Tämä on todennäköisesti viimeinen teksti, jonka julkaisen vähään aikaan, ja tuntuu surulliselta kirjoittaa niin.

Juuri nyt, kun aloitan tätä postausta, oon yksin kotona, makaan sohvalla läppäri sylissä. Avoimesta ikkunasta kuuluu Ed Sheeranin keikka Keskuspuiston takaa. Päivällä pyöräilin Kasvitieteellisestä kotiin ihan hikisenä, jumppakamat ja pyyhe ja kirja ja eväät mukana, ja väistelin Stadionille jonottavia ihmisiä, jotka kävelivät pyöräkaistalla. Piti soittaa kelloa ainakin kolme kertaa, jotta en törmäisi kehenkään.

Sen jälkeen makoilin sängyllä, tein ruokaa, puhdistin lattiakaivon ja kylppärin lavuaarin hajulukon kun odotin että perunat paistuvat uunissa, söin, luin uutisia ja mietin, mitä kirjoittaisin. (Miettikää, puhdistin lattiakaivon JA hajulukon. Mun oli todella vaikea aloittaa kirjoittamista.)

Julkaisin tähän blogiin ekan postauksen neljä vuotta sitten, kun olin vielä opiskelija, asuin Krunassa ja vietin aika paljon viikonloppuja yksin. Blogin kirjoittaminen oli silloin hyvä tapa täyttää niitä yksinolohetkiä. Usein menin lauantaisin tai sunnuntaisin joogaan ja aamupalalle keskustaan, ja sen jälkeen istuin kahvilassa tai Tiedekulman isojen ikkunoiden vieressä, katselin kadulle ja klikkasin uusi postaus.

Välillä mä tietysti näin kavereita ja tein paljon töitä ja kävin treffeillä ja olin vuorotellen iloinen ja melankolinen, mutta pääosin se oli muistaakseni melko rauhallista elämää. Ainakin mulla oli tosi paljon omaa aikaa.

Nyt elämä on entistä täydempää. Teen kokopäivätyötä, tapaan ystäviä, nukun suunnilleen joka toinen yö tyttöystävän kanssa. Ehtisin varmaan kirjoittaa blogiin useammin, jos käyttäisin siihen isomman osan vapaa-ajasta ja olisin vähemmän somessa, mutta en usko että jaksaisin. Muutama vuosi sitten tein niin paljon töitä, että uuvuin ja olin yhtenä kesänä monta viikkoa kipeä. Sen jälkeen pidin kunnon kesäloman ja jatkoin töiden tekemistä vähän rauhallisemmalla tahdilla.

Luultavasti yritin silloin – rahan tahkomisen lisäksi – vältellä töiden tekemisellä sitä yksinoloaikaa, jota mulla tuntui olevan liikaa. Siksi oon sen työntäyteisen vuoden jälkeen ollut tosi varovainen mun voimavarojen kanssa, enkä oo halunnut pakottaa itseäni esimerkiksi kirjoittamaan väsyneenä iltaisin.

Joka tapauksessa oon iloinen siitä, että oon kirjoittanut blogia niin monta vuotta. Oon nauttinut tästä valtavasti. Mikään muu kuin säännöllinen kirjoittaminen ei myöskään ole kehittänyt mun taitoja yhtä paljon. En oo vuosiin kirjoittanut juuri mitään vain itselleni, en edes päiväkirjaa, vaan tänne blogiin oon kaatanut suurimman osan niistä ajatuksista ja tapahtumista, joista oon halunnut kertoa.

Kun nyt lueskelen niitä tekstejä, joita neljä vuotta sitten kirjoitin, pystyn jo katsomaan nuorempaa itseäni hyväntahtoisesti. En oikein tiennyt silloin, miten asettelisin sanani postauksissa tai oikeassa elämässä, eikä mulla ollut aavistustakaan siitä, mitä kaikkea hyvää ja ihanaa tulisi tapahtumaan.

Mun oma elämä on kokonaisuutta katsoen muutaman vuoden aikana muuttunut vain parempaan suuntaan, mutta ympäröivästä maailmasta en oo ihan varma.

Oon tänä kesänä pohdiskellut asioita erityisen paljon. Tarkoitan pohdiskelulla sitä, että oon miettinyt ihan pääni puhki joitain globaaleja ongelmia, kuten ilmastonmuutosta, ja sitä, miten se tulee vaikuttamaan mun elämään seuraavien vuosikymmenten aikana.

Tämä tällainen mietiskely ei oikein auta, se ei tuo toivoa eikä se ratkaise ilmastokriisiä. Maggie Nelson kirjoittaa teoksessaan Vapaudesta (suomennos ilmestynyt 2022), että jossain vaiheessa lähes jokainen ihminen ymmärtää ilmastokatastrofin laajuuden, ja kun se tapahtuu, ajattelussa tapahtunut muutos on järisyttävä. (Valitettavasti en ehtinyt tarkistaa tätä lähdettä, joten siteeraan vain hataran muistini varassa.) Nyt niin on käynyt mulle. Oon monta vuotta opetellut olemaan toiveikas oman tulevaisuuteni suhteen, harjoitellut luottamusta ja uskoa siihen, että asiat järjestyvät, rahat riittävät, rakkautta on tarpeeksi.

Palavat metsät, kuivuvat joet, ensimmäiset kaksi viikkoa uudessa työpaikassa, jossa ilmastointia ei ole suunniteltu helleaaltoon, opettamista hiestä kosteassa silkkipaidassa – nämä kaikki tapahtumat saavat mut kuitenkin pelkäämään, että se elämä josta mä haaveilen, muuttuu joidenkin vuosikymmenten kuluttua tuhkaksi.

Maggie Nelsonin loistokkaan teoksen viimeinen essee käsittelee ilmastokriisiä ja sitä, miten lasten hankintaan tulisi suhtautua, kun asuu Kaliforniassa, jossa metsäpalojen varalta täytyy tilkitä oven alle jäävät raot märillä pyyhkeillä. Nelson kuvaa kipeällä tavalla sitä, miten toivottoman hidasta kirjoittaminen on ilmaston muuttumisen ja lasten kasvamisen rinnalla: viiden vuoden aikana, kun viimeinen essee vähitellen valmistuu, lapsi ehtii kasvaa leikki-ikäisestä skeittaavaksi esiteiniksi, ja ekologinen kriisi vain syvenee, muutoksia tapahtuu nopeammin kuin on ennustettu.

Oon ajatellut viime aikoina yhä useammin sitä, että haluaisin mennä naimisiin ja haluaisin lapsia. (En vielä, mutta muutamien vuosien kuluttua.) Ja oon miettinyt, tapahtuuko niin, teenkö mä lopulta päätöksiä, jotka voisivat johtaa lasten saamiseen. Se tuntuu asialta, jota voi pohdiskella kaikilta kanteilta vaikka kuinka pitkään, mutta päätöstä ei kuitenkaan voi tehdä täysin rationaalisin perustein, siltä se ainakin tuntuu.

Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun. Mutta toisaalta, kestäisinkö mä sitä huolta? Kun maailma palaa, tuntuu helpommalta huolehtia vain itsestään. Mutta uskonko mä todella näin vähän tulevaan? Miksi mä opetan, kirjoitan, luen, miksi mä säästän eläkettä varten jos en usko, että elämä olisi ihan mukavaa ja elämisen arvoista vielä 2080-luvullakin?

Kun näen suunnilleen mun ikäisiä ihmisiä, joilla on pieniä lapsia, ajattelen että nuokin ovat uskaltaneet. Eivätkö ne ajattele sitä, mitä tulee tapahtumaan, vai ajattelevatko ne sitä hyvin paljon, joskus iltaisin kun lapset nukkuvat, mutta luottavat silti siihen että toivoa on?

Kyllä mussakin on toivoa, vaikka kuulostankin pahimman luokan pessimistiltä.

Toimitin äskettäin yhden Kiinasta kertovan tietokirjan, jossa kerrottiin, että Kiina käyttää tällä hetkellä ilmastotoimiin enemmän rahaa kuin Yhdysvallat ja Eurooppa yhteensä. Bidenin ilmastopaketti meni senaatissa läpi. EU:n päästöjen pitäisi tehtyjen lakialoitteiden ansiosta vähentyä vuoteen 2030 mennessä yli 50 prosenttia. (Pakko sanoa, että näitäkään faktoja en ole tuplatarkistanut…)

Ja samaan aikaan mun yksiössä on ollut koko elokuun niin kuuma, että sälekaihtimia täytyy pitää jatkuvasti kiinni.

Kaikkien näiden sekavien ajatusten ja tulevaisuudenkuvitelmien keskellä musta on tuntunut yhä enemmän siltä, kuin eläisin vain jossain simulaatiossa.

Kerron itselleni yhdenlaista tarinaa siitä, millaiseksi mun elämä saattaa muodostua, sitä tavanomaista. Töitä, ystäviä, kirjoittamista, perhe, koti, siirtolapuutarha. Samaan aikaan tunnen toisenlaisen tarinan läsnäolon, kuuman ja tukahduttavan. Metsäpaloja, tulvia, sotia makeasta vedestä, nälänhätää.

Silloinkin kun en mieti näitä uhkakuvia, katselen ympäristöäni vähän terävämmin kuin aiemmin, enemmän ulkopuolisen silmin.

Laineet, joita pitkin auringonlasku liukuu järvessä, näyttävät selväpiirteisiltä, ne toistuvat samanlaisina yhä uudestaan ja uudestaan, kuin katselisi animaatiota. Tuntuu siltä niin kuin aallot jäljittelisivät animoitua vettä, eikä toisinpäin.

Pyöräilen pimeässä yössä, huohotan ylämäessä, ajan keskellä katua, jonka reunoilla on pieniä rivitaloja vieri vieressä, katson taloja pyörän selästä ja ajattelen, että ne vaikuttavat hieman liian pieniltä ollakseen oikeita rakennuksia. Mahtuuko noiden sisälle todella kaksi kerrosta ja neljä ihmistä?

Itä-Helsinkiläinen lähiö levittäytyy mun ympärille, mutta en voi olla varma, ilmestyvätkö omakotitalot, puutarhat, risteykset, pysäköidyt autot ja pihakeinut mun eteen vasta silloin, kun ajan tarpeeksi pitkälle. Ovatko talot talojen takana olemassa myös nyt?

Tällaiset ajatukset ovat sukua sille, mitä oon lukenut joogafilosofiasta: kaikki syntyy havainnosta, mitään ei ole olemassa ennen kuin mä havaitsen sen olevan.

Jostain syystä sen ajatteleminen lohduttaa mua. Lisäksi mua auttaa se, että keskityn tiiviisti käsillä olevaan hetkeen, näihin päiviin.

Oon tehnyt ihania ja hauskoja juttuja tänä kesänä.

Heinäkuussa vietettiin tyttöystävän kanssa ensitapaamisen vuosipäivää. Käveltiin sama reitti kuin ekoilla treffeillä, Teollisuuskadulta Vallilan ja Hermannin läpi siirtolapuutarhaan, ja juotiin samanlaiset Helsingin kahvipaahtimosta haetut jääkahvit. Musta tuntuu että oon ollut koko vuoden ihan alkuhuumassa vielä, saa nähdä kuinka kauan se kestää.

Samalla viikolla olin myös Dowtown-festareilla Vanhankaupunginlahdella. Oli hauskaa nähdä mun ystävä siellä keikalla, tanssia sadeviitassa sadekuurojen aikaan, hyppiä Plutonium 74:n soittaessa, syödä ranskiksia ja pyöräillä yöllä Herttoniemeen metsien läpi. Silloin mua tosin pelotti, kun oli niin pimeää. Harmitti myös vähän, kun näin festareilla vanhoja opiskelukavereita ja tajusin, että me ollaan melkein kaikki jo valmistuttu, eikä nähdä enää kaikkien kanssa oikein missään. Haluaisin pitää syksyllä vähän isommat synttärijuhlat, jos vain löydän sopivan tilan, joten sinne voisin kutsua niitäkin tyyppejä joita en yleensä niin paljon tapaa.

Yhtenä maanantai-iltana mentiin kavereiden kanssa Siltasaaren rantaan istumaan. Kaikilla oli jotain kombuchaa mukana, aikomuksena oli vain istuskella siinä laiturilla. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tulla kylmä, joten mentiin Cafe Taloon ja tilattiin yhteinen sangriakannu. Seuraavana aamuna menin body-tunnille (silloin oli vielä kesäloma). Tuntui siltä, että joskus voi saada kaiken, sekä sangriat että jumpat.

Loman loppupuolella olin viikon reissussa, ensin viikonlopun mökillä ja sen jälkeen Imatralla. Tyttöystävä oli varoittanut mua etukäteen mökin alkeellisista olosuhteista, kun sanoin että haluaisin mukaan. Kun saavuttiin perille, mua nauratti. Okei, mökille oli aika pitkä matka, kun piti mennä junalla, autolla ja vielä veneelläkin, mutta saareen päästyämme meitä odotti kauniin, metsäisen mäen päälle rakennettu söpö mökki, jossa ei mun mielestä ollut mitään alkeellista.

Huussikin oli miellyttävin ja siistein huussi jonka oon koskaan nähnyt, parvella oli mukava nukkua ja järven vesi oli niin kirkasta, että mä näin hiekkapohjan ja mun varpaat vielä silloinkin, kun jalat eivät enää yltäneet pohjaan. Ajattelin että on hassua miten elämä mua vie: joskus viime vuoden keväällä mä vähän swaippailin tinderissä, ja nyt mä oon tällaisella ihanalla mökillä Itä-Suomessa.

Vikan lomaviikon aikana tein niin paljon kivoja juttuja ystävien kanssa, että se melkein kävi työstä. Menin aamiaiselle Tin Tin Tangoon, brunssille puistoon, pizzalle Katajanokalle ja join kombuchaa Meilahden kallioilla. Viimeisenä lomaviikonloppuna juotiin drinkkejä parin kaverin kanssa Ulliksessa. Aloin jo vähän kaivata jotain tekemistä mun aivoille, ne tuntuivat olevan vain höttöistä, pizzasta ja pirskahtelevista juomista koostuvaa mössöä.

Pari viikkoa sitten aloitin uudessa työpaikassa ja koin heti ekalla viikolla hermoromahduksen. Ekat työpäivät olivat kyllä ihan kivoja, mutta olin tosi stressaantunut kaikista käytännön asioista ja uusien ihmisten tapaamisesta ja siitä, että kaikki vyöryi yhtä aikaa päälle. Viimeinen niitti oli se, kun menin tokana työpäivänä koulukuvaukseen ja musta tuntui, että ne kaikki kuvaajan mulle näyttämät kuvat olivat ihan kamalia. Kuvaaja sanoi, että ”sä oot tosi kaunis nuori nainen”, ja vaikka se oli kivasti sanottu, mulle tuli siitä siinä mielentilassa vain pahempi olo.

Sen jälkeen itkin vähän aikaa vessassa, menin tyttöystävän luo, odotin että se tulee kotiin ja itkin sen sylissä jotain kaksi tuntia. Se kertakaikkinen romahdus ei johtunut vain koulukuvista vaan pikemminkin siitä, kun tajusin että nyt mun täytyy taas opettaa 17 kurssia lukuvuoden aikana, opetella paljon uusia asioita, tutustua kuuteenkymmeneen opettajaan ja ainakin pariinsataan oppilaaseen, tehdä ensimmäisen jakson kurssisuunnitelmat ja käydä läpi oppikirjat, mennä töihin kahdella eri kulkuneuvolla, tuoda melkein joka päivä omat eväät, koska ruokalassa ei ole erillistä tilaa opettajille ja niin edelleen…

Vollotin sängyllä ja avauduin tästä kaikesta tyttöystävälle. Aina kun ajattelin, että nyt oon sanonut kaiken mikä harmittaa, mulle tuli vielä yksi asia mieleen, ja itkeminen jatkui.

Se oli vähän liian raju leikkaus kesälomalta tavalliseen arkeen. Koulussa kaikki alkaa heti tohinalla, aikuisille ei ole mitään pehmeää laskua.

Nyt oon kuitenkin selvinnyt kahdesta ekasta työviikosta, pitänyt kaksitoista oppituntia ja jaksanut tuoda omat eväät. Luulen että tästä tulee sekä haastava että opettavainen lukuvuosi, mutta luulen myös että se menee ihan hyvin.

Vuosi sitten me oltiin juuri alettu tapailla tyttöystävän kanssa, ja mä hermoilin, aloin ihastua ja mietin, mitä jos toisesta ei tunnukaan samalta. Onneksi siitä ei tarvitse enää hermoilla. Oon itkenyt tyttöystävän seurassa lukemattomia kertoja, sekä surusta että onnesta, eikä se koskaan kyllästy lohduttamaan mua.

Seuraavan vuoden kesäkuuhun asti mä aion nyt siis keskittyä töiden tekemiseen ja romaanikässärin kirjoittamiseen aina kun ehdin. Siksi pidän blogin kirjoittamisesta määrittelemättömän pituista taukoa. Tiedän että tämä kuulostaa samalta kuin jonkun bändin ilmoitus ”tauosta” eli lopettamisesta, mutta siltä se vähän myös tuntuu.

Vaikka tää on ollut mun oma projekti alusta loppuun, ei tunnu siltä että olisin missään vaiheessa ollut kirjoittaessani yksin.

Toivon että mulla on tarpeeksi aikaa saada romaanikässäri jossain vaiheessa, lähitulevaisuudessa valmiiksi. Toivon myös että joskus vielä ehtisin myös palata tänne blogiin. Ehkä julkaisen tänne jonkun ”menin juhliin ja tulin aamulla kotiin ja seuraavana päivänä kävin joogassa” -tyyppisen postauksen ihan odottamatta. Jostain syystä sellaisia tekstejä on tykätty lukea.

Oon tosi iloinen siitä, että niin moni on lukenut näitä postauksia, kommentoinut kauniisti ja lähettänyt ihania viestejä. Kiitos <3

En aio poistaa mitään, kaikki tekstit löytyvät täältä jatkossakin. Mua voi myös seurata instassa, aion laittaa sinne jatkossakin kuvia itsestäni legginsseissä ja topissa kahvikupin kanssa, kirjajuttuja, ajatuksia töistä ja havaintoja elämästä, kaikenlaista.

Kohta pyöräilen tyttöystävää vastaan bussiasemalle, ja me mennään yhdessä kotiin. Syödään burgereita ja ranskiksia ja katotaan ehkä Sinkkuelämää. Huomenna meen tyttöystävän luota töihin. Yritän tehdä alkuviikon aikana paljon suunnittelua, jotta ehtisin loppuviikosta kirjoittaa työpäivien jälkeen.

Aloitin tämän postauksen tekemisen eilen. Nyt makaan taas sohvalla. On vähän viileämpi päivä, lämmintä edelleen, mutta ei helle. Kohta tulee syksy, ajan märkien lehtien päältä, metsäpalovaroitus poistetaan.

Muutaman päivän kuluttua on taas aikaa kirjoittaa. Parasta elämässä on rakastaa, ja kirjoittaa.