Pieniä ja keskisuuria tunteita
Viimeksi kun olin treffeillä, kävelin sen tyypin kanssa yhtä pientä katua pitkin, sellaista josta en ollut aiemmin kulkenut. Vaikka oon asunut täällä jo vuosia ja mennyt kantakaupungin kaikilla alueilla ristiin rastiin, joskus käy edelleen niin, että satun menemään ennenkävelemättömälle kadulle.
Olin ehkä luullut aiemmin, että se tie olisi umpikuja eikä johtaisi mihinkään. Käveltiin rakennustelineiden alta. Siinä kohtaa asfaltti oli valkoista, ikkunat huputettu, ja valkoiset peitteet paukahtelivat tuulessa. Telineiden jälkeen näkymä aukeni sisäpihoille, ja katselin kivitalojen pihan puoleisia seiniä. Olin tottunut näkemään niistä taloista vain julkisivun, mutta nyt näin ne toiselta puolelta, vähän niin kuin polvitaipeen tai kyljen, näin jotain suojaamatonta ja sellaista, josta ei ole pidetty yhtä hyvää huolta kuin ulkokuoresta.
Ajattelin että tää on se tunne, jota mä etsin.
En siis kokenut sitä tunnetta muuten sen tapaamisen aikana, tunsin sitä ainoastaan niitä taloja kohtaan. Ei vain ollut sellaista fiilistä.
Ajattelin niitä muutamia kertoja, jolloin oon viehättynyt joistain ihmisistä saman tien. Oon tuntenut jokaisella askeleella – siis kirjaimellisesti, jos oon ollut kävelytreffeillä – olevani enemmän läsnä ja enemmän oma itseni. On tuntunut siltä, niin kuin kävelisin upottavalla maaperällä, pehmeän mudan päällä, oon vajonnut sen toisen ihmisen viehätysvoimaan vähän kerrallaan ja ajatellut, että kunpa tästä tulisi jotain kunpa tästä tulisi jotain.
Oon kokenut että voin sanoa mitä tahansa, oon voinut esimerkiksi kertoa, mitä mun romaanikässäri käsittelee, ja se tyyppi on ollut mun ajatuksista aidosti innoissaan, vaikka ei tietäisikään samoja asioita kuin mä tai tajuaisi mun mielenliikkeitä ihan kokonaan.
Menin sinne treffeille suoraan kotibrunssilta. Se oli jo toinen kerta tänä vuonna kun vietin sellaisen päivän, että ensin söin banaanilettuja ja jugurttiannoksia kavereiden kanssa mun luona, ja menin sen jälkeen kävelytreffeille. Siinä on sekä hyviä että huonoja puolia. Hyvä puoli on se, että kun on ensin hengannut tuntikausia läheisten ihmisten kanssa, on tosi miellyttävä fiilis omasta elämästä, eikä uuden ihmisen tapaamista ehdi miettiä liikaa.
Huono puoli on se, että jos on syönyt päivän aikana vain aamupalan ja brunssin, illalla on niin nälkä että kävelyllä on vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, millainen tuoksu korttelin kulmassa olevasta pizzeriasta tulee, kun kävelee sen ohi.
On nälkäinen olo, eikä sitä nälkää unohda, kun ajattelee sitä millaista voisi olla, voisi istua kalliolla ja taittaa pizzasiivun kahtia ja pureskella sen jälkeen reunat ja pyyhkiä jauhot huulista pois.
Olin tosi onnellinen lauantaina, kun olin koko päivän yksin. Tein kaikkea ihanaa, kuuntelin Maggie Nelsonin Argonautteja ja neuloin, kävin kävelyllä, ostin pakastepizzan ja kombuchaa ja kirjoitin illalla. Mietin pitäisikö laittaa viestiä jollekin, esim. yhdelle tyypille jota olin nähnyt vähän aikaa sitten, mutta kun punnitsin eri vaihtoehtoja – ihan kivaa iltaa jonkun kanssa, jota kohtaan ei ollut mitään suuria tunteita, tai omaa aikaa, sitä että olisi koko ilta aikaa lukea ja kirjoittaa, valitsin jälkimmäisen.
On helppo valita olla yksin, kun tietää että pian taas on kivojen ihmisten seurassa. Lauantai tuntui siksi ruhtinaallisen pitkältä, viikon pituiselta päivältä. Muistin ne lauantait, jotka olin joskus viettänyt ihan erilaisessa mielentilassa, ne päivät joina olin toivonut, ettei tarvitsisi olla koko ajan niin paljon yksin.
Huomaamatta mun elämään on tullut lisää ihmisiä, lisää spontaaniutta ja lisää päähänpistoja, hei pitäskö pitää brunssi sunnuntaina, lisää sosiaalista elämää, jota mun ei tarvitse olla koko ajan järjestämässä, vaan joka on asettunut kiinteäksi osaksi mun arkea ja viikonloppuja.
Puhuttiin brunssilla tunteista (kuten aina), ja joku mainitsi keskisuuret tunteet. Pohdin myöhemmin, pystynkö laittamaan eri ihmisiä kohtaan kokemani tunteet jollekin asteikolle, jossa olisi pieniä, keskikokoisia ja isoja tunteita. On vähän yksioikoista ja luultavasti myös turhaa luokitella tunteita sillä tavalla. Toisaalta se prosessi, jossa tunteita syntyy on kiinnostava, koska se on niin subjektiivinen.
Brunssin jälkeisten treffien jälkeen ajattelin, että itseasiassa mun kohdalla se asteikko ei varmaan mene niin, että pienet tunteet pysyisivät aina pieninä tunteina, vaan usein (ei aina, mutta usein) ne vähitellen kasvavat, jos niitä on edes vähän.
Jos puhutaan ihastumisesta, niin mä en välttämättä koe kiintymystä tai välittämistä vielä ensimmäisillä kerroilla, kun tapaan jonkun uuden ihmisen. Se olisi ehkä mahdotonta. Pienikin viehättyminen alkaa kuitenkin kasvattaa mussa jotain, menen sekaisin, alan ajatella sitä toista ihmistä enemmän ja enemmän, ja ajattelen sitä lämmöllä. Seuraavalla kerralla se fiilis vain vahvistuu, janoan tietää lisää siitä tyypistä, oon entistä nälkäisempi kun tunnen, että oon päässyt lähelle sitä, joka sen mun nälän voi sammuttaa.
Kun tunteiden kynnys ylittyy, musta tuntuu että mun sisältä irtoaa jotain, vene nytkähtää laiturista irti tai räjäytetyn kallion seinämää pitkin vierii irtokiviä alas.
Pienistä tunteista voi tulla keskisuuria tunteita, ja yhtäkkiä ne ovatkin suuria tunteita, sen kokoisia, ettei oikein tiedä mihin ne laskisi.
Oon joutunut jättämään taakseni joitain ihmisiä, joiden kanssa tunneasteikko meni laidasta laitaan ja kaikki viisarit osoittivat punaista. Pari viikkoa sitten hain Verkkokaupasta laatikoita ja kannoin ne sylissäni sporaan, huohotin kun kädet väsyivät ja ajattelin, että joo tää on se tunne, tältä tuntuu aina välillä. Mulla on pieniä ja keskisuuria laatikoita, joita en oo osannut hävittää.
Ja välillä ei sitten tunnu miltään. Kävelen sisäpihojen ohi ja puhun siitä mikä mua innostaa ja pelottaa, mutta siitä ei synny mitään, mun mielessä ei häivähdäkään se ajatus, että kunpa me nähtäis uudestaan.
Silloin kun musta irtoaa jotain ja ymmärrän että käsillä on jokin pieni tunne, joka voi laajentua lähitulevaisuudessa isommaksi, musta tuntuu samalta kuin silloin, kun oon yksin ja kuljen sellaista katua pitkin, jota en oo aiemmin kävellyt. Tajuan miten kujat ja korttelit liittyvät toisiinsa, mun päänsisäinen kartta asettuu uudella tavalla kohdalleen. Yhden talon takaa aukenee ennenkokematon tie.
Löydän vanhasta tutusta maailmasta jotain sellaista, jota en juuri äsken vielä osannut kuvitella.
