Lily

Villiviini

Villiviini
maria hakkarainen

Kaikilla pitäisi olla kesäloma

Vuosi sitten (1.7.2019) SYL eli Suomen ylioppilaskuntien liitto ehdotti, että opiskelijoillakin voisi olla oikeus palkalliseen kesälomaan. Ajatusta perusteltiin sillä, että monet opiskelijat joutuvat opiskelemaan ja tekemään töitä vuoden ympäri taatakseen oman toimeentulonsa. Jatkuva työnteko ilman lepoa voi lisätä opiskelijoiden jaksamis- ja mielenterveysongelmia. Lisäksi opiskelijoiden tilanne on epäreilu työssäkäyviin verrattuna, useimmilla kun on ainakin kesällä muutaman viikon palkallinen loma.

Mä kommentoin tätä ehdotusta vuosi sitten aika kärkkäästi, koska se kuulosti musta vähän hölmöltä ajatukselta. En ole koskaan ollut sitä mieltä, etteikö lomailu ja lepääminen olisi kaikille ihmisryhmille tärkeää. Mun mielestä tätä asiaa on kuitenkin SYL:n kannanotossa lähestytty vähän oudosta kulmasta. (Toki ehdotuksen oli varmaan tarkoituskin olla keskustelua herättävä ja hieman provosoiva.)

Oon pohtinut tätä asiaa nyt itse asiassa koko vuoden, kun oon pitänyt useita lomia, ja suunnitellut tammikuusta asti, että heinäkuussa mulla on kesäloma. Mulla ei kuitenkaan ole ollut yhtään palkallista lomaa. Miten tämä on mahdollista?

Mä oon tehnyt jokaisena kesänä 18-vuotiaasta asti jonkinlaisia töitä, mutta en ole koskaan ollut sellaisessa virallisessa kesätyössä, jossa pitäisi olla 40 tuntia viikossa toukokuusta syyskuuhun. Koko mun työura koostuu keikkatöistä, freelance-töistä, sijaisuuksista ja määräaikaisuuksista, jotka ovat sitten vain jatkuneet samanlaisena hahmottomana, mutta kaikeksi onneksi säännöllisenä virtana myös kesäkuukausina.

Kerran olin kolme kuukautta korkeakouluharjoittelussa kesän ajan. Pari vuotta sitten tein osa-aikaisena tutkimusavustajan töitä. Viime vuonna ja tänä kesänä elätän itseni satunnaisilla kustannusalan töillä ja talven aikana kertyneillä säästöillä.

Monen opiskelijan toimeentulo on luultavasti kursittu kasaan yhtä epämääräisistä aineksista kuin mun. Sen takia SYL:n kannanotossa maalailtu kuva tuskanhiessä työskentelevästä superahkerasta opiskelijasta vastaa todellisuutta vain osittain. Mä en esimerkiksi ole enää muutamaan vuoteen stressannut kesätyöhauista, koska oon tehnyt lukukauden aikana niin paljon töitä, että kesällä oon voinut ottaa vähän rennommin. Lisäksi mun tulovirrat koostuvat suurimmaksi osaksi opettajan töistä, joita on luonnollisesti enimmäkseen tarjolla syksyn ja kevään aikana.

Mun tapauksessa on siis ollut mahdollista sekä syödä kakkua että säästää se: vaikka kukaan ei suoranaisesti maksa mulle lomailusta, voin itse päättää, että nyt on kesäloma, ja raivata kaikki työ- ja gradujutut niiltä viikoilta pois. Oon ollut niin monta kertaa aivan puhki kaikista opiskelu-, työ-, ainejärjestö- ja blogihommista, että oon karvaasti oppinut sen, miten elintärkeää on välillä olla tekemättä mitään.

Isoin syy sille, miksi mun taloudellinen tilanne on tällä hetkellä näin hyvä, on se että maksan tosi vähän vuokraa (n. 400 euroa) ja oon saanut oman alan töistä ihan kivasti rahaa (viime vuonna tienasin karkeasti laskettuna n. 1000 euroa kuussa tukien lisäksi). Keskituloisen näkökulmasta nämä summat kuulostavat ehkä pieniltä, mutta kun ei ole mitään kalliita harrastuksia tai paljon rahaa nieleviä matkasuunnitelmia, 1500 euron kuukausitulot riittävät aika hyvin.

(Lisäksi oon ottanut opintojen alussa melkein kymppitonnin opintolainaa, jota ei tavallaan enää ole, mutta ilman sitä olisin varmaan nyt pahasti miinuksella. Tätä menojen ja tulojen ja säästöjen suhdetta on vähän vaikea selittää, mutta joka tapauksessa mulla on nyt suunnilleen puolet tuosta lainasummasta säästössä, ja elokuusta lähtien saan taas palkkaa.)

Tämän sekavan selonteon tarkoituksena oli siis avata sitä, että pienituloisuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että olisi mahdotonta säästää tai utopistista olla kuukausi tai pari vuodessa tekemättä töitä.

SYL:n ehdotuksessa tuntui hassulta myös se, että opiskelijoiden sanottiin siinä olevan ”ainoa väestöryhmä Suomessa, jolla ei ole oikeutta lomaan ja loma-ajan toimeentuloon”. Palkallinen loma on tietysti etuoikeus, mutta mun mielestä opiskelijat ovat jo monella tavalla etuoikeutettu ihmisryhmä. Olemmeko me todella ainoita, joilla ei ole kesälomaa? Onko omaishoitajilla palkallista kesälomaa? Tai työttömillä, jotka hakevat töitä niin paljon, että se käy työstä? Tai aloittelevalla yrittäjällä, joka tulee jotenkuten toimeen, eikä voi jättää yhtään tilausta ottamatta?

Mun mielestä kaikki nämä epäkohdat voisi ainakin osittain ratkaista perustulolla, joka kai oli kantavana ajatuksena myös SYL:n ehdotuksen taustalla, vaikka sitä ei tuotu kovin selkeästi esille.

On uskomattoman ihana ajatus, että heinäkuussa voin unohtaa hetkeksi gradun tekemisen, kirjoittaa vain tätä blogia muutaman tunnin viikossa ja pyöräillä joka päivä rannalle tai istua Kasvitieteellisessä juomassa jääkahvia ja opetella iltaisin vaikka skeittaamaan tai leipomaan kakkuja. Olisi kiva että kaikilla olisi mahdollisuus tällaiseen muutaman viikon taukoon.

Tiedän että kaikilla opiskelijoilla ei ole yhtä hyvä rahatilanne kuin mulla, enkä halua luoda sellaista mielikuvaa, että mahdollisuus lomailuun olisi kiinni vain asenteesta. Toisaalta mä oon päättänyt, että haluan käyttää mun tulot juuri vapaa-aikaan ja siihen, että välillä voin käydä keikoilla ja juoda viiniä, enkä esim. isommassa asunnossa asumiseen.

Haluaisin siis lähinnä kannustaa siihen, että jos se vain mitenkään on mahdollista, kannattaa pitää kesäloma, vaikka se ei varsinaisesti olisikaan palkallinen. Jos on tottunut suorittamaan, siitä irti päästäminen voi olla lomailun suurin hankaluus taloudellisen tilanteen sijaan. Kesällä voisi myös ehkä pärjätä osa-aikatyöllä, jolloin voi olla suurimman osan viikosta vapaalla. Tai talvella voi yrittää etsiä itselleen kokopäivätyön, ja nauttia sen ansiosta mahdollisesti kertyneistä säästöistä lämpimänä vuodenaikana.

Uskon että joskus tulevaisuudessa perustulo tekee jollain tavalla tyhjäksi pohdinnat siitä, kenellä on oikeus palkalliseen lomaan tai kenellä on siihen varaa.

Kirjoitin tämän postauksen Oodin terassilla, jossa on aamupäivällä kivan varjoisaa. Nyt vielä kaksi viikkoa läppärin naputtelemista kirjastossa, ja sitten on se kuuluisa kesäloma <3

Voisit tykätä myös:

Millaista on asua 15 neliön yksiössä?

Opiskelijat menot ja tulot kuukaudessa

Miten opiskelija voi säästää 100 euroa kuussa?

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Avainsanat: , , , ,
Työ ja raha Opiskelu Työ Uutiset ja yhteiskunta
maria hakkarainen

Mitä kaikkea ajattelin, kun pyöräilin kotiin neljältä yöllä?

Erkaannuttiin Aleksis Kiven kadulla, kävelin siitä mäen ylös alepa-pyöräasemalle. Oli vähän vaikea tunkea muovikassia, joka sisälsi vönerin ja ranskisten jämät, toisen kassin sisään ja mahduttaa niitä pyöränkoriin ja sen lisäksi vielä muistaa tunnus ja salasana ja näppäillä ne oikein. Sain kuitenkin tämän kaiken tehtyä ja pysähdyin hetkeksi siihen Sturenkadun risteykseen ihailemaan hiljaisia katuja ja vaaleanpunaisia pilviä, ennen kuin polkaisin maasta vauhtia ja liu’uin eteenpäin.

Äsken oltiin syöty pizzaa ja puhuttu yhdestä tyypistä, joka ei ollut paikalla ja mietitty, miksi se toimi niin kuin toimi. No, se on kai rakastunu. Aa niin, okei.

Brahenkenttä ei näyttänyt Brahenkentältä, se näytti niityltä, jolla voisi kasvattaa jotain tuoksuvaa, jos maata vain alettaisiin kastella, tai aukiolta jolle voisi mennä juoksentelemaan, mutta ei niin kuin urheilukenttää juostaan ympäri ja ympäri, vaan niin kuin taaperot koikkelehtivat missä tahansa minne ne sylistä lasketaan.

En jaksanut polkea Kallion mäkiä ylös, ja kaipasin muutenkin merenrantaa, joten käännyin Hesarilla vasemmalle ja ajoin Kurviin päin.

Oltiin nähty kuudelta, tai oikeasti puoli seitsemältä, koska kaikki olivat myöhässä, mä näpyttelin oon tulossa -viestiä vasta viittä vaille, enkä ollut silloin vielä edes käynyt kaupassa. Pyöräilin perjantai-illan ruuhkan läpi Vallilaan, melkein samaa reittiä kuin nyt mutta vastakkaiseen suuntaan, huohotin ylämäen jälkeen kun jätin pyörän sillan päälle ja menin kauppaan, ostin pari kaljaa ja sipsejä koska kaikkien tekisi kuitenkin mieli, ylitin tien, kävelin kallioille kiertoreittiä ja ajattelin, että ihania hetkiä olisi edessäpäin.

Mutta juuri sillä hetkellä, kun riisuin nahkean takin ja katsoin google mapsista, mihin suuntaan pitikään kääntyä ja asettelin täyden kangaskassin hihnan paremmin mun olalle, juuri silloin kaikki tuntui kaukaiselta, enimmäkseen siltä että puutalojen takana olevat kalliot, joita kohti muutkin olivat nyt kävelemässä, voisivat olla pelkkää savusumua, kun joskus ikuisuuksien kuluttua pääsisin perille.

Mun epäilyksistä huolimatta kalliot seisoivat siellä järkähtämättöminä ja antoivat meidän kiivetä päällensä. Kiven pinta oli sileä ja lämmin kuin sillä olisi ollut oma verenkiertojärjestelmä.

Iltapäivän ylämäki oli aamuyön alamäki, puristin jarruja molemmin käsin kun menin sen alas, mutta nautin, heilautin mun lyhyttä tukkaa kuin se olisi paljon pidempi ja pidin siitä kun tärähti kunnolla jokaisen kiveyksen ja asfalttiin vedetyn vesikourun kohdalla.

Kun pääsin Sörnäisten rantatielle, olin niin onnellinen, etten muistanut millaista sellainen avaruuden tuntu mun sisällä voisi olla. Kuin olisin päästänyt itseni sinne Brahenkentälle juoksemaan järjettömiä reittejä, kuin kaupunki olisi ollut olemassa vain mulle.

Olin sanonut aiemmin sinä iltana, että musta alkoi tuntua että olin ihan mennyttä miestä mun tunteiden suhteen. Tai naista. Poljin autotien ylittävälle sillalle, otin hengästyneenä kuvia auringonnousua edeltävästä taivaasta joka oli niin kaunis, että se sai hengästymään vielä lisää, ja ajattelin että tällaisena hetkenä on kaikkein varomattomin, kaikkein eniten alttiina sille että jotain tapahtuu.

Nousin taas pyörän selkään, katsoin kuinka paljon aikaa oli kulunut – 13 minuuttia, ei ollut mikään kiire – kiidin alas, seurailin Merihaan rantaviivaa ja tuntui niin kuin aallot olisivat pyyhkineet muakin eivätkä vain kivihiilikasoja ja toisiinsa kolahtelevia veneitä.

Olisin halunnut kääntää pyörän etelään, jatkaa mun kodin ohi vielä pari kilsaa, soittaa summeria ja kysyä, voinko nyt tulla sinne, mutta en tehnyt sitä. Se vain tuli mun mieleen kun ajoin parin tien alle puristetun puunrungon yli ja ne hyppyyttivät mua.

Oli jo niin valoisaa, että jos kadut olisivat täyttyneet, mä olisin luullut sitä keskipäiväksi. Kaiken yllä vain tuntui olevan sumentava verho, sellainen että sen läpi näkee, mutta ei kuitenkaan oikein saa selvää mistään.

Ja jos joku vain olisi kertonut mulle, että joo, sä tunnet nyt näin, ja seuraavaksi luultavasti tapahtuu tällaista, mä olisin tunnistanut sen tunteen heti itsessäni, mutta en osannut omin neuvoin sanoa oikein mitään.

Siellä minne jätin pyörän oli hohtavaa, sirkuttavaa ja keltaista. Kun laitoin verhot kotona kiinni, niiden takana valkeus keräsi koko ajan enemmän voimia ollakseen täydessä terässä joskus muutaman tunnin kuluttua ja herättääkseen mut siitä oudosta tilasta johon kohta nukahtaisin.

Viimeiseksi ajattelin sitä, millaista oli ollut huohottaa, ja millaista oli voimiavievien ponnistusten jälkeen päästä liukumaan alas ilman että tarvitsi itse polkea ollenkaan vauhtia, miten olin toivonut että jarrut toimisivat eikä mitään sattuisi. Ja samaan aikaan olin toivonut että ne eivät toimisi, että luisuisin vain kovaa vauhtia johonkin, mitä en olisi osannut odottaa.

* * *

Oon ensi viikolla kirjoitusretriitillä, joten pidän lomaa blogin kirjoittamisesta. Musta tuntuu muutenkin nyt siltä, että haluun vähän kerätä omia ajatuksia ja olla hetken maaseudun rauhassa, poissa täältä Helsingistä, joka tuntuu juuri nyt aika kyllästyttävältä paikalta.

Palataan juhannuksen jälkeen <3

Voisit tykätä myös:

Muistoja Flow’sta 2019 ja Berliinistä 2015

Toivosta on vaikeaa päästä eroon

New person, same old mistakes

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Avainsanat: , , ,
Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe