Olenko joskus heikko?

Lyhyt vastaus:

Totta kai olen.

Pidempi vastaus:

Välillä mulle sanotaan, että olen vahva tai rohkea. Siitä tulee hyvä mieli, mutta samalla sellaisten kehujen vastaanottaminen on vaikeaa, koska musta tuntuu joskus siltä, että olen todella heikko ja kauhea pelkuri.

Oon jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa tästä aiheesta, mutta heikkoudesta puhuminen on tuntunut haastavalta. Ensinnäkin pohdin aika tarkasti, millaisia juttuja haluan paljastaa itsestäni täällä blogissa ja somessa, enkä oikeastaan vielä näitä sanoja kirjoittaessani tiedä, mitä kaikkea aion tässä postauksessa kertoa. Toiseksi, en ole osannut määritellä heikkoutta.

Itsevarminkin tyyppi on joskus suunnattoman epävarma, ja hyvin voimakkaalta vaikuttava ihminen tarvitsee välillä toisten apua. Se ei musta kuitenkaan ole mikään heikkouden osoitus tai luonteenpiirre, jota täytyisi itsessään muuttaa, päin vastoin. Jos uskoo olevansa kerrassaan ylimaallinen ja pärjäävänsä aina itse, silloin ei musta ole kovin vahva.

Kuuntelin aamulla Sivumennen-podcastin viimeisintä jaksoa, jossa puhuttiin Karl Ove Knausgårdin kirjoittamista ja lukemista käsittelevästä tekstistä. Pitkässä esseessä Knausgård kuvaa lukemisen merkitystä itselleen jotenkin näin (kirjoitan sitaatin täysin muistinvaraisesti):

Ihmisissä on ääretöntä ajattomuutta ja kaipuuta iäisyyteen. Toisaalta me olemme rajallisia ja rajoittuneita. Parhaat kaunokirjalliset teokset onnistuvat kuvaamaan tätä ikuista, inhimillistä ristiriitaa.

Tämä ajatus sopii musta hyvin siihen, mitä ajattelen heikkoudesta. Ihminen jota pidetään vahvana, joka selviytyy kaikesta, joka ei mukaudu muiden odotuksiin ja joka pystyy levittämään voimaa ympärilleen, on samalla tavalla epätäydellinen ja hauras kuin kaikki muutkin. Todellinen vahvuus ei ole sitä, että teeskentelee aina olevansa vahva, eikä todellinen heikkous ole sitä, että myöntää joskus olevansa heikko.

Käsitän heikkouden enemmän tunteena kuin jonain faktapohjaisena kuvauksena omasta luonteesta. Heikkoina hetkinä tajuaa oman kehonsa rajat – vaikka tunne keskittyisi mielensisäisiin asioihin, kokemus on mulle hyvin fyysinen. Ymmärrän sen, etten yksinkertaisesti pysty kaikkeen. Peräännyn pelottavalta tuntuvan teon kynnyksellä. Olen täynnä epätoivoa ja voimattomuutta, olen katkera enkä jaksa kohdella kaikkia ystävällisesti.

Millaisina hetkinä sitten tunnen olevani heikko?

Kun joku kaverini on kertonut mulle jostain erityisen mukavasta tapahtumasta elämässään ja olen esittänyt iloista, mutta saattanut olla niin kateellinen, etten ole pystynyt olemaan vilpittömän onnellinen. Ja sitten kun sama kaveri on onnitellut mua sydämellisesti jostain mulle tapahtuneesta kivasta jutusta, oon hävennyt sitä, etten pysty koskaan ajattelemaan ensimmäiseksi ketään muuta kuin itseäni.

Kun oon ehdottanut uusia treffejä tyypille, josta en edes ole innoissani, vain koska oon ajatellut että mun pitäisi olla vähemmän vaativa. Ja sitten se tyyppi on vastannut, ettei se tuntenut meidän välillä kipinää ja oon soimannut itseäni siitä, etten ole kuunnellut tunteitani aidosti.

Kun oon ajatellut, että pakkien saaminen tarkoittaisi sitä, että mussa on jotain perustavanlaatuista vikaa.

Kun makaan sängyllä krapulassa tai raskaan työpäivän jälkeen tai kipeänä ja toivon että jääkaapissa olevat ainekset pilkkoutuisivat ja kypsyisivät itsestään ja ilmestyisivät pöytään lämpimän aterian muodossa. Kun säälin itseäni siksi, että joudun tekemään itse itselleni ruokaa, vaikka oon etuoikeutettu kun mulla on varaa kaikenlaisiin herkkuihin ja voisin tilata woltilla sänkyyni mitä tahansa. (Mitä tahansa ruokaa.)

Kun pidän oppitunnin jossa mikään ei toimi, oppilaat turhautuvat ja mä väsyn siihen, että valmistautumisesta huolimatta en yhtään tiedä mitä oon tekemässä.

Kun mun on pakko kertoa muka huomaamattomasti sivulauseessa joku mun hieno saavutus, vain koska haluan tuoda oman erinomaisuuteni esille. Silloin en muista, että minussa näkyy kaikki se mitä mä olen ilman että sanoitan sitä, ja että vaatimattomuus on usein kaikkein makeinta.

Kun poistan tästä listasta joitain asioita joita en kehtaa myöntää.

Kun pohdin pystynkö kertomaan hyvälle ystävälle, että nyt on muuten ollut tosi inhottava viikko, vai pitäisikö mun olla kiva ja pirteä niin kuin yleensä.

En oikein tiedä oliko näiden asioiden kertominen nyt raadollista vai ei. En ehkä muutenkaan ole luonut itsestäni sellaista kuvaa, että olisin aina rohkea, pystyvä ja oikeamielinen. En myöskään ajattele, ettenkö olisi vahva. On mussa jotain outoa voimaa ja sisua, joka kaivautuu musta esille niinä kaikkein kivuliaimpina hetkinä.

Toisaalta vaikeita asioita vain on tapahtunut mulle (niin kuin kaikille tapahtuu), eikä mulla ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin selvitä niistä. En ole koskaan ollut täysin yksin, ja tällä hetkellä tunnen hohkaavaa rakkautta niin monesta suunnasta, se kannattelee mut raskaiden asioiden yli.

Kun kirjoitan tätä postausta, oon huonovointinen, väsynyt ja hytisevä, koska olin edellisenä päivänä sitseillä, kello on puoli yksitoista illalla ja mun yksiössä on tosi kylmä. Mahassa huljuva viiden eri alkoholijuoman sekoitus on saanut mut tärisemään koko päivän ja kehollinen rappio on tehnyt mut myös henkisesti heikoksi. Perjantai-illan onni piti maksaa vähentämällä se lauantaista. Oon kaivannut jotain, tietämättä edes mitä, jotain keveyttä joka yleensä verhoaa mun päiviä.

Tiedän että se keveys palaa kyllä takaisin, mutta juuri nyt olen vielä vähän aikaa heikko. Tai siis tunnen olevani. Annan itseni olla hajalla, annan rintakehän tuntua betonilta kun pitäisi hengittää. Ajattelen sitä miten kauniita asioita oon itsestäni kuullut, ja uskon niiden olevan totta, vaikka joskus sitä on vaikea muistaa.

<3 Maria

Kuvat: kävin lauantaina ruskakävelyllä Munkkiniemessä.

Voisit tykätä myös:

Onnenvihko – jotta muistaisin kaikkein kauneimmat hetket

Miten uudenvuoden ennustukset toteutuivat?

Huonojen päivien hyvät syyt

// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //

Hyvinvointi Oma elämä Rakkaus Hyvä olo

On se kumma, kun syntyvyys laskee

Syntyvyys on tällä hetkellä niin jyrkässä laskussa, että Suomessa puhutaan jo vauvakadosta. Päättäjät miettivät paniikissa, mitä eläkejärjestelmälle tai vanhustenhoidolle tapahtuu, kun nyt syntyvät ikäluokat ovat niin paljon edellisiä pienempiä.

Kukaan ei tunnu tietävän, miksi suomalaiset eivät halua hankkia lapsia yhtä paljon kuin aiemmin. Mahdollisiksi syiksi esitetään vain valistuneita arvauksia, ja keinot puuttua tilanteeseen ovat vähissä. Mäkään en osaa tällaiseen vaikeaan kysymykseen vastata.

Tulevaisuushan vaikuttaa nyt näiden viimeaikaisten ilmastoraporttien valossa niin loistavalta, että on vaikea ymmärtää, mikseivät ihmiset halua lisääntyä oikein sankoin joukoin. On täällä kai vielä jotain maa-alueita, joita ei ole raivattu karjankasvatusta varten tai kivoja rannikkokaupunkeja, jotka eivät painu veden alle parinsadan vuoden sisällä. Ja jos nyt jotain karseaa tapahtuisikin, niin onhan sitä ennenkin pettua syöty ja voitettu talvisota!

Suomessa on vieläpä erittäin kivaa saada jälkikasvua, koska täällä lapsiperheitä tuetaan taloudellisesti. Yleensä vanhempainvapaalle jää äiti, koska se nyt vaan on luonnollista ja perinteistä. Mikäpä olisi mukavampaa kuin se, että skippaa omasta työurastaan ja eläkekertymästään useita vuosia, soseuttaa bataatteja kotona ja leikkii ja loruttelee vauvan kanssa? Samaan aikaan puoliso voi keskittyä töihin ja tienaamiseen. Tästä järjestelystä jokainen nainen haaveilee. Oikeastaan on vaikea tajuta, miksi naiset ylipäätään haluavat käydä töissä, kun olisi mahdollista viettää koko elämä vessapaperirulla-askartelun ja makaronilaatikoiden parissa.

Perhearjen ja työelämän yhdistäminenkin on niin helppoa, ettei sitä voi käsittää! Useimmat suomalaisethan ovat jo valmistuneet maistereiksi 24-vuotiaina, löytäneet vakituisen työpaikan seuraavana vuonna ja ovat vakavaraisia ja kunnollisia. Itse en ainakaan haluaisi käydä missään keikoilla, festareilla, matkoilla, spontaaneilla perjantaikaljoilla tai ylipäätään muualla kuin leikkipuistoissa sen jälkeen kun täytän 25. Työelämä on tosi joustavaa ja leppoista, jokainen työnantaja suostuu ilomielin nelipäiväiseen työviikkoon ja ylitöitä ei tee tässä maassa kukaan.

Sopivan kumppanin löytäminen on myös naurettavan vaivatonta. Tinderiä ei tarvitse montaa minuuttia selata, kun tulee vastaan joku jolla on miellyttävä ulkonäkö, sopivat arvot, samanlaiset kiinnostuksenkohteet kuin itsellä, kivat vanhemmat, selkeät tulevaisuudensuunnitelmat (avioliitto ja lapsia nyt heti) ja sellainen luonne, että tähän mielettömään ihmiseen rakastuu välittömästi. Jos deittisovellukset eivät jostain syystä toimi, aina voi ilmoittaa itsensä Ensitreffeihin alttarilla.

Tai hankkia lapsen yksin! Se on helppoa, halpaa ja nopeaa. Ei tarvitse kuunnella kenenkään muun kuin vauvan kitinää pitkinä unettomina öinä. Eikä yhteiskunta huolehdi kenestäkään yhtä lämpimästi ja avokätisesti kuin kolmivuorotyötä tekevien yksinhuoltajien lapsista.

Tämän kaiken valossa ei voi kuin ihmetellä, mikseivät kaikki naiset ole raskaana koko ajan kuten ennen vanhaan. Raskaushan ei aiheuta mitään hankalia oireita, kuten jäätävää pahoinvointia, vaikeuksia liikkua normaalisti tai syödä mitään muuta kuin kylmiä sitruunoita. Synnytys kuulostaa niin hauskalta ja vaarattomalta tapahtumalta, että sen kokisi mielellään useamman kerran vuodessa. Todella hankala ymmärtää, miksei jokainen nainen haluaisi käydä tätä läpi ainakin pari kertaa elämässään.

Oon siis vauvakadon syistä yhtä ymmälläni kuin poliitikotkin tällä hetkellä ovat. Ehkä joku vauvasatanen nostaisi lisääntymishaluja? En tiedä. On tätä vaikea tajuta.

<3 Maria

Kuvat: asioita joita teen silloin, kun en tee lapsia.

* * *

(Ps. Tiedän että monet nauttivat aidosti lastensa hoitamisesta kotona. Kaikki kotivanhemmat tekevät arvokasta työtä, jota en halua tällä tekstillä millään tavalla väheksyä.)

Voisit tykätä myös:

30 euron polttarit

Miksi en usko detoxiin

26 parasta feminismimeemiä

// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //

Puheenaiheet Lapset Raskaus ja synnytys Uutiset ja yhteiskunta