Aina kun kaipaan rauhoittumista, kun on sopiva ilma, tekee mieli liikkua ja mulla on tarpeeksi aikaa (eli ei kovin usein), kävelen kotoa Keskuspuiston läpi eläinten hautausmaalle ja takaisin. Tykkään tällaisista kävelyistä eniten silloin, kun on raikasta ja sumuista ja vihreää, neulaset tuoksuvat, hiekkatiet ovat pehmeitä, siirtolapuutarhapalstat matkan varrella ovat täydessä kukassa, purot solisevat. Kävelen saman reitin usein myös ystävien kanssa, mutta on ihanaa tehdä se yksin, kuunnella podcasteja tai vain omia ajatuksia ja pysähtyä välillä vetämään sisälle sitä kaikkea vehreyttä.

Viimeksi näin kävelyllä kolme kaurista, jotka loikkivat hiljaa edestäni tien poikki.

Yritän tehdä sitä enemmän, pysähtyä aistimaan ja tuntemaan.

Kirjoittamisen opinnot Teakissa alkoivat kuukausi sitten, ja siellä on ollut superihanaa. Melkein joka päivä pysähdyn jossain hetkessä katselemaan kaikkea ulkopuolelta ja mietin, miten ainutlaatuista ja onnekasta on saada olla kirjastossa kirjoittamassa tai lounaalla lukemassa tai luokassa keskustelemassa muiden ihmisten kanssa. Haluaisin jarruttaa ajankulua, se kiitää niin nopeasti eteenpäin.

Tuntuu uskomattomalta ajatella, mihin mä nyt käytän aikani arkipäivisin – esimerkiksi siihen, että menen luennolle jossa käsketään valitsemaan yksi kivi kauniista rasiasta ja kirjoittamaan siitä, tai siihen, että istun mun lähikirjastossa lääkisopiskelijoiden keskellä, kuuntelen kun ne puhuvat rasvahapoista ja kirjoitan esseetä Mrs. Dallowaysta.

Löysin Uffilta vihreän anorakin ja tilasin vihreän termarimukin, johon on kaiverrettu mun nimi, ja nyt oon pyöräillyt tai mennyt sporalla koululle vihreissä vaatteissa ja nauttinut siihen väriin kietoutumisesta. Se ilmentää mulle rauhaa, kasvua, toivoa ja happea, hengittämistä sateen jälkeen.

Oon miettinyt, mitä vihreään uppoutuminen voisi tarkoittaa omassa elämässä jonkinlaisena asenteena tai suhtautumistapana. Miltä tuntuisi löytää itsestään vehreyttä kaikkina vuodenaikoina? Millaista on havainnoida kasvua itsessään silloinkin kun se tuntuu hankalalta tai kivuliaalta?

Kun luonto alkaa versoa ja paisua keväällä, se tuntuu musta leikkisältä, tuntuu kuin puut ja muut kasvit kokeilisivat erilaisia tapoja olla olemassa ja kukoistaa. Miltä mun elämä voisi tuntua, jos suhtautuisin siihen leikkinä, en ottaisi kaikkea niin vakavasti?

Oon löytänyt uusia asioita ja ihmisiä joista pidän ja välitän. Yhtenä päivänä vietin erään ystävän kanssa koko päivän yhdessä, ja tunsin huoletonta iloa siitä että se ilta vain jatkui ja jatkui, kummallakaan ei ollut kiire toiseen paikkaan, toisten luo. Huomasin että puhuin ehkä enemmän kuin yleensä, selostin kaikenlaisia banaaleita ja vähän epäkiinnostavia asioita, joita en yleensä kerro. Muistin että joskus eräs toinen ystävä sanoi, että se tykkää siitä piirteestä mussa, siitä miten musta huomaa kun alan rentoutua.

Sen päivän ajan tuntui siltä, että olin uuden ystävän valossa, kaikki puoleni näkyivät.

Eräänä tiistai-iltana näin yhtä ystävää parin viikon tauon jälkeen ja me molemmat sanottiin ääneen, miten ikävä oli ollut. Etsittiin Töölöstä jotain kivaa baaria ja löydettiin Laiska karhu -baari, joka oli tosi sympaattinen paikka varsinkin rauhallisena arki-iltana. Puitiin yksityisessä takatilan pöydässä kaikki tärkeät asiat, ja mua vähän itketti, kun aloin puhumaan siitä, että ehkä mulla on joskus vaimo, joku ”Lina Hurtigin näköinen”, ja asiat jotka nyt tuntuvat vaikeilta, ajoittainen epätoivo ja muu sellainen, eivät ehkä paina enää niin paljon.

(Lina Hurtig on mun futisihastus, katsoin elokuussa melkein kaikki MM-kisojen pelit ja Ruotsi nousi mun lempijoukkueeksi.)

Puhuin myös ylemmyydentunteesta, siitä miten sitä voisi tuntea sellaisella ylevällä tavalla, ei niin että katsoo muita alentavasti vaan niin, että viihtyy omassa elämässään ja omissa nahoissaan.

”Ehkä sä voisit olla jotain yläpilviä…”, ystävä sanoi, ”ja muut voi olla jotain kaloja jotka velloo meressä ja tarttuu jokaiseen katiskaan.” Kirjoitin tämän ylös.

Tuntuu että ollaan tultu monien kavereiden kanssa samoihin oivalluksiin samaan aikaan esimerkiksi deittailusta. Puhuttiin tästä yhden ystävän kanssa vähän aikaa sitten ja oltiin samaa mieltä siitä, että ”kevyen” tapailun harjoittaminen on vaikeaa, koska vaikka jotkin ihmissuhteet voisi ottaa kevyesti, ihmisiä on vaikea ottaa kevyesti.

”Aina siinä käy joko niin, että niitä tunteita ei oo tarpeeksi, jotta sitä jaksais jatkaa kovin kauaa, tai sitten tunteita on liikaa, ja sitten se ei ookaan enää kevyttä”, ystävä sanoi. Kirjoitin tämänkin ylös.

Mitä olisi omassa vihreässä rauhassa oleminen tämän asian kanssa?

Aina välillä muistan, että ai niin, mun ei tarvitse huolehtia tai murehtia, koska mä en voi kontrolloida mitään. Joku huolehtii mun puolesta.

Oon tutustunut tyttöihin, jotka asuvat yksin kauniissa asunnoissa, maalaavat, tekevät ihania juttuja, valitsevat tarkkaan kenen antavat sekoittaa mukavasti järjestettyä elämäänsä. Siinä tuntuu olevan jotain tavoittelemisen arvoista.

Muutama viikko sitten menin koulusta Siballe Töölöön hakemaan lukuvuositarraa, ja kerroin siitä mun opiskelukaverille.

”Kaikki on niin kaunista ja absurdia”, se sanoi. ”Niin kuin se että sä pyöräilet sen tarran luo ja sen jälkeen sä kannat sitä koko vuoden.”

Olin samaa mieltä. Tosin lopulta en saanutkaan tarraa, koska toimistolla ei ollut ketään paikalla, enkä jaksanut mennä sinne uudestaan.

Lukuvuositarrassa oli jotain samaa kuin siinä, kun ostin kesän lopussa ison purkin kookosöljyä kasvorasvaksi, vein sen kylppäriin ja kastoin sormeni siihen joka päivä. Yhtenä aamuna öljy ei enää ollutkaan nestemäistä vaan kiinteää, sormenpäissä tuntui pehmeitä möykkyjä, jotka sulivat kämmenelläni.

Se oli ensimmäinen havainto syksyn tulosta.

Kirjoitettiin yhdellä luennolla absurdeja ja surrealistisia harjoituksia, ja kun mietin, mitä eroa niillä käsitteillä oikeastaan on, opettaja sanoi:

”Absurdi perustuu epätoivolle, surrealismi ihmeelliselle.”

Valitsin harjoituksen surrealismi-tiedostosta, ja kirjoitin surusta.

Oon havainnoinut surun vaikutuksia itsessäni viime aikoina. Ajattelin sitä pari viikkoa sitten, kun käytiin naapurissa asuvan ystävän kanssa kävelyllä ja ystävä kertoi unesta, jonka oli nähnyt meidän edesmenneestä ystävästä.

”Se otti mun käsistä kiinni siinä unessa ja sanoi, että tiedätsä, elämää pitää elää.”

Nieleskelin, kävelimme puiden alta, hengitin sitä miltä ne tuoksuivat. Mietin että jos mä palaisin kuoltuani tuomaan viestejä läheisille, sanoisinko jotain niin tavanomaista ja kulunutta. Ja samaan aikaan tuntui siltä, niin kuin kuulisin tutun äänen etäisyyksien päästä.

Aina on sellainen olo, että olisi pitänyt kokea jo paljon enemmän, ja toisaalta sellainen, että nämä tähän mennessä koetut asiatkin ovat melkein tehneet musta pehmeää hakkelusta.

Olin ystävän juhlissa, joissa koristeltiin pahvista leikattuja siipiä ja tehtiin nimikoruja. Jotkut sadattelivat, kun helmiä tippui sohvan alle ja piti kyykistyä kaivamaan niitä sieltä. Mä istuin sängynreunalla ja laskeuduin välillä makuulle niin, että mun jalkapohjat olivat maassa ja ylävartalo sängyllä. Nostin kädet pään yläpuolelle ja kuuntelin sieltä juhlien ääniä, juttelin ystävälle joka tuli mun viereen makaamaan, kerroin tulevista treffeistä, ajattelin hyvin elävää unta, jossa mun piti tehdä teatteriesityksen valot enkä osannut ollenkaan, räpsäytin ne päälle tai pimeäksi aina väärissä kohdissa.

Seuraavana päivänä menin Yrjönkadun uimahalliin ja kävelin Kalevankatua ylös väsyneenä ja häikäistyneenä, valon railossa.

Uimahallissa oli sinivihreää, kaunista ja virkistävää. Puhuttiin ystävän kanssa altaassa ja pizzalla sen jälkeen eroista ja siitä, millä tavalla ne voivat olla tärkeitä kokemuksia.

”Musta tuntuu hyvältä, että elämä on laittanut mut polvilleen”, sanoin, kun leikkasin pizzaa ja mun hiuksista tippui vettä. ”Vaikka en mä kyllä koko ajan oo ajatellut niin. Jos joku olis sanonut mulle silloin kun sattui kaikkein eniten, että haluisitko että kaikki palaa entiselleen, niin olisin ollut silleen että yes please.”

Nyt istun Kallion kirjastossa kirjoittamassa tätä, on maanantai ja mua ärsyttää kun elämä tuntuu niin turhauttavalta, on vähän synkkä olo, tuntuu että oon tuusan nuuskana joistain asioista. Mut ehkä en kuitenkaan antaisi näitä kokemuksia ja suruja pois. Nyt kun oon saanut ne, haluun pidellä niitä.

Oon ollut monissa juhlissa nyt syksyllä. Tykkään sellaisesta elämästä, tykkään siitä että saan kutsuja, tykkään itsestäni kun tutustun ihmisiin ja osaan olla luonteva uusienkin tyyppien kanssa, tykkään siitä ettei tarvitse miettiä, milloin pitäisi mennä kotiin.

Menin yksiin tupareihin pari viikkoa sitten, sain pieneltä listalta valitsemani drinkin käteeni, istuin sohvalla ja pelasin ystävien kanssa koripallopeliä, jossa piti saada minikokoinen puinen koripallo koriin. Se oli hämmentävällä tavalla yhtä aikaa tylsää ja hauskaa ajanvietettä.

Lauantaina menin kuuntelemaan kirjallisuuskeskustelua, johon mun ystävä osallistui, ja sieltä työhuonejatkoille. Siellä oli muitakin ystäviä, ja mä istuin monta tuntia pöydän kulmalla pienessä huoneessa jossain päin Krunaa, join brooklynin special effectsiä ja juttelin suomalaisten ja meksikolaisten henkilöiden kanssa.

”Sä näytät hyvinvoivalta”, vieressäni pöydällä istuva ystävä sanoi. Se tuntui kivalta, koska siltä musta ei ole ihan koko ajan tuntunut, oon ollut väsynyt intensiivisten opintojen takia, ja mulla oli päänsärkyä, kun niskat oli menneet niin jumiin.

Join kaljaa, mietin että väsyttää ja voisin lähteä kotiin, mutta ei nyt kuitenkaan ihan vielä, katselin ympärilleni, kuulin niin kovaäänistä naurua että seinät soivat, ajattelin että tällaisista hetkistä elämä koostuu, tällaisista että vietetään aikaa yhdessä ja kaikilla on hauskaa, mutta samalla sitä toivoo, että jokin muuttuisi, että voisi tuoda juhliin bleiseriin pukeutuneen seuralaisen, voisi pitää kättään sellaisen ihmisen vyötäröllä, olla jotain muuta kuin sosiaalisissa tilanteissa yksin luoviva itsenäinen tyyppi.

Tai jotain muuta. Pöytään tuotiin pieniksi paloiksi leikattua kauraleipää ja juustosiivuja sen päällä. Söin niitä sympaattisia yöpaloja ja ajattelin että onpa kivaa olla täällä.

Otin kotiin lähtiessä kuvia rappukäytävästä, siellä oli montaa eri sävyistä vihreää ja juhlallisen korkealle kohoavat portaat.

Menin yhtenä iltana Töölön uimahalliin yhden ystävän kanssa. Meillä on tapana käydä kylmäaltaassa ja lillua sen jälkeen terapia-altaassa tosi pitkään, mennä välillä saunaan ja toistaa sama uudelleen. Istutaan vierekkäin poreiden seassa ja vaihdetaan kaikki tärkeimmät kuulumiset ja nauretaan paljon. Musta tuntuu aina puhdistuneelta ja pehmeäksi kuoriutuneelta niiden tapaamisten jälkeen, eikä se johdu vain uimisesta.

Viime kerralla mentiin uinnin jälkeen syömään falafeleja. Ravintola oli enää puoli tuntia auki, piti syödä nopeasti. Kerroin ystävälle yhdestä ihmissuhdejutusta, joka oli tuntunut hankalalta, ja ystävä ojensi kätensä pöydän toiselta puolelta ja piti mun kädestä kiinni. En ollut tajunnut että tarvitsin sitä. Yritin syödä ranskiksia kiireesti vasemmalla kädellä.

Saatoin ystävän sporapysäkille ja me seisottiin siinä jonkin aikaa odottamassa. Ystävä halusi harjata mun hiukset, ja se kiersi mun ympäri harja kädessä ja veti sen hellästi hiusten läpi. Piikit hieroivat mun päänahkaa. Sitten kolmonen tuli, ystävä nousi siihen ja mä mietin, että en jostain syystä ota koskaan kuvia meistä, mulla ei ole mitään todisteita muille kavereille siitä, että tämä ihminen edes on oikeasti olemassa.

Kävelin tien toiselle puolelle kotiin ja ajattelin sitä, kun me istuttiin terapia-altaassa keskustelemassa. Sanoin, että musta tuntuu että oon kasvanut ja muuttunut sen jälkeen, kun me kolme vuotta sitten tavattiin.

”Joo niin sä varmaan oot”, ystävä sanoi. ”Sä oot jotenkin pehmentyny. Sä olit aika ehdoton aiemmin.”

Seuraavana päivänä olin taas lääkiksen kirjastossa, kirjoitin uimisesta ja siitä miltä tuntuu, kun näkee välähdyksiä toisen ihmisen elämästä ja muodostaa niistä mielessään omanlaista tarinaa.

Iltapäivällä laitoin ison vihreän trenssitakin päälle ja lähdin kotiin. (”Toi näyttää sellaselta itsensäpaljastelijatakilta”, yksi ystävä sanoi kun puettiin päällemme eteisessä juhlien jälkeen, se naurattaa mua vieläkin.)

Ajattelin kotimatkalla että nyt on syksyn paras aika, illalla on vielä valoisaa, köynnökset punertuvat. Musta tuntuu että pehmentyminen tarkoittaa kokemukseen uppoamista, silmien vettymistä kirkkaassa valossa, sen hyväksymistä että on tulossa talvi eikä vihreää kohta enää näy ulkona.

”Musta tuntuu että mä en pääse tässä asiassa sellaseen lopputulokseen, josta tulisi parempi olo”, sanoin Yrjönkadun jälkeisellä pizzalla.

En löydä itsestäni sellaista ajatusta, joka lohduttaisi mua kaiken vatvomisen ja pyörittelyn jälkeen. Mutta kun näen vihreitä asioita, kun huomaan niitä yhä enemmän ympärilläni, musta tuntuu että löydän itsestäni sellaista iloa, jota en oo pitkään aikaan kokenut.

Tulin tänään kirjastosta sporalla kotiin, pääsin parin pysäkin jälkeen istumaan, nojasin vihreään selkänojaan ja ajattelin että nyt aion hetkeksi hellittää, nyt nautin siitä kun mua kuljetetaan eteenpäin eikä tarvitse hetkeen tehdä mitään.

Instagram: @marruhakkarainen

Kolme vuotta sitten kiipesin ensimmäistä kertaa Vallilan kallioille kolmen ystävän kanssa juomaan viiniä, ja musta tuntuu, että oon jättänyt osan itsestäni sinne pysyvästi. Ollaan istuttu kallioilla puhumassa kaikki mahdolliset asiat läpi, oon ollut siellä treffeillä samaan aikaan mun kaverin kanssa (mentiin treffien jälkeen viinille) ja kerran lähdin ystävien seurasta kallioilta yhden tyypin luokse, jota tapailin silloin.

”Ootsä vähän hiprakassa”, se henkilö sanoi, kun saavuin pitkän ja mutkikkaan sporamatkan jälkeen sen ovelle.

Olin varmaan, mutta enimmäkseen vain siitä, että olin istunut auringossa ja ollut ystävien kanssa.

Kallio on kuin saari, joka on kohonnut puutalojen mansardikattojen ja mäkien muodostamien aaltojen keskelle. Parasta on istua sen lämpimällä laella. Korkeat toimistotalot näyttävät sieltä katsottuna erilaisilta kuin alhaalta, ne ovat kuin litteitä kulisseja, jotka ovat kaukana mutta silti kosketusetäisyydellä. Länsipuolella siintävä mäki on hurjan jyrkkä, tuntuu epätodelliselta että kävelimme juuri sitä pitkin kauppaan ostamaan vihiksiä ja vöner-kolmioleipiä.

On helppoa kiivetä ylös kallion huipulle, mutta vaikeaa laskeutua alas, kun nousee muutaman tunnin istumisen jälkeen seisomaan ja huomaa että on sekä pienessä huppelissa että hirveän vessahädän kourissa. Tavaroita keräillessään voi heittää tyhjät tölkit pullonkerääjämiehelle, joka on kiertänyt kallioilla vuosikausia.

”Vallilassa on tapahtunut kaikki hyvät asiat”, mun kaveri sanoi, kun viime lauantaina käveltiin Mäkelänkatua pitkin jatkoille. Oltiin vietetty hyvä ilta kaltseilla ja oltiin matkalla tanssimaan.

Kun aloin ajattelemaan asiaa, tajusin että niillä seuduilla on tosiaan tapahtunut paljon kaikenlaista hyvää.

Kun istun kallioilla ja katselen alas, näen ympäröivillä kaduilla itseni kulkemassa siellä kolme vuotta sitten, tai kaksi vuotta, tai vuosi sitten, näen ihmisiä joita oon tavannut lähistöllä ihan ensimmäisen kerran, tai niin monia kertoja, ettei voi laskea. Näen itseni lukitsemassa pyörää kallioille johtavan polun vieressä, siellä mä oon, harpon ylös, laitan kavereille viestin ”oon nyt täällä”, oon 24-vuotias, 25, 26, 27, istun huipulle odottamaan muita, ja nyt olen siellä näiden ystävien kanssa, syön linssisipsejä, nojaan taaksepäin ja varjostan kädellä kasvoja.

Tuntuu niin kuin olisin sulkenut silmät ja avannut ne uudestaan, ja olisi kulunut kolme vuotta.

Sinä ensimmäisenä kesänä, koronakevään jälkeen, kukaan meistä neljästä ei ollut vielä valmistunut. Istuttiin kallioilla ja käytiin kävelyillä, kun ei ollut mitään muutakaan tekemistä.

Seuraava kesä oli aika samanlainen kuin edellinen. Kirjoitin silloin, että olin tosi onnellinen, ja että onni syntyy tai onneen havahtuu välitiloissa, tapahtumien välisissä hetkissä, siirtymäkohdissa, silloin kun ”silittää jonkun hiuksia mutta ei vielä suutele”.

Muistan hyvin miltä se tuntui. Mun kehossa oli samanaikaista kepeyttä ja varmuutta.

Nyt siitä on kaksi vuotta, ja oon yrittänyt tavoittaa sen saman keveän tunteen.

Se onnistuu usein, useammin kuin viime talvena ja keväänä. Kesän päämäärättömät illat johtavat usein siihen, että on hauskoja keskusteluja ja siihen että päädyn johonkiin odottamattoman kivaan paikkaan, kuten lauantaina kävi.

Kallioistuskelun jälkeen juotiin kavereiden kanssa Pikku-Vallilassa drinkit ja seurattiin vierestä kahta ukkoa, jotka tulivat sisään kamalassa tuiterissa eivätkä pystyneet kommunikoimaan muuten kuin örisemällä.

”Mä en voi valitettavasti enää tarjoilla teille herroille, te ootte niin hirveessä kaasussa”, baarimikko sanoi niille.

Mä katselin ympärilleni ja mietin, mitä kaikkea siellä pienessä, tapeteilla vuoratussa huoneessa oli tapahtunut. Ollaan istuttu siellä kolmen vuoden aikana kavereiden kanssa tosi usein, ja olin ollut samassa paikassa edellisenä päivänä treffeillä.

Tuntui kelluvalta, maistoin greipin mun drinkissä, kuulin sivukorvalla miten ukot örisivät ihan vieressäni.

Mentiin baarista sisätilareiveihin lähettyville.

”Juodaaks yks kvl täs matkalla”, mun kaveri sanoi ja kaivoi kadulla laukustaan ison tölkin kotimaista-merkin vaaleaa laageria. Juotiin se keskellä tietä, naurettiin tosi paljon ja häirittiin luultavasti niiden yöunia, jotka nukkuivat viereisissä taloissa ikkuna raollaan.

Selitin jotain siitä, miten hämmästyttävää miesten itsevarmuus on, miten ne ovat voineet (tapailukontekstissa) vain kertoa omista mieltymyksistään ja pyytää multa asioita. Ja miten vaikeaa sama edelleen on mulle, kun en oo oppinut tekemään muuta kuin miellyttämään.

Pari vuotta sitten vahvistunut keveyden ja varmuuden tunne johtuu ainakin osittain siitä, että en enää tunne olevani olemassa tai pukeutuvani miehiä varten. En koe tarvetta miellyttää, saan vain olla tällainen. Se on vapauttanut mua tosi paljon.

Kun päästiin reiveihin, tajuttiin että siellä on vain viisi ihmistä meidän lisäksi ja melko tylsää. Mä kaipasin jotain kunnon menoa, hikisiä kehoja lähellä mua ja lasinsiruja kengissä. Sain sen kaiken, kun lähdettiin pois ja mentiin Mustaan Härkään.

Siellä oli täyttä ja kuumaa ja villiä. Aluksi musta tuntui, että oon jotenkin vanha, vaikka tanssilattialla oli sekä jotain 2000-luvulla syntyneitä että meidän ikäisiä ja meitä vanhempia tyyppejä. Kokemus vanhenemisesta liittyi enemmän siihen, että baarissa tanssiminen ei tunnu enää niin ihmeelliseltä kuin muutama vuosi sitten. Muistan sen miten joskus astelin jännittyneenä ja innoissani, kylmyydestä liukas juoma kädessäni ihmisten sekaan. Nyt tuntuu jo vähän siltä, että onhan tällasta jo tullut tehtyä, ja että tää on ihan kivaa, mutta parin tunnin päästä voisi lähteä nukkumaan.

Mun tanssivat ystävät näyttivät kauniilta ja innokkailta ja siltä että niillä oli estottoman hauskaa. Se tarttui muhunkin. Tanssin kahden pitkän miehen selän välissä ja tunsin olevani pallo joka poukkoilee seinästä toiseen ja kohta ehkä murskaantuu. Ihmiset menivät tiskille ja tulivat takaisin kantaen hankalasti kolmea tuoppia. Dj soitti sellaisia biisejä joita soitettiin jo kymmenen vuotta sitten, kun mä kävin Baarikärpäsessä ja Tikkurilan Pormestarissa. Dancing queenin aikaan mietin, että tuntuu niin hyvältä olla 27-vuotias, eikä 17-vuotias.

Elämä tuntuu nykyään niin paljon enemmän.

Oon ollut kesän aikana edelleen surullinen, mutta toisaalta se voimistaa mun kokemusta elämästä. Kun käyn baarin vessassa, kun näen seinän viereen unohtuneen kaljan ja kuulen musiikin vaimeammin, ehdin ajatella kaikkea, esimerkiksi sitä että muutaman tunnin kuluttua käyn yksin nukkumaan, ja tunnen kehossani sen painavan, jota oon kantanut monta kuukautta.

Vessan ovi aukeaa ja musa kuuluu taas lujaa, ystävä sanoo viereisestä kopista että ”tää on tosi hyvä biisi”. Ehdin pestä kädet ja tulla ulos, etsiytyä takaisin dj-korokkeen lähelle ja tanssia vielä puolet siitä kappaleesta. Olen taas keskellä sitä missä tapahtuu, olen pyörteessä.

Jossain vaiheessa joku jäbä tuli sanomaan jotain mun kaverille, ne tunsivat toisensa etäisesti. Se jäi tanssimaan meidän kanssa ja alkoi jutella mulle, kysellä tavanomaisia kysymyksiä.

Kun kerroin mun nimen ja iän, se tyyppi näytti hämmästyneeltä.

”Ai jaa, pakko sanoo, et sä näytät kyl paljon nuoremmalta. Mä mietin jo että ootkohan sä vähän liian nuori mulle”, se sanoi.

Sen jälkeen se kysyi, saako se tarjota mulle juoman, ja sanoin että ei kiitos.

En halua soimata tai haukkua tätä henkilöä, mutta täytyy sanoa, että mun kieltäytymisen jälkeinen tunne oli se, mitä mä tarkoitan vapautumisella.

Ajattelin että se oletettavasti miespuolinen, kolmekymppinen henkilö olisi varmaan ollut juuri sellainen tyyppi, jonka iskuyrityksiin olisin voinut joskus aiemmin myöntyä ja jota olisin voinut pitää esteettisesti viehättävänä. Kun kuitenkin tutkiskelin itseäni, huomasin – kuten monessa muussakin tilanteessa – ettei pelkkä esteettinen viehätys tarkoita mulle oikeaa, romanttista kiinnostusta, ja että tällaiset tilanteet ovat juuri niitä, joissa mun on pitänyt opetella kuuntelemaan itseäni.

Oon miettinyt, mikä voisi olla deittailussa ja muissa ihmissuhteissa ”oman totuuden elämistä todeksi”, ja se on ainakin tätä: sitä että seuraa vain niitä asioita, jotka aidosti kutsuvat. Oma totuus voisi tarkoittaa myös sitä, että lopetan itseni vertailemisen muihin, mutta sitä opettelen edelleen.

Lähdettiin Mustasta Härästä ennen pilkkua, haettiin pyörät ja lähdettiin ajamaan kotiin. Oli raikasta ja koko ajan valoisampaa. Talojen välistä puhalsi vilvoittava tuuli.

Lämmitin vihiksen mikrossa ja söin sen ennen kuin menin nukkumaan. Katselin mun kotia ja mietin, että onkohan tämä viimeinen kesä tässä asunnossa (voi olla, sillä mun vuokra-asunto on myynnissä).

Oon lojunut sohvalla ikkunan alla tänä kesänä melkein joka aamu, lepuuttanut jalkoja käsinojalla, nostanut kädet pään yläpuolelle ja ajatellut, että nyt olisin valmis muutokseen, musta tuntuu että oon sillä tavalla auki.

Viime lauantain jälkeen oon tehnyt kivoja juttuja, käynyt treenaamassa ja mattolaiturilla uimassa, lukenut kirjoja (sain Teakista kesälukulistan ja tuntuu taas kirjallisuudenopiskelijalta), nähnyt ystäviä kävelyillä ja teellä.

Yhden kaverin kanssa puhuttiin pari päivää sitten siitä, miten eläminen tuntuu joskus välitilassa olemiselta. Nyt oon sellaisessa tilassa, tuntuu että paljon on ilmassa, mutta en tiedä mitä tästä höyrystä syntyy. En tiedä millaista uudessa koulussa on, millaisia ihmisiä tapaan, mihin muutan seuraavaksi, milloin käy niin, että treffeistä ja muista viritelmistä syntyy taas jotain kestävää ja konkreettista.

Eilen istuttiin toisen ystävän kanssa mun sohvalla monta tuntia ja puhuttiin haaveista ja tulevaisuudensuunnitelmista. Mulle tuli varmempi olo, kun sanoin niitä ajatuksia ääneen, painon tunne rinnassa lieventyi. Oon ollut niin katkera välillä että se hävettää, oon sanonut sellaisia alhaisia asioita joita en kehtaisi kertoa muille kuin läheisille ystäville (onneksi heille voi kertoa kaiken).

Nyt makaan taas samalla mintunvihreällä sohvalla kirjoittamassa tätä ja mietin sitä, miten joistain paikoista ja tiloista on tullut mun elämäntapahtumien tärkeitä näyttämöitä. Esimerkiksi näiden samojen sohvatyynyjen päällä on sekä pussailtu että käyty erokeskustelu.

Vallilan kalliot olivat joskus mulle vain ohikulkupaikka, en ajatellut että siellä tapahtuisi mitään merkittävää.

On monia muitakin paikkoja, joihin kietoutuu monenlaisia kokemuksia: Alppipuiston huippu, Vallilan siirtolapuutarha, Vallilan kirjasto ja sen vieressä oleva baari ja Alepa, Sompasaari, Mustikkamaa, Teollisuuskatu.

Jos kaikki ajan kerrokset olisivat yhtä aikaa läsnä (ja ehkä ne ovatkin), mut näkisi koko ajan suhahtamassa pyörällä näiden kaupunginosien ja paikkojen läpi.

Yhtenä iltana juon kvl:ää hämärällä kadulla, jossa on jyrkkä ylämäki. Sinne näkee kallioilta, ja tästä lähin ajattelen sitä aina, kun kiipeän ylös huipulle. Ajattelen että sieltä näkee kaiken, kaiken mitä kohti mä hiljaa ajelehdin.