1.

Aloitan lokakuusta. Yhtenä aamuna vedin sälekaihtimet ylös, ja ikkunoissa oli huurretta, ensimmäistä kertaa sinä syksynä. Oltiin edellisenä iltana sovittu, että erotaan. En mennyt töihin. En vaihtanut yökkäriä päivävaatteisiin. Istuin sohvalla ja puristin tyynyä koko aamupäivän, yritin syödä jugurttiannosta.

Jokin pieni osa musta ajatteli sen tuskan keskellä, että oli kiinnostavaa miten pahalta voi tuntua. Miten sitä voisi kuvailla? Tuntui siltä niin kuin kulmikas pala lasia olisi tunkeutunut mun läpi. En oo kovin montaa kertaa elämässäni tuntenut tarvetta itkeä ulisten, mutta silloin tein niin.

Ajattelin että toisen ihmisen kehon tuntee käsiensä alla niin selvästi, että jos käsien ulottuvilla olisi savea, kehon voisi muovailla siitä. Tyyny, savi, muistot joiden en halunnut vielä antaa tulvia mieleeni, niitä asioita mä ajattelin silloin. Muutaman tunnin kuluttua ystävät saapuivat mun luokse ja tunsin heidän kätensä mun ympärillä, kun istuin sohvalla puoliksi syödyn jugurtin kanssa.

Sanoin, että en tiedä miten selviän tästä. Ystävät sanoivat: ”Kyllä sä selviät.”

2.

Muutaman viikon kuluttua mentiin yhtenä lauantai-iltana tanssimaan tyhjään toimistorakennukseen. Mä olin todellakin selviytynyt: olin palannut syysloman jälkeen töihin, käynyt joka maanantai tehokkaassa jumpassa kavereiden kanssa ja keksinyt itselleni yhden lähitulevaisuuden haaveen, joka ei välttämättä ilman eroa olisi edes tullut mun mieleen. Eroaminen on pakottanut mut olemaan vähän enemmän yksin ja miettimään sitä, mitä mä haluan elämässäni tehdä, nyt kun suunnitelmana ei enää ole se, että muutetaan kaksioon Töölöön ja hankitaan kissa, jolle me oltiin jo keksitty nimikin.

Tansseissa soitettiin tietynlaista teknoa, jonka sanottiin kuulostavan siltä, niin kuin isot kivet pyörisivät pesukoneessa. Vaikka äänimaisemaa oli vaikea kuvitella etukäteen, juuri siltä se kuulosti.

Siltä mun sisälläkin tuntui. Tanssin maihareissani ja ohuissa mustissa housuissani kevyesti, hypin päkiältä toiselle, mutta murikat jauhoivat ympäriinsä mun rintakehässä ja mahassa. Kun istuttiin toiseen huoneeseen lepäämään, kerroin mun ystävälle uudesta haaveesta. Se oli ensimmäinen tyyppi, jolle kerroin.

Käveltiin toisen kaverin kanssa yhdessä osa matkasta kotiin ja lohdutettiin toisiamme. Molemmilla oli ollut vaikea syksy. Hain rokkimäkistä syötävää, paperipussi lämmitti mua bussissa parin pysäkin matkan ajan.

3.

Vuoden lopussa oli joitain todella vaikeita hetkiä. Koska me liikutaan entisen kumppanini kanssa samoissa piireissä, törmäiltiin toisiimme väistämättä. En syytä ketään, enkä kirjoita tästä siksi että haluaisin loukata tai mitään, mutta välillä mietin että vittu millaisia tilanteita elämä paiskoo eteen.

Yhden erityisen hankalan illan jälkeen istuin kotona vessassa itkemässä ja muistelin sitä, kun mentiin kesällä uimaan ja harppasin niin syvälle, etten tuntenut enää pohjaa, vesi nousi hetkeksi korviin asti. Ajattelin siellä kylppärissä, vessapaperirulla kädessä, että en kestä. En pysty tähän, sattuu liikaa.

En mä sitten voinut tehdä muuta kuin kestää.

4.

Oon saanut talven aikana paljon iloa töiden tekemisestä. Opettaminen on kyllä välillä kunnon puurtamista, jota on vaikea tehdä, jos oma mielentila on ankea, mutta toisaalta moni asia töissä on hyvä lääke suremiseen: arkirytmi on säilynyt, mun työkaverit ovat tosi kivoja, oppilaat ovat enimmäkseen ihania ja samassa työpaikassa on myös eräs mun ystävä, joka asuu mun lähellä. Me ollaan kuljettu töihin yhdessä, nähty lukemattomina aamuina bussipysäkillä klo 7.10 ja puhuttu siitä, että onpas paskamainen syksy ja talvi.

Musta tuntuu, että oon aika hyvä siinä mitä teen, ja mulla on töissä hyvin tarpeellinen olo. Oon iloinen siitä, että mulla on nyt tällainen ammatti, jota osaan tehdä ja jota voin aina palata tekemään, vaikka hommailisin väillä jotain muuta.

5.

Oon kokenut hauskoja hetkiä myös kuviskurssilla, jonka aloitin syksyllä. Siellä tehdään kaikenlaisia töitä eri tekniikoilla; ollaan kokeiltu tähän mennessä savitöitä, piirtämistä lyijykynällä ja hiilellä, maalaamista akvarelleilla ja akryyliväreillä ja taidegrafiikkaa lino- ja kuivaneulatekniikalla. Mä menin sinne kurssille syksyn alussa tietämättömänä mistään, etenkään siitä, että löytäisin kurssilta uuden ystävän.

Tutustuin siis yhteen mun kaverin kaveriin, jonka olin tavannut kerran aiemmin juhlissa ja joka oli tullut sattumalta samalle kurssille. Se, että istuu joka viikko kaksi tuntia jonkun vieressä maalaamassa ja kävelee vielä yhtä matkaa kotiin, on oikein hyvä tapa lähentyä. Lisäksi mä oon oppinut tosi paljon esimerkiksi eri tekniikoista ja välineistä, ihmisen piirtämisestä, varjostusten tekemisestä, mittasuhteiden hahmottamisesta ja keskittymisestä ja rohkeudesta kokeilla. Juuri tällaisia juttuja mä oon tarvinnut tän kamalan talven keskelle.

6.

Onneksi oon osallistunut myös mun kaverin meditaatioryhmään, jossa me luetaan joogafilosofiaa ja puhutaan siitä. Parasta mitä oon viime aikoina lukenut, on Adyashantin teos Falling into Grace. Teoksessa käsitellään sitä, mistä kärsimys pohjimmiltaan syntyy (siitä, että ajattelemme olevamme muista erillisiä ja että mielemme luo elämästämme vahingollisia tarinoita, jotka eivät ole totta) ja sitä, miten siitä voisi vapautua (ymmärtämällä edellisen ja lopettamalla tarinoiden sekoittamisen totuuteen). Pääajatus ei siis ole se, että elämää olisi mahdollista elää ilman kipua (päinvastoin, kipu on väistämätöntä), mutta kivun ei ole pakko muuttua pitkäkestoiseksi kärsimykseksi.

Yksi askel vapautumisen tiellä on luopua kontrollista tai siitä mielikuvasta, että kontrollia oman elämän suhteen olisi koskaan ollutkaan. Ajattelin sitä yhtenä iltapäivänä, kun istuin selkä menosuuntaan päin täydessä bussissa, joka kohisi pimeyden ja lätäköiden läpi. Vesi tyrskyi niin korkealle, että pisarat kimaltelivat ikkunoiden korkeudella. Tuntui kuin olisin ollut moottoriveneessä matkalla avomerelle. Siinä hetkessä, ilman mitään hyvää syytä, olin onnellinen.

Mietin, että nyt kun mulla ei nähtävästi ole mitään kontrollia siitä, millaisia asioita mulle tapahtuu, sen kontrollin täytyy olla jollain muulla (ei kellään henkilöllä, mutta jossain mun ulkopuolella). Mä yritän kellua elämässä, kasvot ylöspäin ja kädet levällään, vilkuilematta mitä on tulossa.

7.

Uutenavuotena menin yhden ystävän bileisiin ja juttelin illan aikana monelle tuntemattomalle ja puolitutulle ihmiselle, koska en tuntenut juhlista läheisesti ketään. Se oli tosi hauskaa. Me valettiin tinaa kaakeliuunissa, ja mä nostin vedestä möykyn, joka näytti pieneltä hahmolta. Eräs mukava henkilö, johon tutustuin sinä iltana, sanoi että sen mielestä tinamöykky muistutti kirahvia.

Niinpä! Seuraavana päivänä googlasin, mitä kirahvi symboloi, ja pidin lukemastani. Kirahvi on muun muassa eläin, joka näkee kauas kuin oraakkeli ja jota muut eläimet tämän ominaisuuden takia seuraavat. Kirahviin liitetään mahdollisuuksien, ainutlaatuisuuden, itsevarmuuden, rauhallisuuden ja johdatuksen merkityksiä. Lanseerasin tästä itselleni uuden käsitteen, joka on kirahviajattelu. Se tarkoittaa sitä, että ojentautuu pitkäksi ja yrittää kurottaa kaulansa kaaoksen yläpuolelle.

Kun raketit paukkuivat, mä suljin silmäni ja esitin toiveita. Jotain kopsahti mun silmäkulmaan, mutta se ei polttanut. Menin yhden toisen kivan henkilön kanssa samalla bussilla kotiin ja selostin ison osan siitä matkasta, millaisen aamiaisen aioin seuraavana aamuna tehdä.

Nautin tämän vuoden ensimmäisenä päivänä kananmunia, appelsiinimehua ja verigreippiä ja muistin mitä mun ystävä oli sanonut, kun halattiin vuoden vaihtumisen hetkellä: ”Hyvää uutta vuotta, olkoon se parempi kuin tämä.”

8.

Jossain kohtaa eron jälkeen aloin puhua kavereille siitä, että joskus mä haluaisin vaimon. Mitä useammin oon sanonut niin, sitä vähemmän naurettavalta se kuulostaa. Nyt pystyn jo sanomaan sen ilman, että tyrskähdän. Oon miettinyt, että tämä on sellaista kirahviajattelua jota mä tarvitsen; mun täytyy uskoa, että on täysin mahdollista joskus saada kaikki se mistä nyt haaveilen (romaani, Herttoniemi, vaimo, vauva).

Vaikka yritän hellittää hallinnasta, ja vaikka en todellakaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan, haaveilu on auttanut mua ja antanut mulle toivoa.

Vaikeina hetkinä musta on nimittäin tuntunut siltä, että oon ollut jotenkin hölmö. Kirjoitin tänne rakastumisesta, olin koko vuoden ajan alkuhuumassa, mutta silti ihan varma kaikesta – ja nopeasti mut repäistiin siitä tilasta pois. Niinä hetkinä kun sattuu eniten, oon tuntenut itseni tyhmäksi, oon miettinyt olinko sinisilmäinen, tai oonko mä liian takertuva, kun on mennyt jo monta kuukautta, ja silti itkettää edelleen niin paljon.

Tiedän ettei mikään näistä ajatuksista ole totta, mutta nekin on pitänyt käydä läpi.

9.

Toivon että joskus pystyisin muistelemaan kaikkea vain hyvällä.

Luin äskettäin Mirkka Rekolan Tuoreessa muistissa kevät -teoksen, jossa on runoja neljästä eri kokoelmasta vuosilta 1969–1987. Yhdessä runossa sanotaan:

”Jonakin aamuna tajusin kuinka syvällä minussa olet,

unesta noussut. Nukkuneen vaatteet sinä sait aamulla omiksesi.

Rakkaus heissä vaihtaa paikkaa, missä se nyt on, sitä he eivät heti tajua.”

Siltä se tuntui.

10.

Tällä viikolla on talviloma. Oon viettänyt sitä niin, että oon nukkunut joka aamu pitkään ja nähnyt joka päivä jotain ystävää. Ollaan käyty esimerkiksi museoissa, tanssimassa, kahvilla ja jumpassa. Lisäksi oon tehnyt paljon juttuja yksin, kuten kävellyt Töölöön ja juonut rannassa kaakaota tai kuunnellut Tommi Kinnusen uusinta romaania (se oli ihan ok) ja piirtänyt omakuvaa isolle paperille tuntien ajan.

Paras hetki oli viime viikonloppuna, kun matkustettiin Espooseen tanssimaan. Isossa rakennuksessa oli kaksi dj-huonetta ja niiden välillä verhoilla eristetty hengailutila. Olin tullut sinne yhden kaveriporukan kanssa, ja tapasin pari muutakin tuttua. Yksi ystävä tuli halaamaan mua, kun oltiin juuri saavuttu paikalle. ”Mä en oo yhtään yllättynyt, että sä oot täällä”, se sanoi.

Oli ihanaa tanssia. Mulla oli sama christian dior -silkkipaita päällä kuin edellisellä kerralla toimistorakennuksessa, se on paras tanssipaita, koska se on nätti eikä hiosta yhtään. Jossain vaiheessa menin vessaan ja joku mimmi kehui siellä mun paitaa, se sanoi että ”näyttää kivalta, kun toi on tollanen avonainen”. Se oli hauskaa!

Kun tanssin, ajattelin välillä sitä mitä olin lukenut samalla viikolla Adyashantin kirjasta, sitä että pitäisi kunnioittaa sitä, ettei tiedä. (Välillä en ajatellut yhtään mitään.)

Eroon liittyvät avoimet kysymykset ovat kalvaneet mua, ja mun on täytynyt yrittää hyväksyä, etten saa niihin kaikkiin vastauksia. Oon miettinyt kaikenlaisia skenaarioita ja sitä, miksi sanoin itse joskus niin tyhmiä asioita, joita ei voi perua, ja miksi sellaisetkin teot, jotka eivät ole vääriä, tuntuvat tosi pahalta.

Oon koittanut sisäistää sen, ettei mun tarvitse tietää vastauksia, eikä mun kuulu tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Kun astuin yöbussista ulos ja ylitin ison, hiljaisen kadun, näin aura-autojen letkan lähestyvän mua. Sinä yönä satoi paljon lunta. Jokin lintu lauloi silti puussa kuin olisi ollut kesä.

Tulevaa ei vielä ole, mä ajattelin, on vain se hetki kun harpon lumikasojen yli, otan kuvan taivaasta joka on vaaleanpunainen, ja ihmettelen mistä se väri tulee. Se mitä tästä kaikesta seuraa, aurautuu vähitellen mun eteen. Ja se liike näyttäytyy mulle kasoina, tyrskyinä, vaahtona, heijastuksina tanssipaikan seinällä, pisaroina pimeässä bussin ikkunasta.