Lily

Villiviini

Villiviini
maria hakkarainen

Asioita joille haluan antautua

Lokakuussa neuloin ja luin paljon, kävin metsäretkellä ja löysin luolan.

Se tapahtui näin:

Mentiin syyslomalla mun kumppanin kanssa retkelle Mustavuorelle, Vuosaareen. Se oli kahden bussimatkan ja pienen kävelyn päässä. Mulla oli anorakki päällä ja tuulihousut jalassa ja olin innoissani. Haluaisin retkeillä enemmän, mutta mun lähimetsä Keskuspuisto tuntuu vähän tylsältä paikalta. Olin jo jonkin aikaa halunnut kunnon retkelle, mikä tarkoittaa kaupunkiolosuhteissa sitä, että lainataan kumppanilta tuulihousuja ja otetaan trangia ja istuinalustat mukaan.

Oon ollut lapsena metsäkerhossa, ja aina kun pääsen metsään, kosteus ja tuoksu ja maan pehmeys muistuttavat mua siitä, millaista oli viisivuotiaana syödä eväitä jollakin mättäällä. Pidin kumppaniani kädestä kiinni, kun kuljettiin pururatoja ja pieniä mäkisiä polkuja pitkin, ja tunsin rauhoittuvani. Olin ollut silloin viikon lomalla kiireisen alkusyksyn jälkeen, ja olin odottanut päivää, jolloin ei tarvitsisi edes ajatella kirjoittamista. Oli ihanaa olla ulkona, tuntea miten eri tavalla keho liikkui juurakoiden ja kivien päällä kuin kaupungissa, ja ajatella ruokaa, jota me aiottiin valmistaa.

Mustavuorella on juoksuhautoja ja luolia, en osaa nyt kertoa miksi, mutta niitä me haluttiin nähdä. Voi olla, että nämä nähtävyydet on merkitty johonkin karttaan, mutta meillä ei ollut sellaista, joten kuljettiin alueella vähän summamutikassa. Mä valitin, kun harhauduttiin polulta johonkin paikkaan, jossa oli niin kosteaa että kengät kastuivat. Halusin takaisin valaistulle tielle ja olin huolissani siitä, että aurinko laskisi parin tunnin päästä (oltiin lähdetty vasta iltapäivällä matkaan). En halunnut jäädä pimeään metsään.

Yksi juoksuhauta löytyi mäen laelta, ja kun kuljettiin sitä pitkin, sola aukeni ja laajeni ja muuttui luolaksi. Mua alkoi vähän pelottaa, en olisi uskaltanut mennä sinne yksin, vaikka luolat kuuluvat mun erityisiin kiinnostuksenkohteisiin. Laskeuduin jännittyneenä soraista polkua pitkin kallion sisään.

Yllätykseksemme luola olikin tunneli, jonka läpi saattoi kulkea toiseen kapeaan solaan.

Myöhemmin, kun istuin pienellä sammaleisella kivellä ja katselin, miten mun kumppani hämmensi ruokaa trangiassa, mietin mikä mua oli luolassa pelottanut niin paljon. En tiedä. Kokemus oli jotain niin erilaista kuin tavallinen arki, tunneliin laskeutuminen oli värähdellyt mun aivoissa ja saanut sydämen pamppailemaan.

Pilkoin sipulia ja porkkanaa, ja niiden lisäksi trangiaan laitettiin tomaattimurskaa, soijarouhetta, lasagnelevyjä ja juustoa. Mua hellyytti se miten hyvää siitä ruoasta tuli, ja se miten kumppanini sekoitteli aineksia leikkikokoisella paistinlastalla ja -kauhalla.

Kun pimeä laskeutui, me mentiin kotiin, käytiin saunassa ja nukuttiin pitkään ja sikeästi.

Yhtenä iltana mua alkoi itkettää jokin asia, kun syötiin päivällistä ja mä kerroin jostain, mikä on viime aikoina ahdistanut. Kyyneleet valuivat enkä voinut pysäyttää niitä. Yritin selittää meille molemmille, mikä mua vaivasi.

En ole vieläkään ihan varma, mutta luulen, että oon ollut tänä syksynä tavallista herkempänä, koska elämä tuntuu niin paisuneelta ja täydeltä. Oon rakastunut ja tosi onnellinen, mutta en ehkä osaa luottaa siihen, että kaikki voi mennä hyvin, pelkään kaikenlaisia kauheita tapahtumia.

”Kuulostaa siltä, että tässä on joku tunne, jolle pitäis antautua”, kumppanini sanoi, kun kastelin hänen olkapäänsä ja pyyhin nenää kädensyrjään.

Niin pitäisi. Kirjoitin kaksi vuotta sitten, että haluaisin pysyä pehmeänä, ja ajattelen edelleen niin.

Ajattelen sitä miten maailma läpäisee kaiken enkä voi suojata ketään. Mitä enemmän pelottaa, sitä enemmän täytyy avautua.

Vietin lokakuussa myös mun synttäreitä. Syntymäpäiväni aattona sain kurpitsa-orzopastaa ja niin ihanan lahjan, että itkin sen avaamisen jälkeen puoli tuntia.

Seuraavana aamuna menin opinnäyteseminaariin, jossa käsiteltiin mun työtä, ensimmäisiä muutamia sivuja. Oon kirjoittanut nyt vedestä ja altaista ja hydrofeminismistä ja oon innoissani siitä kaikesta. Oon näiden opintojen aikana ymmärtänyt, että se mistä mä kirjoitan, se miten tutkin maailmaa, on kiinnostavaa ja olennaista, kaikkea muuta kuin yhdentekevää. Kirjoittaminen ei ole vain sitä, että keksii päähenkilön ja konfliktin, vaan empiirisiä kokeita, häiritsevien asioiden ajattelemista, luoksepääsemättömien paikkojen saavuttamista.

Luin Astrida Neimanisin Bodies of Water -teoksesta (2017) carrier bag -teoriasta ja siitä, miten sitä voi soveltaa vetisiin asioihin. Teorian mukaan ihmiskunnan ensimmäinen keksintö ei ollut ase, kuten usein ajatellaan, vaan jokin asia, jolla voi kantaa jotain. Kun elolliset olennot ovat siirtyneet vedestä maalle, myös vettä täytyi alkaa kantaa mukanaan, koska maalla emme ole sen ympäröimiä. Sukusolumme (ja kaikki muutkin) kantavat vettä, kehitymme ja synnymme vedessä ja vedestä.

Yritän selvittää, miksi mua kiinnostavat luolat, suihkulähteet, meri ja uima-altaat, miksi olen halunnut kirjoittaa juuri niistä. En tiedä saanko selville tyhjentävää vastausta, mutta oon menossa sitä kohti.

Ai niin, mun oli tarkoitus kertoa jotain muuta synttäreistä. Koulupäivän jälkeen astuin läheiseltä pysäkiltä bussiin, ja mun kumppani tuli kyytiin muutamaa pysäkkiä myöhemmin. Mentiin käymään mun äidin luona. Siellä oli muun muassa taivaallista munakoisovuokaa. Oli kivaa esitellä mulle tärkeä ihminen mun perheelle.

Muutamaa päivää myöhemmin kutsuin kolme ystävääni kylään, ja me tehtiin banh xeo -lettuja. Lettujen paistaminen oli vähän vaikeaa, mutta täytteet olivat tosi hyviä. Mä delegoin pilkkomisen, kastikkeen tekemisen ja tofun paistamisen muille, ja sain välillä istua sohvanreunalla tai avata skumppapullon.

”Mä laitan tähän vähän enemmän maapähkinävoita kuin ohjeessa”, tofusta vastaava ystävä sanoi.

Mä mietin, miten helpolta voi tuntua, kun ei edes yritä tehdä kaikkea itse, ja ostaa jälkkäriksi vain jäätelöpurkin. Sain lahjaksi vesiväripostikorttivihon, jossa on Gustav Klimtin maalauksia, joita voi siis itse värittää. Oli täydelliset pienet juhlat.

Oon käynyt pari kertaa viime viikkoina uimassa, ja haluaisin tehdä sitä enemmän tänä talvena. Viimeksi vesijuoksin Märskyn uimahallissa ja mun päässä loiskui Yosi Horikawan Fluid-kappale, jota oon kuunnellut viisisataa kertaa viikon sisällä. Rauhallinen liikunta, kylmäallas ja höyrysauna tuntuvat sellaisilta asioilta, joita tarviin tänä talvena. Kuten myös neulominen, lukeminen ja kotona kynttilänvalossa hengailu.

Oon alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, että mulla olisi tarpeeksi kiireetöntä aikaa olla yksin, ja se on tehnyt tosi hyvää. Oon nyt tajunnut, että täysipäiväinen opiskelu, romaanin ja opparin kirjoittaminen ja erilaisten freelance-töiden tekeminen samaan aikaan on aika kuormittavaa, vaikka tykkään mun arjesta tosi paljon… Haluun nähdä ystäviäkin edelleen enkä vaan seurustella, mutta yritän miettiä, millaisesta olemisesta tulee oikeasti rento eikä stressaantunut olo.

Viime viikon torstaina olin yhdessä galleriassa ystäväni näyttelynavajaisissa. Menin sinne työpäivän jälkeen aika väsyneenä, mutta virkistyin videoteosten ja ystävien näkemisestä ja uusiin ihmisiin tutustumisesta yllättävän paljon. Tuntui siltä, että tätä mä oon kaivannut: sitä että voi seistä pari tuntia pienessä huoneessa takki päällä ja muovinen skumppalasi kädessä ja jutella kaikille. Siellä oli seesteistä, mutta kuplivaa ja kujeilevaa energiaa.

Paikalla oli myös yksi neliviikkoinen vauva, joka nukkui ja jota käytiin katsomassa kuin yhtä teoksista.

Edellisenä aamuna me oltiin kaikki herätty uutisiin. Olin pysähtynyt hetkeksi, olin pelännyt vähän, mutta sitten olin mennyt oppariseminaariin, tehnyt lounaan jälkeen oikolukua ja kävellyt iltapäivällä kotiin kumppanin kanssa.

Ajattelin niitä asioita, joita mä tosi paljon toivon. Ne lepattavat synkkyydessä, ne saavat mut ajattelemaan, että kaikella on edelleen merkitystä ja kaikesta voi selvitä. Musta tuntuu että oon vuosi vuodelta pelokkaampi, ja sitten kuitenkin myös toiveikkaampi.

Ystäväni lähetti mulle muutama päivä sitten tämän Aulikki Oksasen runon. Siinä loistaa se kaikki mitä yritin jotenkin edellä sanoa. (En saa tässä toimimaan kaikkia asetteluja, mutta ei se mitään.)

Pauhaten lähestyvät meren harjanteet.
Eivät ne pysähdy,
eivät odota.
Ja tiedän: on oltava yhtä aikaa
aallonmurtaja ja ranta.
Kestettävä!
ja muutettava muotoa.
Kestettävä!
ja muutettava muotoa.
Kestettävä!
ja muutettava muotoa.

Pauhaten lähestyvät meren harjanteet.
Eivät ne väistä,
eivät kumarra.
Ja tiedän: on oltava yhtä aikaa
satamassa ja merellä.
Ankkurissa.
ja täysissä purjeissa!
Ankkurissa.
ja täysissä purjeissa!
Ankkurissa.
ja täysissä purjeissa!

Instagram: @marruhakkarainen

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe
maria hakkarainen

Laajat kehät mylläävät kaiken

Olin elokuun alussa synttäreillä, joissa tarjoiltiin sushibowlia ja mehua ja katsottiin futista läppäriltä. Juhlien aikana jotkut menivät ruoan jälkeen päikkäreille toiseen huoneeseen. Näin ovenraosta sängynreunan, jolla oli erivärisiin sukkiin puettuja jalkoja. Päikkäreiden jälkeen levänneet henkilöt kömpivät huoneesta takaisin muiden sekaan, haukottelivat ja menivät ottamaan lisää ruokaa.

Myöhemmin mentiin jatkoille Mäkelänkadun varrelle. Kun me seisottiin baarin ulkopuolella, kirjoitin kännykän muistiinpanoihin jotain lämpimistä öistä ja tahmeasta tuoksusta katujen pinnassa. Nyt ollaan kohta jo lokakuun öissä. En ole ehtinyt kirjoittaa mitään muuta kuin koulutehtäviä ja romaania pariin kuukauteen.

Kun laitoin kännykän laukkuun ja tartuin vieressäni seisovan henkilön käteen, huomasin että ohitsemme juoksi joitain tyyppejä kovaa vauhtia. Niiden jalat tömähtelivät maahan ja ne kiljahtelivat ja huusivat toisilleen. Nopeuskameramittarin numero vaihtui ja vilkkui vihreänä tai punaisena. Kun bussi tuli ja juoksijat hyppäsivät jalkakäytävälle sen tieltä, tajusin että ne olivat juosseet bussikaistalla. Bussin mentyä ne jatkoivat jälleen kisaansa.

Oon ollut tosi onnellinen, mutta edelleen on vaikea luottaa siihen, että kaikki voi mennä hyvin. Tai ainakin voi olla ihan tavallista ja helppoa pitkään.

Kävin kesällä monta kertaa uimassa Merihaan mattolaiturilla. Mentiin sinne välillä mun ystävän kanssa jumpan jälkeen ihan hikisinä ja kuumissamme. Yhtenä iltana alkoi sataa juuri silloin, kun saavuttiin laiturille, täytyi lähteä kotiin. Pyöräilin Hesaria pitkin kotiin ja näin terassilla katoksen alla istumassa kaksi tyyppiä, jotka äsken olivat olleet laiturilla uimassa.

Sitten mulla oli uimisesta pitkä tauko, ja seuraavalla kerralla kun menin laiturille, jouduin pieneen merihätään. En muistanut, miten vedestä ponnistetaan takaisin puiselle tasanteelle. En osannut ottaa vauhtia vedestä tarpeeksi, ja kun sain pepun hetkeksi tasanteelle, puu oli niin liukas levästä, että molskahdin heti takaisin. Tuli paniikki, vaikka seuralaiseni, sama jota olin synttäreillä pitänyt kädestä (ja jonka synttärit ne olivat), yritti rauhoitella ja auttaa mua nousemaan ylös. Vihdoin pääsin pois vedestä erittäin kömpelöllä ja vähän nöyryyttävän tuntuisella tavalla liukumalla laiturille mahalleen.

Yhtenä päivänä me mentiin aamupalalle Päijänne-kahvilaan Vallilaan sellaiseen aikaan, että oli jo lounasaika. Otettiin härkispiirakat ja jääkahvit ja mentiin ulos nauttimaan niitä. Sanoin, että mun sydän sulaa, kun ajattelin kahvilan superystävällistä omistajaa ja sitä, miten hyvältä meidän annokset näytti. Hetken kuluttua huomasin, että jääkahvissa oli sydämenmuotoisia kahvijääpaloja. Se oli ihan liikaa, en kestänyt.

Sen ihmisen kanssa, joka istui mua vastapäätä kahvilan terassilla, olin myös viime vuoden heinäkuussa pride-jatkoilla. Muistan kylmät väreet, jotka liikkuivat mun kuumassa kehossa päänahkaa myöten, kun tanssittiin jatkoilla ja dj soitti Ihmisten edessä.

Yhtenä iltana jumpassa, ennen sateista uimaretkeä, soi sama biisi. Saan siitä aina lisää voimaa ja toivoa.

Tuntuu että tapahtumat liikkuvat ensin pieniä, sitten laajoja kehiä pitkin, ja vähitellen ne kehät mylläävät kaiken.

Oon aloittanut lenkkeilyn, ja se on ollut tosi kivaa. Oon käynyt kymmenen vuotta ryhmäliikuntatunneilla, mutta en ole koskaan harrastanut juoksemista. Kesällä päätin, että nyt mä vaan aloitan. Hankin juoksukengät käytettynä kaverin puolisolta, ja lähdin Keskuspuistoon, joka alkaa mun talon takaa. Ekojen lenkkien jälkeen olin hämmentynyt. En tiennyt, että jaksaisin hölkätä tosi tosi hitaasti kolme tai neljää kilsaa putkeen. Se ei ehkä kuulosta kovin vaikuttavalta, mutta mä olin ollut täysin tietämätön sellaisesta potentiaalista mun kehosta. Se oli vain lymyillyt jossain.

Keskuspuistossa on niin kaunista tähänkin aikaan vuodesta. Lenkeillä tulee vastaan muita juoksijoita, hevosia, pyöräilijöitä, perheitä metsäretkillä. Kerran näin kolme tyyppiä, jotka olivat pukeutuneet melkein samanlaisiin mustavalkoisiin asuihin ja joilla oli kukkia pyöränkoreissa. Ne olivat varmaan tulossa joltain palstalta.

Kun menin siirtolapuutarhan ohi, se oli täydessä kukassa, vehreä ja kostea. Kaikki tää kauneus on odottanut mua täällä, ajattelin.

Etenin niin hitaasti, että jotkut reippaasti kävelevät ihmiset ohittivat mut. Mutta ei se haittaa. Tärkeintä on edetä, ja tehdä se niin rauhallisesti kuin on tarpeellista.

Pari viikkoa sitten mentiin mun ystävän kanssa lesbobileisiin, joissa oli kaikenikäisiä ihmisiä. Vaikka mä oon liikkunut monenlaisissa ympäristöissä, en silti ole aiemmin nähnyt yhtä paljon keski-ikäisiä queer-ihmisiä samassa paikassa. Alkuillasta siellä näkyi enemmän keppejä ja rollaattoreja kuin tanssivia jalkoja, mutta loppuillasta meno kiihtyi. Oli ihanaa nähdä sellaisia henkilöitä ja pariskuntia, joissa voisin nähdä myös oman tulevaisuuteni joskus vuosikymmenten kuluttua.

Oli helppoa tutustua ihmisiin, meidät huomattiin heti koska olimme uusia. Juteltiin joillekin tyypeille, tanssittiin paritansseja ja havainnoitiin kaikkea, mitä me nähtiin: yhdessä pöydässä nuokkui joku otsa lonkerolasia vasten, Bottan jääkärihuoneesta tuli ulos jotain äijiä puvut päällä ja rinnukset täynnä kunniamerkkejä, keski-ikäisten naisten iskuyritykset olivat vilpittömiä ja aika hauskoja. (Kaikki tuntuu niin erilaiselta paikassa, jossa on turvallinen ja samanarvoinen olo kaikkien kanssa.)

Illan päätteeksi tanssittiin hitaita mun ystävän kanssa. Juhlasalin seinille ripustetut arvokkaiden miesten maalaukset katselivat meitä, ja mä katselin pariskuntaa, joka tanssi meidän vieressä. En tiedä, olivatko he olleet vuosia vai vuosikymmeniä yhdessä, mutta siinä näyssä oli jotain sellaista jota mä en, hassua kyllä, ollut koskaan aiemmin kohdannut.

Pidän siitä, että ystävienkin kanssa voi tehdä romanttiselta tuntuvia asioita. Viime viikolla menin suoraan koulusta yhden ystävän luo tekemään linssikeittoa. Me makoiltiin ensin sohvalla valtavassa huoneessa, jossa on erkkeri ja joka on isompi kuin mun yksiö. Kun tehtiin keittoa, ystävä heitteli sinne kaikenlaista, muun muassa tofua ja oliiveja. Sen jälkeen se meni erkkerihuoneeseen asettelemaan meille pöydän.

Kun tulin sinne keittolautasen kanssa, ystävä oli kasannut taittopöydän ikkunan eteen ja laittanut kynttilät palamaan.

Mä kerroin jotain mun koulupäivistä. Teakin toinen vuosi on alkanut intensiivisesti, mutta koulussa on edelleen joka päivä ihanaa. Tänä syksynä oon esimerkiksi tehnyt ristisanarunoja merkkijonot ja fragmentit -kurssilla, pohtinut mun romaanin aikatasoja ja lukenut Tsehovin novelleja. Mulla on myös idea opinnäytetyöstä, joka pitäisi tehdä tämän vuoden aikana. Aion kirjoittaa altaista, kuiluista ja hirviöistä, niin kiinnostavaa ja hauskaa!

Tämän postauksen rakenne on hyvin assosiatiivinen, mutta tekee vielä mieli kirjoittaa jotain mun kumppanista. Niin, nyt voin taas käyttää tätä sanaa. Hänestä jolla oli synttärit, ja joka pelasti mut merihädästä.

Tuntuu häkellyttävältä, miten paljon elämältä voi saada. Mulla on joitain entisiä kumppaneita, jotka ovat edelleen läsnä ystävinä, ja se on kaunista ja kivaa. On kuitenkin onnekasta, että rakkautta tulee aina vain lisää.

On ihanaa olla huolenpidon ja välittämisen ja nähdyksi tulemisen ympäröimä. Eilen luin Glitchfeminismiä sängyssä ja odotin että saan aamupalalautasen ja kahvin viereeni. Muistan kun luin sitä kirjaa kaksi vuotta sitten tosi surullisena, tajuamatta tekstistä kovin paljon. Tuntuu että kului vain hetki, ja nyt se teos on rakastettuni yöpöydällä ja ehkä kohta myös mun opinnäytetyön lähdeluettelossa.

Tuntuu turvalliselta ja tasaiselta, tavalliselta. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta viimeistään nyt oon ymmärtänyt, että ihaninta rakkautta on tavallinen elämä yhdessä.

Ajattelen kumppaniani paljon, hän on mieleni taustakuvana, niin kuin pitäisin häntä koko ajan kädestä. Mutta siinä ajatuksessa ei ole vaaraa, ei jatkuvaa, valtavaa menettämisen pelkoa, on vain tyytyväisyyttä, kiintymystä ja onnea.

Instagram: @marruhakkarainen

Avainsanat: , ,
Suhteet Oma elämä Parisuhde Ystävät ja perhe