Lily

Villiviini

Villiviini
maria hakkarainen

Dokumentti prinsessa Dianasta ja muita suosituksia

Oon saanut jonkin verran ylimääräistä aikaa elämääni, kun palautin muutama viikko sitten gradun, ja oon tehnyt kaikkea kivaa. Erityisen mukavaa vapaa-ajassa on nyt se, että oon onnistunut löytämään paljon hyviä tv-sarjoja, kirjoja ja podcasteja kulutettavaksi. Tässä parhaita kulttuurisuosituksia viime viikoilta:

Diana in Her Own Words / Netflix

Katsoin Crown-sarjan neloskauden yhden viikon aikana, ja heti sen jälkeen halusin tietää kaiken Dianasta. En oo mikään rojalisti, enkä ollut ajatellut, että mua kiinnostaisi Dianakaan yhtään, mutta Crownin katsomisen jälkeen kiinnostaa, kiinnostaa oikeastaan enemmän kuin mikään muu juuri nyt. Musta on niin kiehtovaa miettiä esimerkiksi sitä, miten paljon mediassa luotu tarina Dianasta ja hänen oma tarinansa kulissien takana eroavat toisistaan. Toisaalta dokumenttien ja haastattelujenkaan avulla ei pääse kokonaan väärinymmärretyn ja yksinäisen henkilön mielen sisälle.

Netflixissä oli kaksi Diana-dokkaria ja katsoin ne molemmat, mutta vuonna 2017 julkaistu Diana omin sanoin oli paljon parempi kuin se toinen, Dianan tarina. Jälkimmäisessä Dianan elämää kuvattiin tosi ulkokohtaisesti, kun taas ensimmäisessä Dianan oma ääni tulee paljon selkeämmin esille. Diana omin sanoin -dokumentissa ei myöskään ole niin paljon pitkästyttävää horinaa Dianasta tyyli-ikonina, eikä Diana ole samalla tavalla katseiden kohteena, vaan pääsee itse ääneen. Dianan tarinassa esimerkiksi kamera kulki aika paljon Dianan vartaloa pitkin ylös ja alas, ja haastatellut asiantuntijat esittivät näkemyksiä Dianan henkilökohtaisesta tunne-elämästä, josta ei mun mielestä voi sanoa mitään kukaan muu kuin Diana itse.

Nyt tekisi mieli lukea joku Diana-elämänkerta, jos sellainen on tehty!

Huostassa / Yle Areena

Oon vasta vähän aikaa sitten tajunnut, että Areenassa on radio-puolella paljon hyviä podcasteja. Löysin sieltä tällaisen huostaanotettuja lapsia käsittelevän radiodokumenttisarjan, ja kuuntelin sen yhtenä viikonloppuna järkyttyneissä tunnelmissa samalla kun tein ruokaa.

Huostaanotettuja ja laitoksissa asuvia nuoria on nyt käsitelty mediassa paljon, mutta mä en ole törmännyt juttuihin, joissa nuoret itse saisivat kertoa, mitä mieltä he ovat laitoksista ja lastenkodeista. Radiodokumentissa haastatellaan muutamaa nuorta ja yhtä laitoksen ohjaajaa, jotka kaikki kertovat hyvin samanlaisia, surullisia tarinoita lastenkodeista, joissa ovat itse olleet.

Mua suututti kuunnella sitä, miten huonoihin lähtökohtiin syntyneet lapset joutuvat laitoksissa vielä huonompiin olosuhteisiin, eivät saa tunne-elämän ongelmiin apua ja ovat mielivaltaisten aikuisten armoilla. Yksityiset lastenkodit saavat rahoitusta sen mukaan, kuinka paljon ongelmia nuorella on, joten nuoria saatetaan jopa tahallaan provosoida ja yrittää herättää hänessä ongelmakäyttäytymistä. Aika paljon on näkynyt sellaista puhetta, että niille laitosnuorille pitäisi vaan asettaa tiukat rajat, mikä on osittain totta, mutta rajojen lisäksi tarvittaisiin rakkautta, ja se jää monilta valitettavasti puuttumaan.

Intiimikeskusteluja / podcast-sovellukset

Huostaanotoista siirryin seksuaaliseen häirintään, ja aloin tällä viikolla kuunnella näyttelijä Saara Kotkaniemen podcast-sarjaa, jossa hän haastattelee elokuvateollisuuden ihmisiä intiimikohtausten tekemisestä. Podcast liittyy Kotkaniemen tekemään selvitykseen intiimikohtauksista elokuvissa ja niiden tekijöiden kokemuksista. Intiimikohtaukset, eli seksuaalista toimintaa tai alastomuutta sisältävät kohtaukset ovat ihan elokuvaa koskevan metoo-keskustelun ytimessä.

Podcastissa puhutaan näyttelijöiden, käsikirjoittajien ja tuottajien kanssa tosi suoraan ja konkreettisesti siitä, millaista on ollut esim. simuloida seksiä kameroiden edessä ja miten tällaisiin kohtauksiin pitää valmistautua. Keskusteluissa tulee esille myös se, että koska tällaisista jutuista ei ole aiemmin puhuttu, virheitä on sattunut monille pitkään alalla olleille. Haastatellut ovat kuitenkin reflektoineet omia kokemuksiaan yksityiskohtaisesti ja pystyneet toimimaan myöhemmin toisin.

Melkein kaikki rahasta: Hyvää sinun euroilla

Tilipäivä: ”Työkaverit nauroivat vieressä, kun kollega suuteli väkisin”

Vielä pari podcast-suositusta yksittäisistä, kiinnostavista jaksoista! Julia Thurénin MKR-podin viimeisin jakso hyväntekeväisyydestä oli mun mielestä tähän mennessä sen podcastin paras. Suvi Auvinen, jota Thurén haastattelee, puhuu jaksossa efektiivisestä altruismista eli siitä, miten omalla ajalla tai omilla rahoilla voisi tehdä mahdollisimman paljon hyvää muille. Esim. keskituloiselle ihmiselle kaikkein tehokkainta on tehdä omaa työtä ja ansaita siitä rahaa, jota sitten lahjoittaa tarkasti valittuihin hyväntekeväisyyskohteisiin, eikä lähteä itse pelastamaan jotain Afrikan lapsia (se olisi myös aika ylenkatsovaa ja tyhmää).

Ina Mikkolan Tilipäivä-podin kaikki jaksot ovat olleet tosi kiinnostavia, jotenkin siihen on onnistuttu löytämään jokaiseen jaksoon joku, jolla on kiehtova elämäntarina. Aamulla kuuntelin jakson, jossa käsitellään seksuaalista häirintää työpaikalla. Diplomi-insinöörinä työskentelevä nainen kertoo jaksossa kokemuksia miesvaltaisesta työpaikastaan ja siitä, miten hänet oli ohjattu työterveyslääkärille, kun hän oli kertonut ahdistelusta. Ahdistelijoita taas ei aluksi ollut saatettu mihinkään vastuuseen. Tämänkin kuunteleminen suututtaa!

Lau Nau

Oon kuunnellut yhteiskunnallisten podcastien lisäksi yhtä artistia nyt tosi paljon. Lau Nau ilmestyi mun viikon suosituksiin, ja rakastuin heti Poseidon-kappaleeseen. Ei mikään ihme, kun siinä on kaikkea mistä tykkään: merellistä fiilistä, seikkailun tuntua ja pussailua. Maanantaiaamun sporamatka tuntuu paljon maagisemmalta, kun aloittaa sen kuuntelemalla tätä. Jos noista edellä mainitsemistani podeista tulee aggressiivinen olo, niin Lau Naun avulla se lähtee pois, tekee vain mieli hipsuttaa ja silittää jotain.

Sinut on nähty / Anu Silfverberg

Ah, tän vuoden paras teos! Oon ihaillut Anu Silfverbergiä jostain 15-vuotiaasta asti, kun luin Nyt-liitteen kolumneja, mutta jostain syystä en ollut lukenut mitään hänen esseeteostaan kokonaan aiemmin. Sinut on nähty käsittelee elokuvaa, metoo-liikettä, male gazea ja katseiden valtaa. Teoksessa osoitetaan sekä elokuva-analyysin että henkilökohtaisten kokemusten kautta, ettei seksuaalinen väkivalta ole vain yksittäisten idioottien harjoittamaa toimintaa,vaan se läpäisee koko meidän kulttuurin. Teoksesta löytyy myös erinomainen määritelmä female gazelle, jota oon itsekin pohtinut tässä viimeaikoina paljon. Puhuin tästä vähän enemmän mun instastoorissa, sen voi katsoa kohokohdista täältä.

En oo lukenut nyt syksyllä niin paljon kuin olisin halunnut, mutta aion lukea joululomalla senkin edestä. Nyt oon tallentanut storyteliin nää teokset: Me olemme susia (Evie Wyld), Aistien viisaus (Minna Salami) ja Mercedes Bentson Totuus ja tunnustus.

Lisäksi haluaisin suositella joululoman pitämistä, jos se on mahdollista, porkkanalaatikon syömistä ja villasukkien neulomista samalla kun kuuntelee äänikirjoja. Toivottavasti teillä on kiva joulunalusviikko <3

Kuvat: ensi viikolla aion kävellä näissä asuissa pitkin Etelä-Helsinkiä ja kuunnella kaikkea ihanaa.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Avainsanat: , , ,
Kulttuuri Kirjat Podcastit Suosittelen
maria hakkarainen

Yllättävän onnellinen vuosi

Viime viikon perjantaina hengailin koko päivän kotona verkkareissa ja mun uudessa, maailman ihanimmassa villapaidassa, jonka sain mun kaverilta synttärilahjaksi. Oon pitänyt sitä lokakuusta lähtien useita kertoja viikossa, ja aina välillä jotain muuta paitaa, kun oon ajatellut, että en voi koko ajan vain käyttää yhtä ja samaa.

Illalla puin sen asun päälle Uffilta ostetun sammaltakin, jossa tuntuu sekä mukavasti lämpöön kääriytyneeltä että tyylikkäältä, jätin rintsikat kotiin ja otin mukaan skumppaa ja mokkapaloja. Kävelin sporaan, matkustin Kallioon, astuin toiseen sporaan ja olin pian mun kaverin eteisessä riisumassa sammaltakkia. Mulla oli villasukatkin mukana. Kävin ne jalassani sängylle istumaan. Pari muuta ystävää tuli myös siihen mun viereen (meidän koronaperhe). Lämmitettiin glögiä ja juotiin sitä punkun kanssa, vitsi se oli ihanaa.

Mulla oli sellainen lämmin ja kupliva olo alusta asti. Oikeastaan en pistä ollenkaan pahakseni sitä, ettei baareihin kannata nyt mennä, koska jonkun kotona on niin paljon rennompaa. Voi vain nojata seinää vasten asetettuun tyynyyn ja mennä vessaan silloin kun haluaa ilman jonottamista ja kaataa mukiin sen verran glögiä punkun kanssa kuin mieli tekee.

Siitä kun me oltiin viimeksi oltu kaikki koossa, oli aika kauan, ainakin useita viikkoja. Tässä on ollut kaikenlaisia sairaustumisia, jopa se iso K, mutta viime viikolla oltiin vihdoin kaikki samaan aikaan terveitä.

Sanoin jo joskus kesällä, että se kun me nähdään, tuntuu joltain draamakomedialta joka kertoo sellaisesta kivasta kaveriporukasta. Niin kuin jossain Sinkkuelämää-sarjan jakson alussa: Eräänä perjantaina neljä ystävystä tuli neljästä eri suunnasta…

Välillä mietin, että jos meidän neljän elämä olisi tv-sarja, mä olisin varmaan se taiteellinen ja rakkaudessa lievästi epäonnistunut päähenkilö (kaikki ovat toivottavasti oman elämänsä päähenkilöitä), joka kokisi isoja vaikeuksia, mutta selviäisi niistä ystäviensä loppumattoman tuen avulla. Ja aina vain, perjantai tai lauantai toisensa jälkeen me kokoonnuttaisiin yhteen ja puhuttaisiin astrologiasta, graduista tai niistä ihmissuhdejutuista, joita kaikilla on koko ajan meneillään.

Olin jo etukäteen sanonut, että haluun kertoa jotain tärkeitä kuulumisia, ja olin koko päivän ihan malttamattomassa tilassa, kun odotin että pääsen puhumaan. Se on niin tärkeetä ja hauskaa. Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu tavallaan tuplasti, kun siitä saa kertoa muille. Ilman niitä no niin mä haluun kuulla kaiken kerro nyt -keskusteluja mikään ei ehkä tuntuisi miltään.

Oon myös miettinyt, että aika harvoin on sellaisia hetkiä, että tuntee olevansa juuri siellä missä tapahtuu. Usein vain käy niin, että menee Sompikseen vääränä päivänä, kun ei ole reivejä, tai odottaa vujuja puoli vuotta ja sitten kun ne tapahtuvat, iltapuku onkin kiristävä ja juhlissa on tylsää.

Sellaisina iltoina, kun istuu verkkareissa syömässä mokkapalaa ja näyttää samalla muille tiktok-videota siitä, miten Nasan tiedemiehet pakkasivat naisastronautille kuuden päivän avaruuslennolle sata tamponia mukaan, sellaisina iltoina sen sijaan tuntuu että on kaiken ytimessä, kaikkien hassujen ja rakkaiden asioiden pyörteen keskellä.

En muista meidän astrologiakeskustelusta muuta kuin sen, että yhdessä vaiheessa kysyin Millasia ne kaurikset on? ja sain jonkun kymmenen minuutin naurukohtauksen kun tajusin, miten päin honkia olin sen sanan taivuttanut. Se nauratti mua silloinkin, kun menin kotiin ja yritin nukahtaa. Sängyssäkin vielä pyyhin kyyneleitä silmistä kun se tuntui niin hauskalta.

Muistan kyllä myös sen kun ajattelin, että tänä vuonna oon löytänyt elämääni useita asioita, jotka tuntuvat tekevän siitä helpommin kestettävää ja loogisempaa. Yksi niistä on co-star-appi ja loput asiat ovat kaikki mun ystävät. Ja se että oon pystynyt suurimman osan ajasta olemaan pelkäämättä liikaa.

Huhtikuussa mietin, että onneksi tää korona-aika ei oo marraskuussa, koska sitä mä en varmaan kestäisi. Onneksi en silloin ollut niin älykäs että olisin tajunnut, ettei korona ole lähdössä mihinkään syksyn koittaessa. Onneksi en myöskään panikoinut ja ahdistunut loka-marras-joulukuusta etukäteen, koska ei tämä nyt niiin kamalaa ole ollut.

Nyt loppuvuodesta mulla on ollut sellainen yllättyneen onnellinen olo. Oon miettinyt monista jutuista, että okei, tätä en edes osannut toivoa, mutta kiitos, tää on ihanaa.

Vuosi sitten musta olisi varmaan tuntunut aika hirveältä, jos joku olisi kertonut, että vuoden päästä kuljet muuten joka paikassa maski päässä ja pidät etätunteja kotona ja ai niin, sulla ei edelleenkään ole kumppania.

Mun elämässä ei tavallaan ole mitään ihmeellistä, on vain (osa-aikainen) työ ja kiva yksiö ja muutama läheinen ystävä ja mukavia harrastuksia. Silti tuntuu jotenkin tosi onnekkaalta. Ehkä siksi, kun niin moni asia on ollut tänä vuonna kaikkea muuta kuin itsestään selvää.

Juuri nyt odotan joulua, joululomaa ja ensi kevättä: sitä että oli koronarokotetta tai ei, me päästään varmaan Vallilan kallioille istumaan ja bussikortin voi taas laittaa katkolle ja pyöräillä joka paikkaan. Aion tehdä töitä, mutta jättää myös aikaa kirjoittamiselle. Ah haluun päästä taas romaanikässärin pariin, sormet ja pää oikein kuumenee kun ajattelen sitä. Ja joka viikko haluaisin vähän tätä samaa onnea, jota esimerkiksi viikko sitten oli.

Sellasta draaman sävyttämää komediaa, valopilkkuja jotka kulkevat kartalla samaa pistettä kohti, tähtikarttojen vertailua, lohdutusta, keskusteluja jotka voivat alkaa esim. apurahajärjestelmästä ja päätyä minne tahansa, naurua joka ei vain lopu, sitä kun pyyhkii märkiä poskia ja yrittää vetää henkeä ja katsoo muita, ja päätyy takaisin sinne naurukohtauksen kuplivaan virtaan, sitä kun on ihan kaksinkerroin ja yrittää saada sanottua jotain ja ajattelee, että tää on parasta, tämä kun on tikahtumassa onneen.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Avainsanat: ,
Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe