Tanssin lauantaina täydessä Ääniwallissa ja mun nihkeät käsivarret muksahtelivat muiden kehoja vasten. En muista milloin olisin viimeksi ollut yhtä hiestä märkä. Kun kävin vessassa, oli vaikea saada housuja takaisin jalkaan, kun tekokuitukangas oli niin kosteaa.

Dj soitti pitkän ja hieman monotonisen setin jälkeen Ihmisten edessä, ja kaikki tunnistivat sen biisin introsta alkaen ja lauloivat mukana. Mäkin lauloin, mulla meni kylmät väreet päänahkaa pitkin kun kuulin oman ääneni, aika hidastui, sanoin jokaisen sanan selkeästi ja tarkoitin niitä kaikkia, nostin toppia mahan kohdalta ylös, kohotin kädet, hypin.

Sitä tunnetta ei olisi voinut saada mistään muualta.

Viisi vuotta sitten kirjoitin tänne jotain Prideista ja sanoin, että ”en kuulu mihinkään seksuaalivähemmistöön”.

Vuoden kuluttua aloin ajatella, että ehkä mä kuulunkin. Nyt tää kaikki sekoilu naurattaa mua: miten oon voinut olla niin pihalla itseni kanssa?

Kaksi vuotta sitten kirjoitin kevättalvesta ja siitä, etten uskaltaisi mennä jäälle kävelemään, koska ”mulla on sellainen tunne että jää vavahtelee hiljaa koko ajan ja sulaa arvaamattomista kohdista”. Jatkoin näin:

”Ehkä musta tuntuu, että myös mussa itsessäni on pinnan alla kesää ja kevättä.

Jotain siellä kuoren alla liikahtelee. Yhtenä iltana laitoin veriappelsiineja kulhoon odottamaan aamua, ja seuraavana päivänä ne olivat niin kypsiä, että kuoret lohkeilivat.”

Nyt kun luen näitä lauseita uudestaan, musta tuntuu ihan selvältä, mistä kirjoitin. En vain tajunnut vielä silloin, millaisten mullistusten keskellä mä elin.

”Kuulostaa siltä, että sä elät täällä sellasta täyttä elämää”, äiti sanoi, kun kerroin sille Pride-lauantaista.

Niin elän. Oon nyt puolivälissä ikävuosia 25–30, ja musta tuntuu että nämä ovat täydempiä ja parempia vuosia kuin edelliset viisi vuotta.

Parikymppisenä mä opiskelin ja koin paljon tärkeitä asioita ja pidin hauskaa, mutta olin monta vuotta selittämättömästi ahdistunut. Olin usein huonolla tuulella, olin pessimistinen, pelkäsin hirveästi etten saisi mitään niistä asioista joita toivoin.

Tiesin kyllä joitain syitä ahdistukselle: olin menettänyt mun isän, mulla ei ollut yhtä paljon ystäviä kuin nyt, olin parisuhteessa joka ei toiminut, enkä löytänyt eron jälkeen moneen vuoteen kumppania, vaikka kävin tosi paljon treffeillä.

Yksi ahdistuksen syy, jota en noina vuosina osannut ajatella, oli se etten kuunnellut itseäni. Ajattelin vain, että haluaisin poikaystävän, enkä pysähtynyt miettimään, haluanko todella.

Eräs mun läheinen ystävä kysyi multa joskus vuosia sitten, oonko miettinyt että voisin olla kiinnostunut naisista, ja aloin nauraa ja sanoin että en todellakaan.

Juttelin lauantaina juhlissa yhden entisen työkaverin kanssa siitä, kun meillä oli tapana puhua työhuoneessa kaikenlaisista asioista, esim. homoudesta, ja se mun kaveri oli katsonut mua kun pohdin asiaa ääneen ja se oli ajatellut, että kyllä mä varmaan jossain vaiheessa tajuan.

Oli niin paljon merkkejä, joista olisin voinut ymmärtää jotain, jos olisin miettinyt asiaa pidemmälle: se miten oon aina ollut kiinnostuneempi queer-rakkaustarinoista kuin heteroromansseista, se kun seurasin suoraa lähetystä ja aloin itkeä kun avioliittolaki meni eduskunnassa läpi, se kun kirjoitin teini-ikäisenä runoja mun tyttöihastuksista, se miten oon ajatellut että tytöt vain ovat objektiivisesti paljon hyvännäköisempiä kuin pojat…

”Mun lemppari oli se, kun sä sanoit että haluisit käydä tyttöjen kaa treffeillä, mutta et voi kun sä oot hetero”, mun ystävä sanoi lauantaina kun juteltiin aiheesta, ja mua nauratti.

Luulin että seksuaalisuus on yksiselitteinen ja muuttumaton asia, jonka kaikki tunnistavat itsessään viimeistään teini-ikäisinä. Aloin ymmärtää että se voisi olla jotain muutakin, kun muutama vuosi sitten ihastuin yhteen mun kaveriin ja näin unen, jossa kaksi tyttöä pussailee parvekkeella ja putoaa sieltä alas. (Näin myös jotain muita unia, mutta ei niistä sen enempää…)

Taneli Viljanen kirjoittaa esseessään ”Nestemäinen sukupuoli: eli kuinka tulla siksi, mitä ei vielä ole” (kokoelmasta Säihkyvät utopiat, S&S 2022) sukupuolikokemuksesta, joka on jatkuva prosessi, alati liikkeessä ja liukuva.

Esseessä sukupuolta kuvataan ajatuskokeena puutarhasta, joka sulattaa kaksi hahmoa (tulkitsen niiden tarkoittavan binäärisiä sukupuolia) itseensä ja synnyttää niistä jotain ennennäkemätöntä:

”Puutarhan fuksiat, lilat, turkoosit, liekinväriset, purppuraiset kukat kietovat hahmot sisäänsä, kietoutuvat niihin, kasvavat niiden sisään, niistä ulos, niiden lomiin, niiden ihojen pinnalle, kaikkien pintojen alle, ne kutovat hahmot osaksi itseään ja kutoutuvat osaksi hahmoja, kuinka ihmeellistä liplattavaa kukkaihoa;

(– –)

ja jokin minä kulkee puutarhan halki ja tulee ulos joksikin toiseksi minäksi muuttuneena.

Olla queer on olla enemmän kuin yksi.”

Voisin kuvata mun omaakin prosessia juuri tällä tavalla, ihmeellisessä puutarhassa kulkemisena. Oon ollut koko ajan sama, oon sisältänyt kaikki ne kerrokset jotka ovat mun kokemuksessa nyt läsnä, en vain herännyt huomaamaan niitä ennen kuin aika oli kypsä.

Aika oli tietysti kypsä tällaisille syvästä unesta heräämisille myös sillä tavalla, että 2020-luvulla on epäilemättä paljon helpompaa olla homo kuin vaikka 15 vuotta sitten. Oon pohtinut tämän prosessin aikana, onko mussa sisäistettyä homofobiaa, ja se on hävettänyt mua vähän, vaikka ei ole mikään ihme jos on.

Oon nuoresta asti kokenut tarvetta kulkea normeja vastaan ja osoittaa, etten välitä muiden mielipiteistä, mutta on ollut silti vaikea kasvaa omaksi itsekseen tällaisessa heteroseksuaalisuuden kyllästämässä ympäristössä. Normit syntyvät esim. siitä, että mun nuoruudessa ei ollut juuri mitään lesborepresentaatiota missään kirjoissa tai elokuvissa (tein kyllä parhaani löytääkseni sellaisia nuortenkirjoja…) tai siitä, että multa on aina kyselty, onko mulla poikaystävää, tai siitä, kun yläkoulun terkan ope sanoi, että se olisi pettynyt, jos sen lapsi kertoisi olevansa homo.

Julistin teininä, etten menisi kenenkään miehen kanssa naimisiin ennen kuin sukupuolineutraali avioliittolaki olisi voimassa. Lopulta se meni läpi kauan ennen kuin ehdin ajatella mitään naimisiinmenoa – ja nyt sitten, no…

Mulla ei ole ”näin tulin kaapista” -tarinaa, kerroin vain ihmisille, että mulla on muuten nyt tyttöystävä. Se on onnekasta.

Kun kävelin entisen kumppanini kanssa käsi kädessä, en koskaan kokenut mitään huutelua enkä pitkiä katseita, eikä kukaan tuttu sanonut mitään ikävää.

En edes tunne kuuluvani mihinkään vähemmistöön, kun mun ystäväpiirissä heterot ovat se vähemmistö.

Kun aloin deittailla naisia, mietin että pitääkö mun ryhtyä aktivistiksi ja taistella oikeuksieni puolesta. Voi olla että teen joskus sitäkin, mutta eniten kiinnostaa nyt vain elää tätä pientä elämää ja olla kiitollinen kaikille edellisille sukupolville heidän tekemästään merkittävästä työstä.

Monille ”myöhäisheränneille” samaa sukupuolta olevan kanssa seurusteleminen on mullistavaa ja aivan ennenkokematonta, ainakin niiden tiktok-videoiden perusteella joita algoritmi alkoi jossain vaiheessa syöttää mulle. Musta tuntuu tavallaan samalta, ja tavallaan ei.

Ensinnäkään en halua laittaa itseäni mihinkään lokeroon, koska sukupuoli ja tietystä sukupuolesta viehättyminen ovat kaikkea muuta kuin mustavalkoisia asioita. Ei se miesten tapaileminenkaan nyt niiiin kamalaa ollut, enkä voi sanoa että kaikki aiemmin kokemani tunteet olisivat olleet täysin epäaitoja. Toiseksi musta tuntuu, että kaikki mitä on tapahtunut on ollut tosi luonnollista ja luontevaa, ei outoa tai ihan uutta tai kovin erilaista kuin aiemmat kokemukset.

Pidän siitä ettei mun tarvitse enää haluta miesten huomiota ja siitä, mitä se on tehnyt mun tyylille, pukeutumiselle ja energialle, jota välitän. Pidän siitä että treffit naisten kanssa sisältävät galleriakäyntejä ja keskusteluja välitiloista ja herttaisia lahjoja ja ihan vain sitä että naiset (ne kenestä kiinnostun) ovat tuhat kertaa kuumempia kuin kukaan mies kenet oon tavannut.

Pidän siitä että ystävyyksissä on nyt hyvä vaihe menossa, ja tapaan usein uusia ihmisiä juhlissa ja saatan viehättyä erilaisista asioista, esim. läsnäolosta, kuuntelemisesta tai siitä miten joku pyörittelee ranteitaan tanssiessa, enkä ensisijaisesti sukupuolesta.

Viime vuonna en päässyt ollenkaan Prideille, koska olin kipeänä, mutta tänä vuonna oon ottanut vahingon takaisin ja mennyt sekä Tampere- että Helsinki-Prideen.

Molemmissa oli tosi tosi hauskaa.

Pari viikkoa sitten Tampereella kulkue oli juuri sopivan kokoinen ja kävely helteisen keskustan kesti puoli tuntia, ei sen enempää. Oli kivaa istua puistossa ja jutella kaverin kavereiden kanssa ja tanssia illalla Yo-talolla ja sen jälkeen jonkin korkean mäen päällä reiveissä. Juostiin heti reiveihin saavuttuamme mäki alas kohti järveä, riisuttiin kaikki vaatteet pientareelle ja mentiin uimaan.

Lauantaina Helsingissä sade kasteli meidät viitoista ja sateenvarjoista huolimatta Espan ja Kaivopuiston välillä. Pysähdyttiin välillä kulkueessa katsomaan toisiamme ja naurettiin sille miltä näytettiin hiukset vettä valuvina, sadetakit liimautuneina ihoon ja pisaroita tippuvat huput päässä.

Mentiin heti kulkueen jälkeen kotiin kuivattelemaan ja vaihtamaan vaatteet. Mä söin tulista tomaattikeittoa, join lasin valkkaria, nukuin päikkärit ja lähdin välietapille Kallioon kaverin luokse. Olin siellä pari tuntia ja nousin pöydästä ylös siinä vaiheessa, kun sade lakkasi hetkeksi, pyöräilin kovaa vauhtia Vallilaan ja pääsin Ääniwalliin sisään juuri ennen kuin alkoi sataa uudestaan.

Tanssittiin tosi pitkään sekä sisällä että ulkona, lähdettiin kun tuli nälkä, mentiin Mäkkärin kautta mattolaiturille syömään ja istuskelemaan.

Ajattelin että tässä parin vuoden sisällä oon kokenut enemmän kokonaisia tunteita kuin aiemmin. Rakastuminen oli suurta ja yllättävää, ja eroaminen edellisestä parisuhteesta oli sellaista että mikään ei ole satuttanut mua vielä yhtä paljon, mutta jotenkin nämä tunteet yhdessä täydentävät toisiaan sillä tavalla, että kaiken sen kokeminen on ollut kaunista.

Muutama viikko sitten olin mun kaverin synttäreillä Käpylässä, ja me piirrettiin katuun talon eteen ruutuhyppelyruudukko, jota pitkin etenemällä löysi juhliin.

Oli hauskaa katsella kun ohikulkijatkin pysähtyivät ruudukon nähdessään ja jäivät siihen hyppimään.

Yksi ruuduista ei ollutkaan neliönmuotoinen vaan pyöreä. Kuuntelin parin ohikulkijan keskustelua, kun olin lähdössä ja avasin mun pyörän lukkoa.

”Mitä tossa kaarevassa pitää tehä?” toinen niistä pohti seisoessaan yhdellä jalalla.

Olimme miettineet sitä itsekin aiemmin, kun olimme kyykyssä maassa ja piirsimme sitä ruutua.

Päätimme, että sen voi itse päättää, siinä voi tehdä ihan mitä vaan.

Instagram: @marruhakkarainen

Joka kerta, kun asettelen jalkani tikkaille ja kylmä vesi alkaa huljuttaa nilkkojani, tulee perääntymisen tunne. Joka kerta oon kuitenkin pystynyt vastustamaan sitä. Pidän tikkaiden reunoista kiinni, hengitän sisään ja astun alemmas. Viimeisellä portaalla irrotan, antaudun veden kannateltavaksi.

Ensimmäinen sisäänhengitys puskee terävänkylmää merta vasten. Toinen kulkee vapaammin, tuntuu siltä että pystyn tähän. Kolmannella on jo tartuttava rapuista ja noustava ylös.

Kun pääsen laiturille, lämpö pistelee mua kaikkialta. Pehmeä pyyhe tuntuu iholla entistä pehmeämmältä. Tätä palkintoa en voi vastustaa. Tämän takia olen mennyt pimeään mereen liukkaita rappusia pitkin helmikuusta asti ja uimahallin kylmäaltaaseen sen jälkeen, kun jäät sulivat ja meri alkoi lämmetä.

Oon itsekin alkanut sulaa. Jokin on heltynyt, jokin osa mun kehossa jota oon jännittänyt pitkään.

Kirjoitin tänne viimeksi helmikuussa. Ajattelin silloin, että en jaksaisi enää olla surullinen koko ajan, itkeminen kävi raskaaksi sekä mun henkiselle hyvinvoinnille että esimerkiksi mun kasvojen iholle. Silmänaluset olivat jatkuvasti turpeat ja kuivat. (Erosin syksyllä, oli raskasta, blaa blaa blaa.)

En muista, milloin se tarkalleen tapahtui, mutta yhtenä päivänä musta tuntui, että massiivinen aalto oli kulkenut mun läpi ja se mitä sillä hetkellä koin, olikin vain kevyitä laineita joita tyrskyt jättävät jälkeensä. Ei enää itkettänyt joka päivä. En oo lopettanut sitä kokonaan, mutta mulla on sellainen olo, että oon nyt kohdannut surun ja antanut sen tehdä mulle monenlaisia asioita, ja tämän käsittelyn jälkeen voin olla rauhassa, kenties ainakin hetken.

Tikkaat, vesi, kylmyys, tikkaat, lämpö.

Kirjoitin talvella yhden toisen tekstin, jossa vertasin suremista avannossa käymiseen. Se havainto tuntui todelta, ehkä ilmeiseltä, mutta mukavan vertauskuvalliselta kuitenkin. Myöhemmin, nyt kun oon päässyt sen isoimman aallon toiselle puolelle, mietin että mun ajatus suruun liittyvästä palkinnosta tuntuu jotenkin väärältä. Siis se, että kuten hyiseen veteen menemisestä, kivustakin seuraa palkinto jälkeenpäin, sitten kun se helpottaa.

Nyt ajattelen, ettei vaikeita tunteita kannata käydä läpi palkintojen vuoksi. Ne ovat vain seurausta siitä, mitä edellä on tapahtunut. Palkinto ei ole se lämmin olo avannon jälkeen, vaikka se tuntuukin hyvältä. Palkinto on se, että elämä tuntuu, heilahtelee mussa laidalta toiselle, ja se että pystyn kokemaan sen kaiken syvästi.

Makaan sohvalla kirjoittamassa tätä. Söin äsken linssipastaa, ja nyt syön poppareita. Pidin tänään tämän lukuvuoden viimeiset oppitunnit, ja lähdin töistä skumppapullo lahjakassissa kotiin. Hartioita ja lantiota kiristää, koska oon sekä ollut paljon koneella että pyöräillyt tämän ja eilisen päivän aikana 70 kilsaa.

Mun asuntoon tulee vielä paljon valoa, vaikka on ilta, ja kun lojun sohvalla ikkunan alla, näen vain taivaan ja puiden latvoja. Yritän kellua tässä hetkessä, jossa en vielä tunne voimakkaasti mitään niistä tunteista, joita ehkä koen myöhemmin, kevätjuhlan jälkeen: huojennusta, väsymystä, onnea, ikävää.

Pyrin koko ajan olemaan yhä enemmän läsnä käsillä olevassa. Oon tehnyt todella paljon kaikkea tämän lukuvuoden aikana – siis hitto mikä vuosi tää on ollut – oon yrittänyt, toivonut, sinnitellyt ja kutsunut. Ensi syksynä on tiedossa kivoja juttuja, ja tulevaisuudessa on varmaan kaikenlaista ihanaa, mistä en vielä tiedä mitään, mutta en halua ajatella sitä, koska tulevaa ei ole.

En voi olla missään muualla kuin täällä, antautua tälle hetkelle.

Oon opetellut antautumista tässä vuoden aikana, tai paremmin sanottuna sitä on opetettu mulle.

Sen jälkeen, kun menin mun nykyiseen työpaikkaan viime vuoden elokuussa ja itkin ekalla viikolla alkujärkytyksestä, moni asia on muuttunut. En olisi mitenkään uskonut silloin, että töissä kaikki menisi tosi hyvin, mutta seuraavana keväänä en olisikaan enää parisuhteessa, enkä hakisi töitä seuraavalle vuodelle, koska:

musta tuleekin ensi vuonna opiskelija!

Kun erosta oli muutama viikko, päätin mennä elämässä eteenpäin sillä tavalla, että hain Teatterikorkeakouluun opiskelemaan kirjoittamista. Olin katsellut kirjoittamisen maisteriohjelman hakuohjeita aiemminkin, mutta en ollut ajatellut asiaa vakavasti. Yhtenä pimeänä marraskuun iltana menin Taideyliopiston sivuille ja huomasin, että kahden vuoden välein järjestettävä haku olisi tänä keväänä, ja ennakkotehtäväohjeetkin oli jo julkaistu.

Kerroin siitä heti muutamalle ystävälle ja kirjoitin johonkin postaukseen ”lähitulevaisuuden haaveesta”, mutta silloin en vielä ajatellut, että mä oikeasti pääsisin.

Lähetin hakemuksen ja ennakkotehtävät, sain kutsun pääsykokeisiin, tein niitä varten välitehtäviä, osallistuin pääsykokeiden ekaan vaiheeseen, sain kutsun vikaan vaiheeseen, luin sitä varten lisää materiaaleja ja osallistuin viimeiseen päivään. Parin viikon kuluttua kirjauduin yhtenä aamuna oppitunnin aikana Opintopolkuun ja hikoilin siihen asti, kunnes sivu päivittyi (20 minuuttia myöhässä) ja sivulla luki: ”Sinulle tarjotaan opiskelupaikkaa.”

”Kato”, sanoin kollegalle, joka sattui olemaan mun vieressä silloin tunnilla, ja näytin koneen näyttöä. Halusin todistajan sille asialle, koska en itse ensin uskonut. Me halattiin. Menin lainaamaan toisesta luokasta kyniä, ja kerroin toiselle työkaverille (joka on myös mun hyvä ystävä). Mekin halattiin. Pidin kolme oppituntia ja ehdin ajatella kaikkea vasta iltapäivällä kunnolla.

Niinä päivinä, kun en vielä tiennyt, miten mulle kävisi, ajattelin että kouluun hakeminen oli hyvä esimerkki kutsumisesta ja antautumisesta. Olin tehnyt kaikkeni, ja mun haave oli kehittynyt alhaiselta ”lol voisin hakea tonne” -tasolta ylimmälle, ”kunpa pääsisin, olisi ihanaa päästä” -tasolle. Sen jälkeen en enää voinut itse vaikuttaa lopputulokseen, oli vain odotettava.

Sekä sureminen että puolen vuoden pituinen jännitysnäytelmä ovat olleet hyviä oppitunteja odottamisesta. Sillä aikaa kun oon odottanut sitä, että saisin tietää ja sitä, että olisi helpompaa, oon elänyt ja kokenut.

Oon käynyt joka maanantai jumpassa kavereiden kanssa ja puinut asioita saunanraikkaana Portsun pihalla sen jälkeen. Oon mennyt kävelyille ja kokannut ystäville ja juonut sunnuntaikahveja ja ollut juhlissa. Oon saanut syötyä ja nukuttua hyvin kamalan parin kuukauden jakson jälkeen, jolloin en pystynyt tekemään kumpaakaan. Oon käynyt avannossa, ensimmäisellä kerralla tein niin yhden vanhan ystävän kanssa, joka on palannut elämääni, mistä oon iloinen.

Kun teen jumppatunnilla hauiskääntöjä ja katson peiliin, näen että mun keho on muuttunut säännöllisemmän treenaamisen ansiosta, mittasuhteet ovat aavistuksen verran erilaiset. Kehoon on kuitenkin tullut myös lisää sellaista pyöreyttä, joka siihen kuuluu. En oo enää niin riutunut kuin syksyllä.

Oon huomannut, että oleminen tuntuu sekä laajemmalta että kevyemmältä, kun harjoitan läsnäoloa.

Menen mereen alasti ja se huolehtii musta, vesi on pehmeää.

Pidän kättä toisen ihmisen selän takana ja ajattelen, että haluaisin pitää sitä sylissä, mutta en tiedä, saanko koskaan tehdä niin.

Laitan viestiä sellaisille kavereille, joita en oo nähnyt vähään aikaan, ja toivon että nähtäisiin pian.

Ajattelen syksyä, luentoja, opiskelijalounaita ja ihmisiä joita tapaan, mutta en halua kuvitella sitä liian tarkasti, haluan vain olla läsnä ja yllättyä.

Pyöräilen töihin, kuuntelen äänikirjoja, riisun hikisen paidan vessassa, vaihdan kauluspaidan ja haen kahvia.

Kirjoitan tästä, yritän tiivistää sen kaiken, mitä oon kevään aikana ajatellut, kun ulkona hämärtyy ja mä asetun makuuasennosta istumaan ja laitan viltin harteille.

Mulla on toiveita, pieniä pyyntöjä, joita haluaisin esittää, vaikka oon saanut jo paljon. Eilen menin nukkumaan raukeana ja lihakset kipeinä pyöräilemisestä ja kyykkäämisestä. Huomenna aion viimeistellä ystäville annettavat vuosipäivälahjat ja leipoa raparperi-toscakakun.

Mutta nyt oon tässä. Tekee mieli puuroa, unettaa, täytyy venytellä, kielellä maistuu suola, oon täällä, oon täällä, oon täällä.