Seitsemän hetkeä viime viikolta
Viikko sitten menin lounaalle kolmen kaverin kanssa, ja kun me jonotettiin Portsun ruokalassa ja kerrottiin toisillemme mitä kaikkea oltiin ehditty tehdä sinä aamuna, musta tuntui niin kuin olisin ollut taas peruskoulussa. Siis hyvällä tavalla. Ruoka oli turvallisen makuista, me istuttiin tuttuun ikkunapöytään ja hetken aikaa elämä tuntui siltä, että kaikki tärkeät ja olennaiset asiat tapahtuivat vain siinä rakennuksessa tai sen laitamilla.
Muistan miten pari vuotta sitten istuin saman Unarin toisella laidalla ja valitin mun kaverille siitä, miten musta tuntui, että mut oli suljettu ulos yhdestä porukasta, enkä tiennyt miten pääsisin siihen takaisin.
Myöhemmin tajusin, etten mä kuulunut niiden ihmisten joukkoon samalla tavalla kuin miten nyt kuulun siihen ikkunapöydän pieneen ryhmään.
On harvinaista tuntea itsensä niin sidotuksi joihinkin ihmisiin. On ihanaa kun ystäville on niin paljon aikaa, ja keskellä päivääkin voi nähdä. Ja tuntuu onnekkaalta, kun voi kertoa muille heti kun tarjottimet on laskettu alas, että nyt on ahdistanut aika paljon. Ei tarvitse pohjustaa sitä mitenkään juomalla viiniä tai saunomalla tai odottamalla, että muut avautuisivat ensin.
Alkuviikosta pyöräilin joogamatto selässä metsän läpi ja sadattelin sitä, kun en ollut saanut pumpattua pyöränkumeihin ilmaa. En saanut sitä helvetin korkkia kierrettyä pois. Mietin että olisipa mulla poikaystävä jolle voisin laittaa viestiä ja joka vastaisi heti, että joo mä voin auttaa, ja mietin myös että hirveän epäfeministinen ajatus, kyllä mä voisin kysyä keneltä tahansa kaveriltakin. Ajoin niillä puolityhjillä renkailla hiekkatietä pitkin, kun yllättäen vastaan tuli tyyppi jota tapailin joskus hetken aikaa.
Me juteltiin hetki, sitten mä jatkoin matkaa, oli jo kiire. Kuvittelin että mulla oli selässäni nuolia täynnä oleva viini, että voisin ottaa sieltä yhden aina kun tekisi mieli aiheuttaa jollekin samanlaisia sydämentykytyksiä kuin se ylämäkien polkeminen aiheutti mulle.
Torstaina istuin Savoyn takarivissä ja katsoin chileläistä R&A-leffaa, jossa tanssittiin reggaetonia kaupungin rajalla ja maisemahississä ja sytytettiin asioita tuleen paloauton tultasyöksevällä letkulla. Mulle tuli siitä kaikesta kirjaimellisesti palava halu tanssia, nousta musiikin rytmin päälle ja käydä siihen keinumaan, heilua ahtaasti lähellä muita kehoja ja liikkua tunteja ja tunteja tietämättä tai tuntematta aikaa.
Seuraavana iltana menin mun kaverin keikalle. Päästiin ilmaiseksi sisään koska meillä oli nimet listassa, ja astuttiin keikkapaikan alakerran jykevästä ovesta melko itsetietoisina sisään. Mascotissa oli niin täyttä että tuntui kuin oltaisiin saman tien astuttu ajassa taaksepäin johonkin syksyyn 2019. Oli kuumaa ja kaikki istumapaikat varattu ja hanassa oli brooklynin east ipaa, se oli ihanaa.
Otin samettijakun pois ja tanssin keikan aikana hitaasti, ajattelin että mun rintsikoiden pitsi näkyi tosi kauniisti topin olkainten alta ja olisin halunnut että joku olisi jotenkin noteerannut sen. Suljin silmät välillä kun biiseissä sanottiin jotain sellaista, mikä tunkeutui muhun, sellaisia asioita jotka kaivelivat mua, saivat ajattelemaan tunteita joiden tuntemiseen en yleensä jaksanut ryhtyä.
Lauantaina ostin kukkakaupasta herttalyhdyn, sellaisen söpön köynnöksen jossa on sydämenmuotoiset lehdet ja kävelin Pasilan läpi tupareihin. Oli vähän, ihan vähän hurja olo, kun törmäsin muihin alaovella, kun ahtauduttiin hissiin kukkien ja alkon kassien kanssa ja kun istuttiin vierivieressä olkkarin lattialla. Tuntui nuotiopiiriltä, siltä että tv-tason päälle asetetut skumppapullot ja kynttilät voisivat milloin tahansa kaatua matolle.
Maaliskuussa kun toivoin vapautta ja sitä että voisin kävellä sipsipussin kanssa juhliin, en aavistanut, että kulhojen ja pullojen ympärille kokoontuminen voisi olla näin hetkellistä, en tajunnut että sallitut asiat voisivat alkaa tuntua yhdessä päivässä kielletyiltä.
Keskiviikkona mietin, mitä tekisin vapaailtana, kun en ollut menossa mihinkään, ja päätin mennä juomaan viiniä ja kirjoittamaan. Tai kai mä ajattelin kotona, että aion juoda teetä, mutta kun olin kävellyt Tintin Tangoon ja tilannut avokadobagelin, päätinkin ottaa vielä valkkaria.
Mistään ei tule yhtä voimakas, itsenäinen ja hemmoteltu olo kuin siitä, että vie itsensä kahvilaan, asettaa eteensä ruokaa ja juomaa ja kirjan, lukee ensin hetken ja sen jälkeen kirjoittaa lehtiöön viisi sivua täyteen. Kuuntelin miten viereisessä pöydässä pari keski-ikäistä miestä puhui siitä, miten hauskaa oli nähdä pitkästä aikaa, ja ne kertoivat toisilleen uusista parisuhteista. Joo, nyt on käynyt niin, että vaikka mä kuinka yrittäisin vastustella tätä tunnetta, se ei enää onnistu.
Maanantaina korjasin yo-kokeita ja tunsin maanantaiahdistuksen kalvavan. Oli vasta aamupäivä, mutta olin jo myöhässä mun tarkasti aikataulutetusta työlistasta, eikä elämässä tuntunut olevan mitään muuta kuin surkeita ja ärsyttäviä tinder-keskusteluja ja iltoja yksin kotona toinen toisensa perään.
Laitoin meidän whatsapp-ryhmään kuvan kaikkein tyhmimmistä viesteistä ja sain vastaukseksi juuri sellaisia juttuja kuin toivoinkin. Siis anteeks mikä toi alotus taas on oikeesti?? Puhuttiin papa-kokeista ja beam_me_up_softboi-ig-tilistä ja siitä, kannattaako kaikkiin tilaisuuksiin tarttua vielä vuosien päästä ja siitä, milloin mentäisiin taas meidän kantikseen.
Oon selvinnyt tällä viikolla tähän mennessä kaikesta: siitä kun makasin maski päässä ja haarat auki tutkimuspöydällä, siitä kun menin superrankalle kahvakuulatunnille ja siitä kun tuntui että on tulossa liikaa yksinoloa, joten laitoin monelle kaverille viestiä ja kaikki sanoivat että joo nähdään, ihanaa. Ja muakin pyydettiin lounaalle ja kahville ja kävelylle, eikä ollut enää yhtään yksinäistä.
Tuntuu yhä useammin siltä, että mua kannatellaan. Että joku kantaa mut näiden päivien läpi, ja kaikki on koko ajan vähän paremmin.
