Torstaina kun lähdin töistä ja luin sporassa uutisia, tajusin että käänteentekeviä asioita oli tapahtunut sillä aikaa, kun mä pidin yhden oppitunnin. Hallitus antoi aluksi suosituksia ja lopulta kieltoja isojen kokoontumisten järjestämisestä, facebookin ilmoitukset olivat täynnä ”tämä tapahtuma peruttiin”-tekstejä.

Perjantaina menin koko päiväksi Kaisaan ja kuulin miten kaikki puhuivat portaikoissa, hisseissä ja lounaalla vain yhdestä asiasta. Poistin kalenterista jokaisen merkinnän yksi kerrallaan ja imeydyin tyhjään, valkoiseen näkymään.

Pelkään kaikkein eniten rahattomuutta, yksinäisyyttä ja läheisten kuolemaa. Tällainen äkillinen kriisi saa kaikki edellä mainitut asiat tuntumaan hieman todennäköisemmiltä kuin aiemmin. Ei ihme että oli vähän vaikea saada henkeä tai keskittyä gradun kirjoittamiseen.

Oon nyt alkuvuodesta yrittänyt harjoittaa luottamuksen ja toivon ylläpitämistä. Juuri tämä elämänvaihe, määräaikaiset työsuhteet, graduvaikeudet ja ihmissuhdesähläykset tekevät todellisuudesta ja arjesta aika epävarmaa. Jonkin sisäisen voiman avulla mä oon kuitenkin pystynyt olemaan vähän huolettomampi kuin vaikka viime syksynä. Oon ajatellut monesta asiasta, että ihan sama, ei sitä tarvii miettiä nyt, ja se on ollut tosi vapauttavaa.

Pandemia horjuttaa varmaan jonkin verran mun taloudellista tilannetta ja vaikeuttaa kaverien näkemistä. Mulla on myös monia riskiryhmiin kuuluvia läheisiä, joiden toivon olevan turvassa niin kauan, että tämä myrsky menee ohi. Ihan sama -asenne on ollut kovalla koetuksella viimeisen viikon aikana. Mun henkilökohtaiset ongelmat tuntuu kivuliaisuudestaan huolimatta paljon helpommin hallittavilta kuin maailmanlaajuinen virustauti, joka laittaa yhteiskuntia polvilleen.

Tällaista poikkeustilaa kukaan ei ole toivonut, ja voi tuntua irvokkaalta yrittää etsiä kuolemaa ja surua aiheuttavasta asiasta jotain hyvää puolta. Mun mielestä toivon säilyttämiseksi on kuitenkin välttämätöntä tarkastella ainakin omaa elämäänsä siltä kannalta, miten voisi sopeutua vallitsevaan tilanteeseen mahdollisimman luontevasti, eikä pelkän ahdistuksen vallassa.

Mulle henkilökohtaisesti korona tarkoittaa sitä, että mun on pakko kohdata mun isoimmat pelot. En tiedä mitä töitä teen seuraavan puolen vuoden aikana vai teenkö mitään, en ole varma kuinka selviän yksin asumisesta ilman entisenlaista sosiaalista elämää. Olen syksystä asti miettinyt, miksi elämän pitää olla niin epävarmaa ja hankalaa, mutta nyt vasta tajuan, että enhän mä aiemmin tiennyt mistään mitään. Mulla ei ollut marraskuuahdistukseni kourissa aavistustakaan siitä, että juuri samaan aikaan jossain villieläintorilla maapallon toisella puolella alkaisi levitä tauti, joka rajoittaisi neljän kuukauden kuluttua mun arkea hyvin kokonaisvaltaisella tavalla.

Antti Holma kertoi jossain podcast-jaksossaan siitä tapauksesta, kun se nukkui pommiin, myöhästyi teatterinäytöksestä ja heräsi tilanteeseen, jossa näytös oli jouduttu perumaan ja kollega oli lähettänyt Antille taksilla rauhoittavia lääkkeitä. Omasta esityksestä myöhästyminen oli ollut yksi Antin suurimmista peloista, mutta tapauksen jälkeen se ei enää suhtautunut asiaan yhtä neuroottisesti kuin aiemmin. Kun pahin mitä kuvitella saattaa oli tapahtunut, ei ollut enää syytä pelätä sitä.

Tämä pakollinen eristäytyminen tuntuu mulle samanlaiselta kasvattavalta kokemukselta kuin Antin pommiinnukkumistarina. Tavallaan hankalia lähitulevaisuudennäkymiä on mukavampi käsitellä nyt, kun ne koskettavat kaikkia. Mulla ei varmaan ole kesällä kovin paljon rahaa, mutta eipä ole kellään kaverillakaan. Ehkä yksinäisyyskään ei tunnu niin surulliselta, kun se ei peilaudu brunssikuviin instassa, vaan kaikki muutkin tekevät pitkiä kävelyitä itsekseen.

Sitsit, joilla olin viikko sitten, tuntuvat kuuluvan toiseen elämään, johonkin hyvin kaukaiseen ja erilaiseen todellisuuteen. En tiennyt että ne olisivat viimeiset juhlat, joissa mä tulen pitkään aikaan käymään. On tosi kummallista tähyillä tulevaisuuteen ja nähdä vain tyhjyydessä pyörteilevää sumua. Fiilis muistuttaa sitä millaista oli olla lapsi, enhän mä silloinkaan ajatellut edes, mitä viikonpäivää kulloinkin elettiin, keskityin vain siihen leikkiin joka sillä hetkellä oli meneillään.

Ihan sama -asenteen lisäksi yritän vahvistaa mun tässä ja nyt -asennetta. Voi olla, että oon jossain vaiheessa pirstaleina yksinolon ja rahojen hupenemisen takia, mutta voin käsitellä ne tunteet sitten kun ne tulevat, mun ei tarvitse pelätä niitä etukäteen. Voisin myös yrittää nähdä elämän leikkisämpänä kuin aiemmin: jos mulla ei ole töitä, voin käyttää ajan ihan mihin tahansa. Voin tehdä kaikkea sellaista hauskaa, mihin ei yleensä ole aikaa, kun pitää suorittaa niitä tylsempiä juttuja.

Tällä viikolla on onneksi vielä töitä ja paljon gradua kirjoitettavana. Iltaisin ajattelin leipoa perunarieskoja, virkata kestovanulappuja, lukea Paula Norosen Tarja Kulhoa ja Knausgårdin Kesää, kuunnella Sufjan Stevensiä samalla kun joogaan ja kirjoittaa.

Vaikeimpinakaan aikoina musta ei ole ikinä tuntunut siltä, että aika kuluisi hitaasti, ja panen toivoni siihen nytkin. Ennen kuin huomaankaan, on lämmintä ja huoletonta, iltapäiväruuhkat täyttävät taas kadut ja mä oon matkalla juhliin. Silloin viinipullon ja sipsien kanssa kulkeminen tuntuu varmasti sykähdyttävämmältä kuin koskaan aiemmin.

<3 Maria

Kirja- ja kulttuurisuosituksia karanteeniin:

Musasuosituksia entisiltä heiloilta

Marraskuun ja lokakuun kulttuurisuosituksia

Parhaat podcastit

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //