Kuinka oppia asettamaan rakkaudessa omat rajat?

Juuri tällä hetkellä deittailu ei ole maailman yksinkertaisinta, mutta aika monella se on varmaan etenkin nyt keväällä mielessä. Jos tinderin käytöstä tai livetreffeistä pitää hetken taukoa, voi olla hyvä aika miettiä niitä asioita vähän enemmän, pohtia mihin suuntaan on menossa ja onko menneisyydessä tapahtunut asioita, joista voisi ottaa opikseen.

Mun edellisestä parisuhteesta on jo aikaa, mutta en tapaile ihmisiä sillä ajatuksella, että mun olisi pakko olla jossain suhteessa juuri nyt. Mulla on ihanan paljon aikaa ystäville ja kaikille omille projekteille, joita voin tehdä tuntikausia iltaisin. Lisäksi mä oon nyt edellisten vuosien aikana oppinut viihtymään paremmin itseni kanssa ja ehtinyt miettiä, mitä todella haluan mun seuraavalta parisuhteelta.

Se että en ole hetkeen seurustellut kenenkään kanssa, on musta hyvä asia, koska käytännössä se tarkoittaa sitä, että oon kuunnellut itseäni, enkä ole yrittänyt jotain sellaista juttua, joka ei lähtökohtaisesti tunnu toimivan.

Nämä ovat tosi henkilökohtaisia asioita, mutta tässä on nyt muutamia kysymyksiä, joita mä oon pohtinut deittailuhommien kohdalla:

Millaista suhdetta etsin? Tykkään tietynlaisesta säpinästä elämässä ja välillä saatan heittäytyä joihinkin juttuihin, joiden tiedän päättyvän pian, mutta en haluaisi käyttää koko elämääni päättömään säntäilyyn. Jos alkaisin tapailla jotain ihmistä vakavammin, haluaisin että mulla olisi melko hyvä ja varma olo siitä jutusta alusta asti.

Muutama vuosi sitten en vielä suhtautunut asiaan näin. Ajattelin että olisi ihan kiva seurustella jonkun kanssa vain jotta tietäisi, miltä se tuntuu, ja on ihan hyvä että se ajatus toteutuikin. Nyt kun tiedän millaista on nukkua saman ihmisen kanssa kaksi vuotta 100-senttisessä sängyssä, mun ei ole pakko kokea sitä uudestaan vain kokemuksen vuoksi.

Millaisia kriteerejä asetan suhteelle? Potentiaalisille kumppaniehdokkaille asetetuista kriteereistä puhutaan usein negatiiviseen sävyyn. Mä ajattelen kriteerejä enemmän todennäköisyyksinä kuin ehdottomina vaatimuksina. (Ei tunnu kovin mielekkäältä tutustua ihmiseen, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä.) Parisuhteelle mulla sen sijaan on aika selkeät standardit. Haluan että musta tuntuu luontevalta, ihastuneelta ja turvalliselta. Jos on sellainen olo, että voisin löytää jonkun paremmin mulle sopivan ihmisen, se ei ole nirsoa valikoimista, vaan kertoo siitä ettei se homma toimi.

Se että tykkään omasta elämästäni, enkä esim. ole yksinäinen tai koe mun arkea tylsänä ja ikävystyttävänä, suojaa mua siltä, etten etsi vain jotain pelastusrengasta. En tarkoita että toimisin aina malliesimerkin tavoin, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen mulla on kuitenkin sellainen olo, että pystyn vastustamaan niiden ihan kivojen mutta ei tarpeeksi ihanien pelastusrenkaiden houkutuksia.

Kun on käynyt edelliset kaksi kysymystä itsensä kanssa läpi, on hyvät lähtökohdat ryhtyä esim. käyttämään tinderiä. Siellä swaippaillessani oon miettinyt tällaisia asioita:

Kenen kanssa menen treffeille? Matchaaminen tai keskusteleminen ei vielä tarkoita sitä, että jonkun kanssa kannattaisi tavata. Mun mielestä treffeille kannattaa kyllä mennä aika nopeasti ja avoimin mielin, mutta usein mulle käy myös niin, että lyhyen keskustelun jälkeen mun mielikuva siitä tyypistä muuttuu, enkä oikeastaan halua jatkaa sitä juttua. (Esim. se että joku ei äänestä, kertoo olevansa työstäkieltäytyjä tai mainitsee monta kertaa mun näyttävän ulkomaalaiselta ovat olleet mulle turn-offeja.)

Välillä tuntuu, että tällaisia keskustelu- ja viestijuttuja mietitään ihan liikaa, kun oikeasti pärjäisi esim. kolmella yksinkertaisella lauseella, joista voi aina valita yhden tilanteesta riippuen: Nähdäänkö uudestaan vaikka viikonloppuna? tai Mulle ei nyt tullut sellainen olo että haluaisin tavata uudestaan, hyvää jatkoa silti! tai Oot ihana <3.

Haluanko nähdä uudestaan? Joskus saatoin tehdä sillein tyhmästi, että tapasin jonkun vielä toisen kerran vähän niin kuin varmuuden vuoksi, jos se ehdotti sitä. Jossain vaiheessa totesin, että siinä ei ole mitään järkeä. Koskaan ei ole käynyt niin, että mun pitkästynyt ja epäinnostunut olo olisi kääntynyt päinvastaiseksi ekojen treffien jälkeen. Ensimmäisellä tapaamisella ei varmasti tutustu toiseen vielä sillä kaikkein syvimmällä ja luottamuksellisimmalla tasolla, mutta kyllä sen perusteella jotain voi sanoa.

Sen perusteella, millainen fiilis mulla on ollut muutaman tyypin kanssa heti ekojen treffien, itse asiassa niiden ensimmäisen viiden minuutin aikana, tiedän kyllä, miltä musta pitäisi tuntua. On kaikille osapuolille kivempi, jos antaa pakit reilusti heti, eikä pitkitä sitä juttua.

Ja tää on nyt ehkä itsestään selvää, mutta sanon sen silti: sukupuolella ei ole mitään merkitystä siinä, kuka pyytää treffeille, maksaa kahvit tai ehdottaa uutta tapaamista. Jos olisin odotellut, että toinen osapuoli tekee kaikki tällaiset päätökset ja aloitteet, mulla ei olisi ollut puoliakaan niistä kokemuksista, joita oon nyt saanut kokea. On myös tullut takkiin, mutta ne iskut on paljon kivempi ottaa vastaan, kun tuntee silti pitelevänsä oman rakkauselämänsä ohjaksista kiinni. (Vaikka ei aina tietäisikään, minne ihme ryteikköön se ratsu on juoksemassa.)

Missä vaiheessa tapailu muuttuu vakavaksi? Mun mielestä kolmien treffien jälkeen ollaan jo aika vakavilla vesillä. Silloin ei siis ehkä vielä seurustella, mutta jos mä tapaan jonkun ihmisen kolme kertaa, oon todellakin erittäin superpaljon kiinnostunut siitä. Tässä vaiheessa varmaan puhuisin toisen kanssa siitä, onko molemmille selvää, missä mennään. Aiotaanko jo sitoutua toisiimme ja lopettaa muiden ihmisten tapailu? Onko toinenkin superkiinnostunut, vai kenties sellaisessa mielentilassa, ettei ole tehnyt omia standardejaan itselleen selväksi, eikä oikein tiedä mitä haluaa?

Jos oon jonkun kanssa sillä levelillä, että se unohtaa mun luokse parranpesushampoon mutta sanoo huolettomasti, että ei se mitään, mä otan sen sit ens kerralla mukaan, olisi hyvä jutella myös siitä, mitä odotuksia molemmilla on suhteelle. Jos mulla esim. olisi jo joku polyamorinen kuvio, johon sisältyisi kolme muuta kumppania tai jos haluaisin parisuhteesta huolimatta pussailla randomihmisten kanssa baareissa silloin tällöin, siitä olisi kiva mainita ihan viimeistään nyt. Mä en haluaisi olla avoimessa suhteessa, joten tuntuisi vähän epäreilulta, jos jollain olisi suuri tarve sille, mutta se pimittäisi multa sitä tietoa vaikka vuoden ja ehdottaisi sellaista järjestelyä ihan yhtäkkiä.

Kolmansien treffien jälkeen päästään seksiin. Okei siis ei, mitään tuollaisia sääntöjä sille milloin seksin pitäisi tapahtua, ei oikeasti ole, sitä voi olla ekojen treffien jälkeen tai vasta joskus paljon myöhemmin. Mun piti kirjoittaa tästä asiasta tässä samassa postauksessa, mutta teksti venyi liian pitkäksi. Jatketaan siitä siis torstaina!

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Rakkauden löytäminen ei ole helppoa, eikä sen kuulukaan olla

Oma mielipiteeni tinder-etiketistä

Rakkausjuttuja ei voi eikä kannata mitata

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Suhteet Parisuhde Rakkaus Sinkkuus

Kevään kirjakuulumisia, osa 1

Edellisestä kirjasuosituspostauksesta on tosi pitkä aika, koska oon viime aikoina puhunut kirjoista enemmän instagramin puolella. Oon tehnyt instastooriin videoita lukemistani kirjoista, mutta myös yhdestä leffasta ja muutamia analyysejä mun lempibiisien lyriikoista. Jos ne kiinnostavat, voit seurata mua täällä >>> @villiviinimaria.

Listaan tähän nyt lähestulkoon kaikki teokset, joita oon lukenut tämän alkuvuoden aikana. Osasta oon tykännyt tosi paljon, joistakin en yhtään ja jotkut ovat vielä kesken. Kaikki näistä löytyvät ainakin storytelistä. Jaoin tämän postauksen kahteen osaan, koska siitä olisi muuten tullut liian pitkä. Tässä tulee ensimmäinen puolikas:

Surun istukka – Kustantamo S&S

Surun istukka / Katriina Huttunen

Tunnustuksellinen teos kertoo kirjoittajan tyttären itsemurhasta ja siitä, miten äiti yrittää selvitä kaikennielevästä surusta. Tai oikeastaan ei yritä selvitä, vaan syyttää tapahtuneesta itseään ja ajattelee ansaitsevansa kaiken kohtuuttoman kärsimyksen. Pidin siitä, miten teoksessa käsiteltiin ”surutyön” vaikeutta ja sitä, miten toisteista, hidasta ja aaltoilevaa se on.

Yhdeksästoista jäsen | Otava

Yhdeksästoista jäsen – Ruotsin Akatemian romahdus / Matilda Gustavsson

Paljastuskirja Ruotsin Akatemiaan (jakaa mm. kirjallisuuden Nobelin) kytkeytyvistä seksuaalisen väkivallan tapauksista. Jean Claude Arnault on ikään kuin ruotsalainen vastine Harvey Weinsteinille. Teos oli tosi koukuttava ja ammattimaisesti tehty.

Testamentit | Otava

Testamentit / Margaret Atwood

Romaani on jatkoa Orjattaresi-romaanille ja sijoittuu ajallisesti noin viidentoista vuoden Orjattaresta. Teos ei ollut kerronnallisesti kovin ihmeellinen (esim. eri kertojien äänet eivät kunnolla erottuneet toisistaan), mutta sen lukeminen tuntui samalta kuin Handmaid’s tale -sarjan katsominen: aina oli pakko lukea vielä yksi luku, koska tarina oli niin jännittävä.

Silloin tällöin onnellinen (Antti Rönkä ja Petri Tamminen ...

Silloin tällöin onnellinen / Petri Tamminen ja Antti Rönkä

Isän ja pojan (jotka molemmat ovat kirjailijoita) sähköpostikeskusteluista koostettu teos. Kirjassa käsitellään esim. Röngän esikoisteoksen (Jalat ilmassa) kirjoittamisprosessia, mielenterveysongelmia ja isän ja pojan suhdetta hyvin rehellisellä tavalla.

Kirja-arvio: Silvia Hosseinin Pölyn ylistys — Ruskeat Tytöt

Pölyn ylistys / Silvia Hosseini

Esseekokoelmassa käsitellään mm. guilty pleasure -asioiden kulttuurillisia merkityksiä. En ole vielä lukenut tätä kokonaan, mutta pidin erityisesti Leonard Cohenin musiikkia käsittelevästä esseestä. Ensimmäisen esseen bloggaajiin kohdistuva kritiikki tuntui vähän vanhentuneelta, mutta teoksen ilmestymisestä on toisaalta jo vähän aikaa.

Paperilla toinen – Suomalainen.com

Paperilla toinen / Emmi-Liia Sjöholm

Autofiktiivisessä romaanissa käsitellään naiseksi kasvamista (jotenkin tosi ärsyttävä ilmaus, mutta se tässä joka tapauksessa on keskiössä), parisuhteita, seksiä ja sitä, millaisiin asioihin voi ajautua ja suostua rakkauden ja hyväksynnän tarpeen takia. Pidin tosi paljon romaanin tiivistä ilmaisutavasta ja rehellisestä, selittelemättömästä kerronnasta. Tein tästä kirjastoorin, sen voi katsoa mun ig:n kohokohdista.

Äitiä ikävä

Äitiä ikävä / Eero Huovinen

Piispa Eero Huovisen äiti kuoli hänen ollessaan lapsi, ja Huovinen sai käsiteltyä asiaa kunnolla vasta eläkeiässä, kun hän löysi vanhempiensa välisen kirjeenvaihdon 40- ja 50-luvuilta. Kirjeenvaihdon avulla Huovinen rakentaa uudestaan kuvan äidistään ja käy läpi surua, jota ei voinut lapsena ilmaista. Huovisen veli Sakari Huovinen on niin ikään kirjoittanut kirjan samasta aiheesta, mutta hieman eri näkökulmasta: Isän kädestä ilmestyi alkuvuodesta 2020 Teoksen kustantamana. Tein tästäkin kirjastoorin mun instaan.

Adèlen kysymys | Otava

Adèlen kysymys / Joel Haahtela

Pienoisromaani kertoo keski-ikäisen, avioliittokriisin keskellä olevan miehen tutkimusmatkasta, jonka tarkoituksena on selvittää keskiajalla eläneen pyhimyksen arvoitusta. Romaani on kauniilla tavalla hengellinen ja eksistentiaalinen ja voi auttaa ymmärtämään sekä kristinuskoa että omaan elämään liittyvien arvaamattomien tapahtumien merkitystä.

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Marraskuun kirjasuositukset

Lokakuun kirjasuositukset

Vuosi sitten toukokuussa luin

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta