New person, same old mistakes
Perjantaina olin Litku Klemetin keikalla ja ajattelin monia asioita.
Tavastia oli ihan täynnä ja jouduin seisomaan oviaukon vieressä pitkien ihmisten takana. Mun edessä seisoi pariskunta, joka kumartui välillä pussailemaan, jolloin näin niiden pään takaa Litkun lippiksen ja jotain punaisista hiuksista.
Ajauduin parin metrin päähän mun kavereista, kun ihmisiä tunki edemmäs mun vierestä. En ollut kaukana kenestäkään ystävästä, mutta keikoilla lyhyetkin välimatkat tuntuvat saavuttamattoman pitkiltä.
En pystynyt keskittymään kunnolla, vaikka tanssin koko ajan ja join brooklynin bel air souria joka maistui kirpeältä kesältä. Ajattelin työasioita, sitä milloin pitäisi alkaa suunnitella seuraavaa kurssia, ja sitä ettei tunnu luontevalta tämä tällainen, että asiat vain jatkuvat eivätkä koskaan lopu, vaikka juuri tätä haluan.
Aika moni asia on nyt sillä tavalla, että kaikki on juuri niin kuin haluan, mutta sitten en haluakaan sitä.
Mietin sitä kaikennielevää epävarmuutta jota välillä koen töissä ja sitä, miten paljon pelkään että joku ilmaisee mun olevan huono. En tahdo olla joku huijarisyndroomasta ja burn-outin oireista kärsivä milleniaali, mutta silti mä istun välillä mun työpöydän ääressä, enkä pysty keskittymään tuntien suunnitteluun, kun ajattelen vain, että mitä ihmettä mä teen täällä, miten mä voisin koskaan olla yhtä ammattitaitoinen kuin mun kollegat.
Istun tätä kirjoittaessani Oodissa ja mietin, miksi tuntuu niin hankalalta viettää pari päivää yksin, kun kaikkina muina päivinä näen oppilaita ja työkavereita ja kavereita aamusta iltaan? Miksi en voi nauttia tästä, kun on kerrankin aikaa blogille, valokuvaamiselle ja muille projekteille?
Perjantaina mentiin Ilvekseen, Tavastialle ja takaisin Ilvekseen, join pari kaljaa ja skumppaa, vaikka olin ajatellut että voisin kokeilla alkoholittomuutta. Mutta mitä muuta baarissa voi juoda, jos ei tykkää limusta? Ei se alkoholimäärä kyllä aiheuttanut mulle darraa, mutta ei se myöskään tehnyt mua niin riemukkaaksi kuin olisin halunnut.
Loppuillasta mun päälle kaatui skumppalasi, mutta se ei oikeastaan haitannut yhtään, koska siitä ei jäänyt tahroja, vain kiva tuoksu iholle. Kuohari maistui hunajaiselta. Skumppakasteeseen liittyi jotain symboliikkaa, ajattelin että mut vihittiin johonkin, johonkin tunteeseen tai kokemukseen, johonkin minkä muistan tästä lähtien aina kun käytän niitä samoja vaatteita.
Kun käveltiin sporapysäkille ja halasin mun kavereita yksitellen risteyksessä, muistin että joskus olin pussaillut siinä samassa kadunkulmassa maagisten treffien päätteeksi. Tuntuu kuin siitä olisi vuosia, ja onhan siitä jo jotain puolitoista vuotta, mikä kertoo siitä, miten paljon tai toisaalta vähän asiat voivat sellaisessa ajassa muuttua.
Olin jonkinlaisessa puristavassa solmussa kun söin sängyssä kaksi margariinilla voideltua paahtoleipää ja menin nukkumaan. Kun heräsin aamulla, mun päässä soi yksi ainoa säe: tahdon vain suudella sun maalattuja huulia – sillä tavalla kuin jotkut biisit joskus kelautuu päässä, niin että vaikka muistaisi ne kokonaan, toistelee silti vain sitä yhtä kohtaa.
Oon viime aikoina ollut aivan kyllästynyt mun omiin ajatuksiin. (Nyt vasta???) Miten monta kertaa voi ajatella täysin saman, katkeran, kateellisen, ahdistavan, epätoden tai kuluttavan ajatuksen? Silti mä kirjoitan tänne näitä juttuja, koska joitakin ilmeisesti kiinnostaa lukea niistä. Haluaisin kuitenkin enemmän sellaisia hetkiä, jolloin unohdan itseni ja keskityn johonkin muuhun, hyviin kirjoihin esimerkiksi. Siihen että muistakin tuntuu joskus pahalta ja silti me kaikki vaan eletään täällä ja mennään aamulla töihin tai johonkin muualle, esim. terapiaan.
Seuraavan kerran kun on tällainen huono päivä, yritän muistaa, että siihen auttaa:
se että katsoo itseään peilistä oikein tarkasti, jotta näkee, että on olemassa
merenrantakävely + pulla + kahvi + auringonpaisteessa kuvaaminen
se että lähettää ystävälle pitkiä ja sekavia ääniviestejä
se että muistelee kaikkea kaunista, mitä elämässä on tähän mennessä ollut
ja se että ottaa sen kaikkein vaikeimman tunteen, pitelee siitä kiinni niin ettei se pääse pyristelemään pois ja kirjoittaa siitä, laittaa jonkun henkilöhahmon kokemaan sen saman tunteen, ja laittaa sen selviämään.
<3 Maria
Voisit tykätä myös:
