Miten rakastuminen eroaa hullaantumisesta?

Yhtenä yönä tällä viikolla kävelin Munkan puistotien puiden ali, vedin alepa-pyörän telineestä ja ajoin kaverin kanssa yhtä matkaa melkein kotiin asti. Pyöräiltiin ylämäkeen vastaantulijoiden kaistaa pitkin, mutta ketään ei tullut vastaan. Pysähdyttiin halaamaan mäen päälle. Mä huohotin ohjaustankoa vasten. Sen jälkeen käännyin kotiin vievälle tielle ja ajattelin kaikkea sitä, mistä me oltiin edellisen kuuden-seitsemän tunnin aikana puhuttu.

Olin ollut illallisilla kavereiden luona, ja siellä oli muitakin ystäviä. Syötiin gazpacho-keittoa ja perunatäytteisiä tacoja ja juotiin skumppaa, kaikki oli tajuttoman hyvää. Mä join yhden pienen lasillisen mescalia ja tunsin että se poltteli ja vei mennessään kurkkukivun, jota olin potenut vielä aamulla.

Illallisten alussa mun ääni oli aika käheä, ja oli vaikeaa puhua musiikin yli niin etten rasittaisi kurkkua liikaa. Puhuin kuitenkin jotain koko seitsemän tunnin ajan. Keskustelu lähti Liv Strömquistista ja eteni siihen, mitä eroa rakastumisella ja hullaantumisella on. Aioin sanoa siihen jotain, mutta en ehtinyt, kun jäin pohtimaan asiaa, ja sitten laseihin kaadettiin juomaa ja pöytään tuotiin sipsejä ja patonkia ja keskustelu siirtyi muihin aiheisiin.

Mietin sitä vielä silloinkin, kun pyöräilin huohottaen kotiin pensaiden reunustamaa tietä pitkin, jota olisi voinut seurata pelkän sireenien tuoksun avulla. Nyt musta tuntuu, että pystyn sanoittamaan rakkauden ja hullaantumisen eron tarkemmin kuin aiemmin, omien kokemusteni kautta. Tiedän eron ilman epäilystä, mun ei tarvitse enää arvailla.

Muistan monien hullaantumisen kokemusten tuntuneen siltä, että liekki on syttynyt ihan hetkessä, suunnilleen viidessä minuutissa. Kerran kävelin yhden tyypin kanssa Havis Amandan patsaalta Kaivopuistoon, ja jo Kauppahallin kohdalla nauroin ensimmäisen kerran jollekin sen vitsille. Ajattelin että ahaa, tässä on nyt jotain, onpas hauska tyyppi.

Yhden toisen henkilön kanssa ehdin ylittää Manskun Oopperan kohdalta, ja suojatien toiselle puolelle päästyämme mun pää oli jo täynnä sellaisia ajatuksia kuin että ”kylläpä se on hyvännäköinen ja puhuupas se pehmeällä äänellä”.

Ja vielä yksi esimerkki: kävelin ensitreffien tapaamispaikalle ja näin deitin vilkuttamassa risteyksen toiselta puolelta ja ajattelin, että se näytti vielä paremmalta kuin kuvissa. Sydän pamppaili, kun valot vaihtuivat ja se henkilö käveli mun luo.

Oon siis ihastunut voimakkaasti tosi monta kertaa. Joskus se tunne on kestänyt vain yhden tapaamisen ajan ja lopahtanut heti sen jälkeen, joskus hullaantuminen on jatkunut hieman pidempään. Ennemmin tai myöhemmin se on kuitenkin aina sammunut.

Keskiviikkoaamuna (15.6.), kun toivuin juhlimisen aiheuttamasta väsymyksestä, luin Hesarista tämän Niclas Storåsin esseen, jonka otsikko on ”Elämää rakkauden jälkeen”. Essee vaikuttaa vähän siltä, että kirjoittaja on ottanut vaikutteita Liv Strömquististin teoksista mainitsematta tätä, tekstissä nimittäin viitataan esim. sosiologi Eva Illouzin ajatuksiin ja käsitellään tinderin vaikutuksia deittailukulttuuriin, niin kuin Strömquistkin on tehnyt esim. uusimmassa teoksessaan Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (2021).

No joka tapauksessa, Storås nostaa esseessä esille sen, että monet käyttävät deittiappeja lähinnä itsetunnon kohottamiseen ja matchien keräilyyn, eivätkä jaksa nähdä vaivaa romanttisen rakkauden etsimisen eteen, vaikka haluaisivatkin löytää vakavamman suhteen. ”Internetissä kumppania haetaan samalla tyylillä kuin uutta pölynimuria. – – Ihmiskatalogia voi selata vaikka kesken wc-asioinnin”, Storås kirjoittaa.

Söin pitkään aamupalaa, luin esseetä ja mietin sitä koko päivän. En tiedä onko mulla vieläkään mitään kaikenkattavaa vastausta niihin kysymyksiin joita se herätti, tai siis ei kyllä ole. Tämä postaus alkoi kuitenkin muodostua mun päässä, koska näköjään deittailuun ja rakkauteen liittyvät aiheet ovat musta ikuisesti kiinnostavia.

Tinderistä puhuttaessa mainitaan usein se, että sen sisältämät loputtomat vaihtoehdot tekevät valinnasta mahdottoman, koska aina voi löytyä jotain parempaa. Siinä voi olla jotain perää. Muistan millaista oli selata esim. juuri vessassa istuessa kymmeniä ja satoja ihmisiä vasemmalle ja oikealle niin nopeasti, että päätökset perustuivat sadasosasekunnissa muodostuviin intuitiivisiin vaikutelmiin enemmän kuin mihinkään oikeaan harkintaan.

Tunnistan valinnanvaikeuden runsaudenpulan edessä, mutta samaan aikaan en tunnista sitä ilmiötä, että tinder tekisi rakkauselämästä mahdotonta poukkoilua. Lähes kaikki mun lähipiirin parisuhteet ovat syntyneet deittisovellusten ansiosta, ja moni on löytänyt tinderistä aivan ihanan kumppanin, jota ei todennäköisesti muuten olisi tavannut.

Jossain vaiheessa kaikki mun kaverit, jotka ovat toivoneet löytävänsä parisuhteen – mut itseni mukaan lukien – ovat törmänneet sopivaan ihmiseen ja pysähtyneet hänen kohdalleen. En tunne henkilökohtaisesti ketään sellaista ihmistä, joka olisi alkanut tapailla jotain kivaa tyyppiä, jonka kanssa kaikki synkkaa ja toimii, ja hylännyt tapailukumppaninsa sitten jostain täysin pinnallisesta tai epäolennaisesta syystä.

Tietysti matcheja saatetaan ghostata tai poistaa tinderissä monituisista syistä jo ennen tapailuvaihetta, ja varmaan jotkut tekevät niin myöhemminkin. Musta tuntuu kuitenkin vähän keskeneräiseltä ajatukselta väittää, että valinnan mahdollisuuksien kasvu olisi tärkein syy siihen, etteivät ihmiset halua sitoutua tai etteivät kaikki löydä kumppania.

Jos jotkut ovatkin häkeltyneitä lukemattomien vaihtoehtojen edessä, jotkut toiset taas ovat musta asettuneet tai tyytyneet sellaiseen tilanteeseen, joka ei ole niin tyydyttävä tai onnellinen kuin se voisi olla. En nyt tarkoita tyytymisellä mitään ulkoisiin ominaisuuksiin tai statukseen liittyvää, vaan sitä, että kaikki ihmiset eivät vain sovi toisilleen niin hyvin, että suhde kantaisi vaikeuksien yli tai tekisi onnelliseksi.

Tiedän itsekin miltä se tuntuu, kun tapailee ihmistä, jonka kanssa on hauskaa ja johon on saattanut hullaantua, mutta jonkin ajan kuluttua tajuaa, ettei suhteesta ole tulossa odotusten mukaista, säröjä on jo alkuvaiheessa liikaa. Suhteessa on parasta ennen -päiväyksen kaltainen leima, jonka tiedostaa vaikka sen yrittäisi unohtaa.

Eikö tällaisia tilanteita ajatellen ole tosi hyvä juttu, että mahdollisuuksia on muitakin? Ei tarvitse olla parisuhteessa, sinkkunakin voi elättää itsensä ja olla onnellinen. Tai jos haluaa löytää kumppanin, ei tarvitse ottaa ensimmäistä, jonka sattuu tapaamaan jonain satunnaisena baari-iltana, vaan voi ainakin teoriassa nähdä yhden sovelluksen kautta kaikki vapailla markkinoilla olevat henkilöt, joilla voisi olla samoja kiinnostuksenkohteita ja arvoja kuin itsellä.

Deittailukulttuurin muutokset ovat musta tosi kiinnostavia, ja epäilemättä tinderillä on ollut iso vaikutus siihen, millä tavalla nykyään löydetään tapailukumppaneita, yhden yön juttuja ja parisuhteita. Mä näen kuitenkin omassa lähipiirissäni monia rakastuneita ihmisiä, jotka ovat onnellisia omien kumppaneidensa kanssa. Ei vaikuta siltä, että milleniaalien olisi ihan mahdotonta löytää rakkautta tai sitoutua, vaikka olosuhteet ovatkin muuttuneet.

Miltä se rakastuminen hullaantumiseen verrattuna sitten tuntuu?

Kun pyöräilin hämärällä, tuoksuvalla kadulla, ajattelin että siinä on jotain samaa. Ainakin täysi varmuus oikeasta reitistä.

Musta rakkaus tuntuu ensinnäkin voimakkaalta kiintymykseltä. Mulla on ystäviä, jotka saattavat joinain päivinä ärsyttää mua aivan suunnattomasti, mutta viikon kuluttua laitan silti niille viestiä ja kysyn että milloin mennään puistokaljalle. Mun tyttöystävän kohdalla taas voisin kuvailla kiintymystä niin, että se ei ole pelkästään viehätystä, kepeää ulkonäköön liittyvää ihastusta, vaan sellaista hellyyttä, jota koen silloinkin kun tyttöystävä on jollain tavalla heikossa tilassa, unelias tai kännissä tai darrassa.

Toiseksi rakkaus tuntuu konkreettisesti suuremmalta kuin hullaantuminen. Kun näen miten joku kaveri lähtee pyöräilemään kotiin ja ajaa tien yli katsomatta ensin kumpaankin suuntaan, mua vihlaisee, on vaikea ajatella menettämisen pelkoa. Tai välillä kun makoillaan tyttöystävän kanssa sängyllä, rakkaus tuntuu laajentuvan mun ihon läpi ulos samaa tahtia, kuin hengitys kulkee. Se asettuu ulommaksi kuin kehon ääriviivat, se ei oikein mahdu muhun kokonaan.

Ja kolmanneksi rakkaus on varmuutta. Tiedän että kun asetutaan Magneetin yläpöytään tai puiston nurmelle ystävien kanssa istumaan, mulla tulee olemaan hauskaa seuraavien tuntien ajan, enkä haluaisi olla missään muualla. Ja oon ihan varma siitä, mitä haluan tyttöystävän kanssa seuraavien kuukausien aikana tehdä. Meillä on yhteisiä haaveita, me puhutaan siitä että kesän aikana voisi mennä retkelle Talvipuutarhaan ja yhdessä mökille ja että joskus voitaisiin asua Töölössä.

Puhuin näistä suunnitelmista kun oltiin yhden kaverin kanssa kävelyllä. Joskus, ehkä kolme vuotta sitten, istuin samalla terassilla treffeillä sellaisen tyypin kanssa, joka oli väittänyt olevansa viisi vuotta nuorempi kuin mitä oikeasti oli. Valehtelusta huolimatta mulla oli ihan hauskaa niillä treffeillä, me keskusteltiin muistaakseni Kjell Westöstä ja jostain filosofiaan liittyvästä. Muistan että tunsin silloin ihan pienen, ohimenevän hullaannuksen tunteen, oli vain niin kaunis kesäpäivä ja oli hauskaa jutella jonkun kanssa sellaisista asioista.

Muistelin sitä tällä viikolla kun istuin kahvilassa ja join kombuchaa.

Olin miettinyt näitä asioita sen päivän aikana ja pohdin, olisiko mulla jotain johtopäätöstä, johon voisin kenties päätyä tässä tekstissä.

Ehkä johtopäätös on vain se, että aika kuluu nopeasti: vuosia sitten mä siristelin silmiäni sillä terassilla, yritin saada selvää mua vastapäätä istuvasta tyypistä ja mietin, miksi kaikki on niin epäluotettavaa ja hankalaa.

Vehreys mun ympärillä hengitti muutaman kerran sisään ja ulos, kunnes mä istuin samassa paikassa jälleen – ja nyt kaikki on toisin.

// INSTAGRAM //

Suhteet Parisuhde Rakkaus Ystävät ja perhe

Keksittiin mun romaanille nimi, ja muita toukokuun kuulumisia

Toukokuussa oon kävellyt kavereiden kanssa meren rannalla, kirsikkapuiden alla, kaupungin kaduilla ja metsässä. Ollaan juotu terassikahveja ja kaljaa ulkona. Ollaan menty yhdessä joogatunneille ja Kiasmaan ja aurinkoisille kallioille.

Oon myös viettänyt monia iltoja ja viikonlopujan joutilaita päiviä tyttöystävän kanssa. Tykkään siitä kun pyöräilen töiden jälkeen A:n luo ja me tehdään ruokaa yhdessä ja katsotaan jotain sarjaa (yleensä Himymiä, vaikka siinä onkin 2020-luvun näkökulmasta todella epäkorrekteja vitsejä), tai paistetaan viikonloppuaamuina banaanipannareita.

Yhtenä päivänä A. oli tehnyt jo valmiiksi ruokaa kun tulin sen luo. Ruoan nimi oli yllätystortillalasagne. Lasagnessa oli täytteenä muun muassa parsakaalia ja paprikaa ja papuja, ja mua nauratti aina kun löysin kerrosten välistä jonkin uuden, yllätyksellisen vihanneksen.

Ennen lasagnen syömistä me oltiin käyty kävelyllä Roihuvuoressa. Haluaisin asua siellä joskus kymmenen vuoden kuluttua, esimerkiksi sellaisessa talossa josta olisi lyhyt matka japanilaiseen puutarhaan. Ajattelin sitä, haave-elämää joka joskus ehkä on arkitodellisuutta, kun käveltiin maahan varisseiden kirsikankukkien päällä.

Ja oon tietysti tehnyt myös töitä toukokuussa. Tämä on ollut työntäyteinen kuukausi, mutta en silti tunne itseäni kovin uupuneeksi. Yo-kokeet ja niiden arviointi on takanapäin, ja nyt täytyy enää pitää viimeiset kokeet, arvioida ne, laittaa kurssiarvosanat wilmaan ja tehdä kaikki muut jutut valmiiksi ensi viikon aikana. Viikon päästä lauantaina alkaa kesäloma, mikä on ihanaa, koska tässä vaiheessa kevättä alkaa olla melko hyytynyt olo.

Mun työteho on ollut tässä viimeisessä jaksossa niin hidas, että kaikkeen tuntuu menevän kaksi kertaa enemmän aikaa kuin aiemmin. Oon istunut läppärin ääressä, tuijottanut esseitä, joita pitäisi kommentoida ja arvioida ja tuntenut, että kirjaimet puuroutuvat sameaksi massaksi, josta mulla ei oo enää mitään sanottavaa. Eikä mikään ihme, karkeasti arvioituna oon nimittäin lukenut tämän lukuvuoden aikana ainakin tuhat kirjoitelmaa ja pitänyt noin 300 oppituntia…

Onneksi oon pystynyt erottamaan työ- ja vapaa-ajan hyvin toisistaan ja ehtinyt tekemään paljon muutakin kuin töitä. Oon nähnyt ystäviä suunnilleen saman verran kuin aiemminkin ja hengaillut lisäksi A:n kanssa.

Elämä on siis ollut tämän lukuvuoden aikana aktiivisempaa kuin koskaan aiemmin, ja tykkään siitä tosi paljon. En juuri nyt kaipaa tämän enempää omaa aikaa. Oon kyllä iloinen siitä, että kohta on loma, ja voin ystävien tapaamisen lisäksi kävellä ja jumpata ja kirjoittaa ja oleilla pihalla juomassa kahvia.

Haluun myös pyöräillä Kasvitieteelliseen ja istuskella suihkulähteen ääressä lukemassa, tai mennä Töölön kirjaston kesäpihalle loikoilemaan aurinkotuoliin. Aamupäivisin voisin kirjoittaa niin usein ja paljon kuin vain jaksan. Ja haluun herätä aikaisin ja kävellä Keskuspuistoon ja tehdä lyhyitä treenejä koriskentällä ja ajaa iltaisin Vallilaan ja kivuta kallioille ja ja ja…

Ensi vuoden työkuviotkin ovat selkiytyneet. Olin alun perin ajatellut, että pitäisin jonkinlaisen välivuoden ja keskittyisin kirjoittamiseen enemmän kuin työntekoon. Olin tehnyt vähän sivutöitä ja säästänyt rahaakin tätä varten. Sitten kuitenkin menin paniikkiin ja hain töitä – tosin hyvin valikoivasti, vain kolmea äikänopen paikkaa.

En tiedä vielä oliko tämä hyvä päätös, mutta musta tuntui vain liian vaikealta irtaantua tästä ”saan joka kuukausi kaksi ja puoli tonnia tilille” -lifestylesta, varsinkin kun mulla on nyt edessä palkaton kesä, eli käytännössä parin kuukauden työttömyysjakso. Lähetin siis hakemukseen kolmeen eri lukioon, ja pääsin kaikkiin työhaastatteluun. Näköjään puolitoista vuotta sitten valmistuneenakin voi olla aika kovaa kamaa markkinoilla.

Ehdin käydä kahdessa haastattelussa. Toista paikkaa en saanut, mutta sen toisen sain! Oon siitä tosi iloinen. Ensi vuonna opetan siis suomea toisena kielenä eräässä helsinkiläisessä lukiossa. Mun työparina tulee olemaan mun entinen opiskelukaveri, ja yksi mun läheinen ystävä on myös töissä samassa koulussa.

Vaikka uusi koulu, uudet työkaverit, hieman entistä pidempi työmatka ja iso kurssimäärä vähän stressaavat mua, luulen että seuraava vuosi menee tosi kivasti. On myös mukavaa, että saan tästä pestistä koko vuoden palkan, toisin kuin nykyisestä työstä. Tuntuu hämmentävältä ajatella, että toimeentulo on nyt turvattu vuoden 2023 heinäkuun loppuun asti.

Kaiken kaikkiaan oon ollut nyt keväällä hirveän onnellinen.

Se johtuu monesta asiasta, niin moni juttu on juuri nyt tosi hyvin.

Oon nauttinut töissä siitä, että keväällä on ollut vähemmän kursseja opetettavana kuin syksyllä. Oon myös lopettanut turhan, epävarmuudesta johtuvan vatvomisen, jota harrastin vielä lukuvuoden alussa. Jossain vaiheessa kyllästyin miettimään jatkuvasti, oonko mä hyvä opettaja, haluavatko opiskelijat tulla mun kursseille, teenkö mä kaiken niin kuin täytyy ja mitä tästäkin nyt tulee.

Tämän vuoden aikana oon saanut sellaista rentoa itsevarmuutta, joka on vapauttanut paljon energiaa, kun ei tarvitse koko ajan käsitellä pieniä tai suuria epäonnistumisen tunteita. Itsevarmuuden kasvattamisessa on auttanut oman asenteen lisäksi myös se, että mun kollegat ovat niin kivoja ja kannustavia, ja mulla on ollut sellainen olo, että kuulun työyhteisöön vankasti.

Viime viikolla parikin työkaveria kysyi multa jossain keskustelussa, että kuinka kauan mä oon ollut tässä koulussa töissä, oliko se jo pari vuotta? Oon vastannut hämmentyneenä, että ei, alle vuoden vasta. Ehkä tällaiset kysymykset kertovat jotain siitä, että muut näkevät mut luontevana osana työyhteisöä, ja se tuntuu mukavalta.

Vapaa-ajalla oon tehnyt kaikenlaista hauskaa niin paljon, että joinain viikkoina en ole ollut kotona juuri ollenkaan.

Toissapäivänä, helatorstain aattona me mentiin parin ystävän kanssa mun lähibaariin kaljalle. Juotiin ensin sisällä valkkaria ja syötiin yhdessä yksi peruna-annos, jossa oli paistettuja perunoita, parmesaania ja tryffelimajoneesia.

Mä kehuin maasta taivaisiin rapeat potut -reseptin, jota olin kokeillut pari viikkoa sitten. Se löytyy @imanjaleenasafkaa-instatililtä. Ohje on siis sellainen, että perunat keitetään, litistetään ja paistetaan uunivuoassa suunnilleen tunnin ajan niin, että niihin tulee rapea kuori. Parasta siinä ruokalajissa ovat kastikkeet, sitruuna-jugurttikastike ja chimichurry, joita syödään perunoiden kanssa.

Kuvailin tätä ruokaa vesi kielellä ja ehdotin, että voisin pitää perunaillan ensi viikolla. Näin tulee tapahtumaan. Teen niin paljon perunoita, että niitä riittää neljälle syöjälle, ja niiden kanssa voisi syödä vesimelonisalaattia.

Ekojen juomien jälkeen me siirryttiin terassille ja oltiin siellä kaljojen kanssa niin kauan, kunnes aurinko laski. Oli tosi hauskaa. Se tunne että mulla klikkaa joidenkin ihmisten kanssa enemmän kuin toisten, syntyy ainakin siitä, että nauretaan yhdessä ja kehitellään vitsejä yhdessä.

Mä puhuin esimerkiksi jotain siitä, miten masentavaa oli käyttää tinderiä monta vuotta ja miten treffeillä käyminen tuntui ikuiselta odotusten ja pettymysten kehältä. Toinen mun kavereista ehdotti, että se voisi olla mun romaanin nimi, Odotusten ja pettymysten kehä. Me alettiin miettiä, mitä siinä voisi tapahtua, päähenkilö voisi olla esim. Marjukka-niminen nainen, joka deittailee tosi monia ihmisiä, kunnes vuosien kuluttua löytää sopivan…

Puolessa välissä kaljaa mä menin sisälle käymään vessassa, ja kun odotin että naistenvessa vapautuisi, katselin ulkona istuvia kavereita. Ne olivat kumartuneet juomiensa yläpuolelle ja juttelivat jostain. Mietin, että mitä jos mä olisin siellä baarissa joidenkin ihan toisten ihmisten kanssa, enkä tuntisi ollenkaan mun ystäviä. Ja kun näkisin ne ikkunan takana istumassa, ajattelisin että ne näyttivät kivoilta ja siltä että niillä oli hauskaa, mutta en tietäisi niistä mitään.

Onneksi mä tiedän niistä niin paljon asioita, onneksi me tunnetaan.

Kun palasin terassille, aurinko paistoi hehkuvimmillaan. Se punersi ystävien kasvot, sai ihohuokoset ja ripset näkymään selkeämmin. Keskityin hetken vain siihen, unohdin kuunnella keskustelua.

Terassin sulkeutumisen jälkeen me käveltiin Alepaan, ostettiin tonicia ja sipsejä ja mentiin vielä mun luo juomaan gt:itä. Muistin seuraavana aamuna, että olin kuvannut kotimatkan aikana videon, jossa näkyivät ystävät kulkemassa mun edellä kaupasta kotiin. Toinen kantoi tonic-pulloa sylissään. Rakastan sitä kun ollaan vietetty yhdessä jo koko ilta, mutta edelleen on aikaa jutella ja istuskella; sellaisia hetkiä haluun aina tallentaa.

En kuitenkaan löytänyt sitä videota mun kännykästä. Se olikin tallentunut vain mun mieleen.

On kaikenlaisia muitakin hetkiä, jotka oon säilönyt vain muistoihin.

Toivon että muistan ikuisesti esimerkiksi sen, millaista on lukea iltasatua A:n kanssa ennen kuin mennään nukkumaan. Nyt me luetaan Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken -romaania, jonka mä oon lukenut jo pari vuotta sitten, mutta en näköjään muista siitä juuri mitään. Välillä mä mietin, että mihin mun kirjallinen sivistys oikeastaan perustuu, kun unohdan kaikkien lukemieni kirjojen sisällön ennemmin tai myöhemmin.

Se kirja on kuitenkin tosi hyvä, tykkään Rooneyn tarkkanäköisyydestä, ja me ollaan naurettu lukemisen aikana sille, miten epävarmalta ja naivilta päähenkilö vaikuttaa ja miten hauska Bobbi, eli päähenkilön paras kaveri on.

Lauantaina aamulla me tehtiin taas banaanipannareita ja sekoitettiin tällä kertaa taikinaan myös alpron kreikkalaista jugurttia. Paistoin pannarit margariinissa, ja kun ne olivat valmiita, laitettiin niiden päälle viikunahilloa ja maapähkinävoita ja biscoff-tahnaa. Huokailin kun söin niitä pannukakkuja, ne olivat taivaallisen hyviä.

Aamiaisen jälkeen, eli joskus kolmelta iltapäivällä, A. lähti kotiin ja mä lähdin juhliin. Pyöräilin Munkkiniemeen mun kaverin tupareihin. Ostin alepasta keltaisia kukkia ja odotin oven avaamista kukat sylissäni.

Tulin juhliin niin aikaisin, että ehdin jutella tosi monen eri aikaan saapuneen vieraan kanssa. Kun ovikello soi ja joku uusi ihminen liittyi meidän joukkoon, keskustelu muuttui ja siirtyi uusiin aiheisiin. Söin tacoja ja papukastiketta ja join mescalia ja skumppaa ja kuuntelin kiinnostavia kertomuksia muiden ihmisten töistä ja ihmissuhteista.

Käveltiin yöllä yhden naapurissa asuvan ystävän kanssa kotiin. Oli viileää ja raikasta, tuoksui siltä että kaikki on juuri kasvanut ja puhjennut lehtiin ja kukkaan.

Oon ajatellut, että elokuussa töiden alkaessa keskittyisin vapaa-ajalla romaanin kirjoittamiseen, aina kun vain jaksan ja ehdin. Se tarkoittaa sitä, että pidän blogin kirjoittamisesta luultavasti jonkinlaista taukoa. Oon nyt tajunnut, että romaaniprojekti siirtyy aina vain eteenpäin, jos en kirjoita sitä nyt, jos ikuisesti vain suunnittelen, milloin voisin kirjoittaa, mutta en laita asioita juuri nyt tapahtumaan.

Tänä kesänä mulla on kuitenkin vielä aikaa myös blogille.

Haluun kesällä mennä Talvipuutarhan pihalle ja Alppiruusupuistoon ja Hertsikan metsiin ja Mustikkamaan rannalle ja Vallilan kallioille. Aion olla tosi paljon ulkona ja treenata ja lukea ja kirjoittaa.

Ihan pian kesä alkaa, ihan pian palautan työkoneen ja avaimet ja aloitan kesäseikkailut, ja aion kertoa siitä kaikesta täällä.

// INSTAGRAM //

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Työ