin mihin jalat ulottuu ja tunnen paistattelevani parhaassa mahdollisessa valossa koko ajan.

Oon siis ollut välillä vähän melankolinen. Olin silti kesäkuussa onnellinen joka kerta kun uin jossakin. Siellä Sompiksella varsinkin: annoin aaltojen liikuttaa mua, tartuin portaiden kaiteisiin molemmin käsin ja kävelin liukkaat rappuset ylös, puin päälleni, suljin hakaset takaa ja napitin mekon edestä. Kuljin halkopinojen ja aitojen välistä kohti valoa, haroin märkiä hiuksia pois ohimoilta, ajattelin sitä että muutaman viikon kuluttua saunat ja portaat ja naulakot olisivat kadonneet tältä paikalta, sorasta nousisi sinne vähitellen korkeita taloja, Merihaan kerrostaloja ei enää näkisi siitä kohtaa niemeä, ja kaikki se mikä oli saanut mut liikuttumaan, pyyhkiytyisi pois, siitä ei jäisi jälkeäkään.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe