Vuosikymmenen huippukohdat
Ensin ajattelin kirjoittaa vain tämän vuoden huippuhetkistä, mutta kun tajusin että parin viikon päästä vaihtuu vuoden lisäksi vuosikymmenen, päätinkin tarkastella tässä nyt kymmentä edellistä vuotta. Toinen syy vuosikymmenpostaukselle on se, ettei tänä vuonna ole tapahtunut niin paljon superkivoja asioita, että niistä saisi kovin pitkää tekstiä kirjoitettua.
(Haha no okei, on tapahtunut, ehkä pääsemme vielä siihen.)
Mutta nyt siis mun elämän huippukohdat 14-vuotiaasta alkaen:
2010
Kasi- ja ysiluokan välisenä kesänä pääsin kuoromatkalle Kanadaan pariksi viikoksi. Se oli ensimmäinen kerta kun menin toiselle mantereelle ja matkustin ilman vanhempia. Kun kävelimme edellisenä talvena kuoroharkoista kotiin parhaan kaverini kanssa, puhuimme tauotta tulevasta Kanadan-matkasta, johon kiteytyivät kaikki täyttymättömät toiveemme.
Jälkeenpäin muistan matkasta valtavat vuoret, sen millaista on seisoa rannalla kun nousuvesi vyöryy koko ajan lähemmäksi ja tunteen siitä, että pärjään yksin. Se tunne oli kyllä täysi illuusio, mutta silti ensimmäinen aavistus aikuisuudesta.
Ysiluokalla aloin harrastaa kirjoittamista ja menin sanataidekouluun. Tajusin että on olemassa muitakin ihmisiä, joita kiinnostaa kirjojen lukeminen ja erilaisten maailmojen luominen. Se oivallus oli käänteentekevä, kuten myös se, että kirjoittamisesta tuli säännöllistä ja sain teksteistäni palautetta.
15-vuotiaana leikkasin pitkät hiukseni kerralla lyhyiksi. Muistan vieläkin, millainen kohahdus luokassa kuului, kun astelin sinne seuraavana päivänä. Jokaisen pitäisi saada ainakin kerran elämässään kokea sellainen hetki, kun on kaikkien vilpittömän ihailun kohteena.
2011
Menin Tikkurilan lukioon ja jännitin hirveästi sitä, löytäisinkö sieltä kavereita. Olin silloin ja olen edelleen aika hidas tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta ensimmäiseen joululomaan mennessä olin jo saanut muutaman uuden ystävän. Kun lähdimme välitodistusten jaon jälkeen kotiin, yksi kavereistani halasi minua ja mietin, että tällaistako ystävyys on, miten se voi tuntua näin lämpimältä ja helpolta.
2012
Lukion tokana vuonna perustin ensimmäisen blogini, johon kirjoitin runoja. En kehtaa linkata osoitetta tänne, mutta en ole myöskään poistanut blogia, vaikka tekstien lukeminen tuntuu nyt kiusalliselta.
Omien runojen jakamisella oli lievästä noloudesta huolimatta iso merkitys kirjoittamiselleni. Opin muutaman vuoden bloggaamisen aikana paljon esim. kielikuvien luomisesta ja tiivistämisestä. Lisäksi kirjoittamisesta tuli entistäkin luontevampi tapa käsitellä tunteita, ilmaista ajatuksia ja olla olemassa.
Keväällä oli wanhojen tanssit, joita olin odottanut lukion alusta asti. Juhlapäivänä tunsin kuitenkin jäätävää katkeruutta, kun katselin kaikkia niitä tyttöjä, jotka tanssivat poikaystäviensä kanssa ja sitten omaa pariani, joka oli rasvahiuksinen lusmu. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut tuhat kertaa kivempaa tanssia jonkun kaverin kanssa, mutta silloin mulla oli vielä joku outo pakkomielle miehiin.
2013
Abivuonna olin suunnattoman ahdistunut kaikesta. Hermoilin ekoja yo-kirjoituksia niin paljon, että oksensin ennen kuin psykan koe alkoi, enkä saanut koko sen kuuden tunnin aikana syötyä mitään. Tiesin että halusin yliopistoon, vaikka en oikein tiennyt mitä siellä tehdään, ja pelkäsin että jos tyrin ylppäreissä, Fabianinkadun ovet eivät koskaan aukeaisi mulle.
Olin syksyllä ruokahaluton ja stressaantunut ja kärsin anemiasta. Elämään toi vähän iloa se, että täytin 18 ja aloin käydä baareissa viikonloppuisin. Kuulostaa aika masentavalta, mutta muistan ne bilelauantait oikeasti tosi iloisina aikoina. Mulle teki hyvää hellittää jatkuvasta suorittamisesta, tanssia parin shotin jälkeen estottomasti ja pussailla tuntemattomien tyyppien kanssa kaikkien niiden vuosien edestä, jolloin en pussaillut ketään.
Kerran yhden tällaisen illan jälkeen juttelin äidin kanssa aamiaispöydässä ja sanoin, että voisi olla kivaa opiskella yliopistossa kielitiedettä.
”Aloititko sä sen opiskelun jo eilen?” äiti kysyi virnistellen.
”Joo, ja sukupuolentutkimuksen myös”, mä vastasin.
2014
Pian penkkarit ja vikat kirjoitukset olivat ohi ja luin pääsykokeisiin pari kuukautta. Ei-akateemisen perheen lapsena en ajatellut, että yliopistoon voisi oikeasti päästä, ainakaan ensimmäisellä hakukerralla, joten en suhtautunut asiaan kovin vakavasti. Valitsin kotimaisen kirjallisuuden, koska se kuulosti kivalta. Yleisen kirjallisuustieteenkin pääsykokeissa kävin, mutta unohdin ottaa henkkarit mukaan ja olin muutenkin lukenut materiaalit niin huonosti, etten olisi saanut kokeesta tarpeeksi pisteitä.
Kesän alussa menin kolmeksi viikoksi Ranskaan kansainväliselle vapaaehtoisleirille. Siellä tehtiin joka päivä pari tuntia töitä ja sen jälkeen huviteltiin, pyöräiltiin maaseudulla, käytiin uimassa järvissä ja syötiin pitkiä illallisia. Yhtenä päivänä oltiin juuri viinitilalla roseetastingissa, kun isä soitti, että yliopistosta oli tullut hyväksymiskirje. Pompin siellä sitten ilosta viinilasi kädessä.
Syksyllä aloitin opiskelut, aloin tehdä kaupan kassalla töitä extraajana, muutin pois kotoa hoasin soluun Kumpulaan ja löysin poikaystävän pikkujoulubileistä.
2015
Seuraavana keväänä mentiin opiskelukavereiden kanssa Berliiniin muutamaksi päiväksi. Kun palasin sieltä ja makasin seuraavana päivänä yökkärissä sängyllä, äiti soitti ja kertoi, että mun isä on kuollut.
En muista siitä kesästä kovin paljon, mutta jatkoin töiden tekemistä ja näin kavereita, vaikka olin tosi onneton. Opiskeleminen ei tuntunut musta raskaalta, koska se auttoi unohtamaan kaiken surun hetkeksi. Vuoden lopussa muutin Krunaan yksiöön, jossa asun edelleen.
2016
Kolmantena opiskeluvuonna tein paljon hommia ainejärjestössä, kirjoitin kandia ja mietin, mitä haluaisin tulevaisuudelta. Kirjallisuuden opiskelu oli kivaa, kuten olin ajatellutkin, mutta en tiennyt haluaisinko tehdä mitään siihen liittyvää työtä.
Hain pedagogisiin opintoihin, mutta en saanut haastattelusta tarpeeksi pisteitä. Ärsytti olla kaupan kassalla, mutta en keksinyt muutakaan työtä. Vuoden lopussa erosin ja ajattelin, että olipa huono vuosi, kunpa seuraava olisi parempi.
2017
Seuraava vuosi todella oli hauskempi. Keväällä aloin tehdä opesijaisuuksia, hain uudestaan pedagogisiin ja pääsin sinne sillä kertaa. Hain myös harjoittelupaikkaa kustantamosta, ja yllätyksekseni sain senkin. Tässä vaiheessa elämääni aloin vähitellen ajatella, että kannattaa vaan luottaa omiin kykyihinsä ja pyrkiä kohti innostavia asioita. Kun sain kandin valmiiksi ja harjoittelussa meni hyvin, mä oikein kohisin itsevarmuutta.
Aloin myös kaivata lisää läheisiä kavereita elämääni, koska en ollut parisuhteessa tajunnut, miten vähän mulla niitä oli. Ystävyyssuhteiden luominen on musta hankalaa, koska siihen ei ole mitään valmiita kaavoja, toisin kuin esim. deittailuun. En tiennyt mitä muutakaan tehdä, joten suhtauduin asiaan samalla tavalla kuin treffeillä käymiseen ja aloin vain pyytää kivoja ihmisiä jonnekin.
Rakkaiden tyyppien löytäminen oli melko helppoa (vaikka siinä menikin aikaa), koska mulla oli kuitenkin joitain opiskelukavereita ja paljon potentiaaliselta vaikuttavia puolituttuja. Nautin myös paljon kokopäivätyössä käymisestä ja siitä, että töiden jälkeen saatoin mennä lukemaan kirjaa puistoon tai pyöräillä myöhään illalla merenrantaan.
2018
Tämä vuosi oli monella tavalla tosi onnellinen. Keväällä vietin aikaa kirjallisuuskursseilla, enkä vielä tiennyt, että ne olisivat viimeisiä oman pääaineen kursseja, joita ehtisin tehdä. Toimin meidän ainejärjestön puheenjohtajana ja tein lyhyitä sijaisuuksia ja kustannusalan freelance-hommia.
Kesällä pääsin tutkimusavustajaksi ja aloitin tämän blogin ja romaanikässärin kirjoittamisen. Heinäkuussa olin hermoheikko kauheiden helteiden takia, kun en saanut nukuttua kosteassa ja kuumassa asunnossani. Syyskuun viileys tuntui helpottavalta. Tapasin hauskoja ihmisiä tinderin kautta ja aloin kunnolla harrastaa deittailua, vaikka se tuntui välillä raastavalta.
Loppusyksystä tein parin kuukauden sijaisuuden lukiossa ja kirjoitin gradua ja hoidin pj-asioita iltaisin. Aloin pitää opettamisesta, mutta oppilaiden kurssipalautteet eivät antaneet mulle vastausta siihen, olisiko se oikeasti sopiva ammatti mulle. ”En usko kenenkään oppineen tällä kurssilla mitään”, yksi kirjoitti. ”Hyvä kurssi, jatka ope samaan malliin”, toisessa lapussa luki, ja päätin keskittyä siihen palautteeseen.
2019
Keväällä olin niin jäätävän kiireinen, että alkaa edelleen rintaa puristaa, kun ajattelen sitä. Tein pedagogisten aineopinnot ja toisen opetusharjoittelun, kirjoitin gradua ja blogia ja tein kahta eri työtä. Järjestin myös mun kaverin polttarit ja autoin hääjutuissa. Kesäkuussa olinkin sitten kuukauden kipeänä, kun puolen vuoden stressi laukesi.
Tein vähän töitä, kävin taidehissan kurssin ja luin gradukirjoja, mutta viikkokausien yskimisen jälkeen totesin, että mun on pakko pitää lomaa. En pidä toimettomuudesta enkä siitä, että vietän päivät yksin ilman työ- tai luentokavereita, mutta kunnon kesäloma auttoi mut pois loppuunpalamisen partaalta.
Syksyllä pidin mielessä edellisen kevään kauhut ja harkitsin tarkasti siirtojani. Kieltäydyin parista työstä, mikä tuntui yhtä järjettömältä kuin kalliokiipeily ilman turvavaljaita. Olin kuitenkin onnettaren suosiossa (tai ehkä olin vain tehnyt vaikutuksen), koska sain muutaman kurssin opetettavakseni samasta koulusta, jossa olin harjoittelussa.
Tämä syksy on tuntunut ihanan rennolta vuodentakaiseen verrattuna, koska mulla on ollut aikaa tehdä töiden lisäksi myös muita asioita, kuten kirjoittaa ja mennä keskellä viikkoa viinille. Kaamos on tosin vaikuttanut mun mielialaan niin voimakkaasti, että oon miettinyt, miten ihmeessä voisin tulevaisuudessa helpottaa oloani marraskuun keskellä. Tähän mennessä en oo keksinyt muuta keinoa kuin sen, että oon lopettanut tinder-treffailun hetkeksi, koska pientenkin pettymysten kestäminen tuntuu juuri nyt liian vaikealta.
2020
Tämän postauksen kirjoittaminen on vienyt aikaa, mutta kymmenen vuoden läpikäyminen on tuntunut puhdistavalta. Oon viime aikoina stressannut vähän ensi kevättä ja sitä, että pitäisi vuoden sisällä saada aikaan sellaisia pieniä asioita kuin esim. maisteriksi valmistuminen ja työpaikan ja asunnon löytäminen. Välillä pelottaa niiiin paljon: tuntuu kuin seisoisin huojuvan pilvenpiirtäjän katolla ja joku käskisi hypätä viereiselle katolle, mutta itsesuojeluvaisto estää jalkoja liikkumasta.
Kun oon nyt muistellut näitä viimeistä kymmentä vuotta, mun on kuitenkin helpompi suhtautua itseeni lempeästi. Oon ollut pohjattoman surullinen joinain hetkinä, mutta välillä myös niin syvän onnellinen, että kaikki murheet on haipuneet pois. Elämä ei kai voi olla ikuista voittokulkua, mutta kaiken tähän mennessä tapahtuneen valossa musta tuntuu siltä, että pärjään kyllä seuraavallakin vuosikymmenellä.
Eilen pidin oppitunnin Eino Leinosta ja luettiin Minä luulin sun eloni onneksi -runo. Kun kysyin, mitä viimeisen kahden säkeen musta mantteli ja otsan tähtivyöhyt symboloivat, yksi ysiluokkalainen muodosti koko runosta niin kauniin ja jäsennellyn tulkinnan, että kihelmöin kun seisoin siellä luokan edessä ja kuuntelin. Keskusteltiin rakkaudesta ja siitä, miten elämään kuuluu sekä ihania että vaikeita tunteita.
Juuri nyt kaipaan loppukevään alppiruusuja, mutta myös helmikuun korkeita lumipenkkoja – niistäkin asioista siinä viisaassa runossa puhutaan.
<3 Maria
Voisit tykätä myös:
Miten uudenvuoden ennustukset toteutuivat?
Valoa marraskuuhun: rakkaussoittolista
Synttärispesiaali: 23 elämäni tunteellisinta kokemusta
Millaista on asua 15 neliön yksiössä?
// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //