Lyhyt vastaus:

Totta kai olen.

Pidempi vastaus:

Välillä mulle sanotaan, että olen vahva tai rohkea. Siitä tulee hyvä mieli, mutta samalla sellaisten kehujen vastaanottaminen on vaikeaa, koska musta tuntuu joskus siltä, että olen todella heikko ja kauhea pelkuri.

Oon jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa tästä aiheesta, mutta heikkoudesta puhuminen on tuntunut haastavalta. Ensinnäkin pohdin aika tarkasti, millaisia juttuja haluan paljastaa itsestäni täällä blogissa ja somessa, enkä oikeastaan vielä näitä sanoja kirjoittaessani tiedä, mitä kaikkea aion tässä postauksessa kertoa. Toiseksi, en ole osannut määritellä heikkoutta.

Itsevarminkin tyyppi on joskus suunnattoman epävarma, ja hyvin voimakkaalta vaikuttava ihminen tarvitsee välillä toisten apua. Se ei musta kuitenkaan ole mikään heikkouden osoitus tai luonteenpiirre, jota täytyisi itsessään muuttaa, päin vastoin. Jos uskoo olevansa kerrassaan ylimaallinen ja pärjäävänsä aina itse, silloin ei musta ole kovin vahva.

Kuuntelin aamulla Sivumennen-podcastin viimeisintä jaksoa, jossa puhuttiin Karl Ove Knausgårdin kirjoittamista ja lukemista käsittelevästä tekstistä. Pitkässä esseessä Knausgård kuvaa lukemisen merkitystä itselleen jotenkin näin (kirjoitan sitaatin täysin muistinvaraisesti):

Ihmisissä on ääretöntä ajattomuutta ja kaipuuta iäisyyteen. Toisaalta me olemme rajallisia ja rajoittuneita. Parhaat kaunokirjalliset teokset onnistuvat kuvaamaan tätä ikuista, inhimillistä ristiriitaa.

Tämä ajatus sopii musta hyvin siihen, mitä ajattelen heikkoudesta. Ihminen jota pidetään vahvana, joka selviytyy kaikesta, joka ei mukaudu muiden odotuksiin ja joka pystyy levittämään voimaa ympärilleen, on samalla tavalla epätäydellinen ja hauras kuin kaikki muutkin. Todellinen vahvuus ei ole sitä, että teeskentelee aina olevansa vahva, eikä todellinen heikkous ole sitä, että myöntää joskus olevansa heikko.

Käsitän heikkouden enemmän tunteena kuin jonain faktapohjaisena kuvauksena omasta luonteesta. Heikkoina hetkinä tajuaa oman kehonsa rajat – vaikka tunne keskittyisi mielensisäisiin asioihin, kokemus on mulle hyvin fyysinen. Ymmärrän sen, etten yksinkertaisesti pysty kaikkeen. Peräännyn pelottavalta tuntuvan teon kynnyksellä. Olen täynnä epätoivoa ja voimattomuutta, olen katkera enkä jaksa kohdella kaikkia ystävällisesti.

Millaisina hetkinä sitten tunnen olevani heikko?

Kun joku kaverini on kertonut mulle jostain erityisen mukavasta tapahtumasta elämässään ja olen esittänyt iloista, mutta saattanut olla niin kateellinen, etten ole pystynyt olemaan vilpittömän onnellinen. Ja sitten kun sama kaveri on onnitellut mua sydämellisesti jostain mulle tapahtuneesta kivasta jutusta, oon hävennyt sitä, etten pysty koskaan ajattelemaan ensimmäiseksi ketään muuta kuin itseäni.

Kun oon ehdottanut uusia treffejä tyypille, josta en edes ole innoissani, vain koska oon ajatellut että mun pitäisi olla vähemmän vaativa. Ja sitten se tyyppi on vastannut, ettei se tuntenut meidän välillä kipinää ja oon soimannut itseäni siitä, etten ole kuunnellut tunteitani aidosti.

Kun oon ajatellut, että pakkien saaminen tarkoittaisi sitä, että mussa on jotain perustavanlaatuista vikaa.

Kun makaan sängyllä krapulassa tai raskaan työpäivän jälkeen tai kipeänä ja toivon että jääkaapissa olevat ainekset pilkkoutuisivat ja kypsyisivät itsestään ja ilmestyisivät pöytään lämpimän aterian muodossa. Kun säälin itseäni siksi, että joudun tekemään itse itselleni ruokaa, vaikka oon etuoikeutettu kun mulla on varaa kaikenlaisiin herkkuihin ja voisin tilata woltilla sänkyyni mitä tahansa. (Mitä tahansa ruokaa.)

Kun pidän oppitunnin jossa mikään ei toimi, oppilaat turhautuvat ja mä väsyn siihen, että valmistautumisesta huolimatta en yhtään tiedä mitä oon tekemässä.

Kun mun on pakko kertoa muka huomaamattomasti sivulauseessa joku mun hieno saavutus, vain koska haluan tuoda oman erinomaisuuteni esille. Silloin en muista, että minussa näkyy kaikki se mitä mä olen ilman että sanoitan sitä, ja että vaatimattomuus on usein kaikkein makeinta.

Kun poistan tästä listasta joitain asioita joita en kehtaa myöntää.

Kun pohdin pystynkö kertomaan hyvälle ystävälle, että nyt on muuten ollut tosi inhottava viikko, vai pitäisikö mun olla kiva ja pirteä niin kuin yleensä.

En oikein tiedä oliko näiden asioiden kertominen nyt raadollista vai ei. En ehkä muutenkaan ole luonut itsestäni sellaista kuvaa, että olisin aina rohkea, pystyvä ja oikeamielinen. En myöskään ajattele, ettenkö olisi vahva. On mussa jotain outoa voimaa ja sisua, joka kaivautuu musta esille niinä kaikkein kivuliaimpina hetkinä.

Toisaalta vaikeita asioita vain on tapahtunut mulle (niin kuin kaikille tapahtuu), eikä mulla ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin selvitä niistä. En ole koskaan ollut täysin yksin, ja tällä hetkellä tunnen hohkaavaa rakkautta niin monesta suunnasta, se kannattelee mut raskaiden asioiden yli.

Kun kirjoitan tätä postausta, oon huonovointinen, väsynyt ja hytisevä, koska olin edellisenä päivänä sitseillä, kello on puoli yksitoista illalla ja mun yksiössä on tosi kylmä. Mahassa huljuva viiden eri alkoholijuoman sekoitus on saanut mut tärisemään koko päivän ja kehollinen rappio on tehnyt mut myös henkisesti heikoksi. Perjantai-illan onni piti maksaa vähentämällä se lauantaista. Oon kaivannut jotain, tietämättä edes mitä, jotain keveyttä joka yleensä verhoaa mun päiviä.

Tiedän että se keveys palaa kyllä takaisin, mutta juuri nyt olen vielä vähän aikaa heikko. Tai siis tunnen olevani. Annan itseni olla hajalla, annan rintakehän tuntua betonilta kun pitäisi hengittää. Ajattelen sitä miten kauniita asioita oon itsestäni kuullut, ja uskon niiden olevan totta, vaikka joskus sitä on vaikea muistaa.

<3 Maria

Kuvat: kävin lauantaina ruskakävelyllä Munkkiniemessä.

Voisit tykätä myös:

Onnenvihko – jotta muistaisin kaikkein kauneimmat hetket

Miten uudenvuoden ennustukset toteutuivat?

Huonojen päivien hyvät syyt

// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //