Toivosta on vaikeaa päästä eroon
Sain lakkiaislahjaksi 10 kirjettä ylioppilaalle -teoksen (WSOY 2012), ja nyt heti kuusi vuotta myöhemmin luin sen kirjan. Kymmenen eri kirjoittajan teksteistä (”kirjeistä”) koostettu esseekokoelma olisi varmasti ollut hyvää luettavaa 18-vuotiaanakin, mutta luulen että mulla on nyt vähän enemmän perspektiiviä ja elämänkokemusta pohtia esseissä käsiteltäviä asioita.
Antti Nylénin teksti ”Vihoviimeisiä kysymyksiä” jäi erityisesti mun mieleen. Se oli hieman nihilistinen (enpä olisi vähempää odottanutkaan), mutta myös kaunis ja äärimmäisen rehellinen (Nylén kertoo esimerkiksi, että hänen lempikirjansa oli teininä Nuoren Wertherin kärsimykset, sekin oli jotenkin odotettavissa). Esseen lopussa, maailmanlopun uhkakuvien ja ihmiskunnan heikkouksien luetteloinnin jälkeen puhutaan toivosta sellaisella tavalla, joka sopii hyvin myös tähän kummalliseen ja ahdistavaan kevääseen:
Aluksi sanoin sinulle, että emme kestäisi varmaa, lopullista tietoa perimmäisistä asioista.
Kaiken muun me kestämmekin.
Olen joskus miettinyt, mitä ihmiset tarkoittavat, kun he parahtavat: ”En kestä!” tai ”En kestäisi, jos tapahtuisi sitä tai tätä.”
Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän ei ”enää kestä”?
Tavallisesti ei paljonkaan. Hän kestää kuitenkin. Voimme vain kestää. Se on meidän ja varmaan muidenkin luotujen siunaus (tai kirous). Toivosta on vaikeaa, jos ei mahdotonta, päästä eroon.
Mulla on ollut elämässä ehkä yksi isompi ja muutama vähän pienempi tilanne, joiden kohdalla tuntui hetken – pari päivää, kolme kuukautta, vuoden – siltä, että en pysty tähän, en kestä. Näiden tapahtumien jälkeen oon ajatellut, että toivo tuntuu välillä yhtä viheliäiseltä kuin muutkin Pandoran lippaasta karanneet vitsaukset. Voi olla uskomatonta ja tosi ärsyttävää tuntea, miten toivo takertuu kiinni, vaikka kaikki tuntuu menetetyltä. Tekee mieli sanoa sille, että etkö sä tajua miten huonosti kaikki on, mene nyt siitä häiritsemästä.
Silti toivo on aina jäänyt mun vierelle odottelemaan sitä, että on sopiva aika ottaa se taas vastaan.
Mun tarkoituksena ei nyt ole kertoa, kuinka vahva ihminen olen, kun oon selvinnyt kaikista vaikeuksista. Vahvuus, rohkeus ja sinnikkyys ovat musta suurimmaksi osaksi itsestäni riippumattomia asioita, ja niitä tukevat ainakin hyvä turvaverkko, kaikki hyvinvointivaltion palvelut ja se, että oon pysynyt sekä fyysisesti että henkisesti terveenä.
Me eletään niin turvatussa yhteiskunnassa, että tämä koronakevät ja siitä mahdollisesti seuraava työttömyys tai yksinäisyys saattavat olla monille ensimmäisiä isompia vaikeuksia elämässä. Toisaalta on tietysti monia, joiden kohdalla nämä tapahtumat ovat osa valtavaa vastoinkäymisten sarjaa, joka on alkanut jo lapsuudessa. Joka tapauksessa me tarvitaan toivoa ja välineitä sen ylläpitämiseen enemmän kuin aiemmin.
Tämänhetkisessä tilanteessa tuntuu kaikkein vaikeimmalta se, ettei kukaan tiedä, milloin tämä loppuu. Ei voi laittaa toivoaan mihinkään (esim. kesäfestareihin tai tulevaan nousukauteen), kun pelkää sitä että joutuu taas pettymään. Helpoimmalta taas tuntuu musta se, että kaikki muutkin ovat samojen vaikeuksien keskellä. Vertaistukea on saatavilla niin paljon kuin vain jaksaa vuodattaa whatsappin ääniviesteihin.
En halua nyt neuvoa ketään siinä, miten tästä selviää, koska lähtökohdat ja sopivat selviytymiskeinot ovat kaikilla niin erilaisia. Musta on kuitenkin tuntunut nyt lohduttavimmalta ajatella ajankulua samanaikaisesti kahdesta eri näkökulmasta: pysyä tiukasti tässä hetkessä, mutta nähdä tulevaisuudessa, jossain kaukana jotain hyvää.
Mun nähdäkseni se mitä Nylén haluaa esseellään sanoa, on että kärsimys johtuu usein enemmän tulevan kärsimyksen pelosta kuin nykyhetkessä koetusta kivusta. Tämä kriisi voi aiheuttaa mulle tai läheisilleni hetkellisiä tai pysyviä hankaluuksia, mutta en halua listata näitä uhkaavia skenaarioita tässä tai pelätä niitä juuri nyt. Jos musta vaikka ensi viikolla tuntuu yksinäiseltä ja surkealta, voin käsitellä niitä tunteita silloin, ei mun tarvitse tänään valmistautua sellaiseen.
Toisaalta mä haluan myös katsoa tulevaisuuteen valoisin silmin. Oon nähnyt jossain keskusteluissa kommentteja, joissa sanotaan, että ”nyt kaikki on muuttunut peruuttamattomasti” tai että ”mikään ei koskaan palaa entiselleen”. Tällaisten wannabe-ennustajien kristallipallonäyt eivät tunnu musta kovin relevanteilta, vaikka onkin tietysti tärkeää miettiä esim. valtiontaloutta ja yksittäisten ihmisten toimeentuloa pitkällä tähtäimellä.
Mun mielestä on kuitenkin turha elää siinä uskossa, että kaikki kulkisi koko ajan suunnilleen samaa rataa eteenpäin. Aina tapahtuu onnettomuuksia, menetyksiä ja pettymyksiä, joiden jälkeen voi tuntua siltä, että elämä jakautuu kahteen osaan – ennen ja jälkeen – ja kaikki on toisin. Joskus ne muutokset koskettavat kokonaisia valtioita. Silti useimmissa ihmisissä roikkuu viimeisillä voimillaan jonkinlainen toivo, joku outo, syvältä uumenista kiipeävä voima, jonka avulla jaksaa keittää aamulla puuroa millaisissa olosuhteissa tahansa.
On ihan luonnollista, jos nyt tuntuu vähän painajaismaiselta, eikä välttämättä jaksa joka päivä keittää sitä puuroakaan. Mua auttaa pahimman ahdistuksen keskellä, kun ajattelen toivoa ja sitä, miten se on mun mielestä pahimmanlaatuinen ripustautuja. Siitä on hankala päästä eroon, vaikka yrittäisi kaikkensa ravistella sitä pois.
Istuin eilen Tokoinrannassa hetken, kun olin kävelemässä kauppaan. Kuuntelin miten lokit rääkyivät laiturilla ja tajusin, että mulla oli ollut tosi ikävä niitä, ne kuulostivat niin paljon kesältä, että jokin mun sisällä laajentui. En ole koskaan aiemmin ikävöinyt lokkeja, yleensä ne tuntuvat vitsaukselta. Toivolla on uskomattomia vaikutuksia muhun.
<3 Maria
Voisit tykätä myös:
