Miten olen saanut oman alan töitä

Pari viikkoa sitten kirjoitin siitä, miksi mua ärsyttää humanistien vähättely ja millainen työtilanteeni on juuri nyt (aika hyvä). Vielä muutama vuotta sitten oli kuitenkin ihan toisenlaista. Tein töitä kaupan kassalla ekstraajana, eli en edes ollut vakituisessa työssä, vaan joka viikko eri paikassa. Tykkäsin siitäkin työstä, mutta olin kolmannen opiskeluvuoden alkaessa vähän ahdistunut. En yhtään tiennyt mitä oman alan töitä voisin tai haluaisin tehdä ja pelkäsin, että valmistun maisteriksi niin että mun cv:ssä lukee edelleen vain se ekstraajan työ ja tet-harjoittelu ysiluokalla.

Jos mun elämä olisi kehitysromaani, olisin tuolloin, 21-vuotiaana ollut kerronnassa siinä kohdassa, kun päähenkilö vihdoin alkaa kulkea vaikeuksista voittoon. Hyviä asioita alkoi tapahtua sitä tahtia, että jos olisi halunnut romaaniin onnellisen lopun, silloin olisi ollut hyvä hetki katkaista tarina. (Onneksi mun tarina ei kuitenkaan kokonaisuudessaan katkennut siihen.) Sain niitä kuuluisia oman alan töitä ja pystyin vähitellen lopettamaan kauppahommat.

Nyt kerron, mitä töitä oon tehnyt ja miten oon päässyt tekemään niitä:

Opettajan sijaisuudet – viestipommitusta ja pientä liioittelua

Kun päätin, että nyt saa ekstraajatyöt riittää, rohkaisin vihdoin mieleni ja aloin kysellä eri kouluista, voisinko tulla niihin sijaiseksi. Laitoin samanlaisen lyhyen viestin aluksi noin kymmeneen lähiseudun kouluun ja vanhaan lukiooni ja kerroin että opiskelen äikänopettajaksi kolmatta vuotta.

Mulla ei ollut minkäänlaista kokemusta nuorten kanssa työskentelemisestä enkä ollut edes päässyt pedagogisiin opintoihin vielä (niihin pitää pyrkiä, enkä saanut ensimmäisestä kokeesta tarpeeksi pisteitä). En antanut sen häiritä, vaan kerroin että olin vetänyt jotain sanataidetunteja lapsille, mikä oli totta, olin vetänyt ehkä kaksi.

En tiedä olisiko tällainen kaunistelu ollut tarpeellista, koska sijaisista on tunnetusti pulaa yhtä kipeästi kuin palvelusväestä: hyviä on vaikea löytää. Kaikista kouluista ei vastattu mulle mitään, mutta muutama apulaisreksi ilmoitti lisänneensä mut sijaislistalle.

Keväällä 2017 menin sitten ensimmäistä kertaa sijaistamaan alakouluun pariksi päiväksi. Se oli kamalaa mutta kasvattavaa. (Mulle ehkä enemmän kuin niille lapsille, jotka joutuivat olemaan mun onnettoman ja valmistelemattoman opetuksen kohteena kolme päivää.) Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi sijaispäivien tekemistä ja mulle alettiin tarjota pidempiä pätkiä ja kokonaisia kursseja opetettavaksi. Sain pedagogisten opinto-oikeuden toisella yrittämällä ja suoritin ne loppuun viime keväänä, eli nyt oon jo paljon ammattitaitoisempi kuin pari vuotta sitten.

Kustannustoimittajan työt – harjoittelun kautta freelanceriksi

Helsingin yliopistossa kanditutkintoon kuuluu joko työelämäkurssi tai harjoittelu. Harjoittelua varten voi saada yliopistosta työnantajalle maksettavan harjoittelutuen, joka on suunnilleen puolet palkasta (1200e/kk) kolmen kuukauden ajalta. Palkattomia harjoitteluja tehdään vain niillä aloilla, joissa ne kuuluvat pakollisena osana opintoihin (esim. opetusharjoittelut, jotka muistuttavat enemmän opiskelua kuin itsenäistä työntekoa).

Keväällä 2017 hain harjoitteluun Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuudenosastolle ja pääsin sinne. Olin niin onnellinen silloin! Se kesä oli ihana. Kävelin joka aamu Espan läpi Uudenmaankadulle ja tein ekaa kertaa elämässäni toimistotyötä.

Voisin kertoa joskus kustannustoimittajan työstä tarkemmin, mutta harjoittelijana tein esim. editointia ja oikolukua, luin julkaistaviksi tarjottuja käsikirjoituksia ja hoidin kaikenlaista pikkusälää, kuten kuvakirjojen kuvitusten yksityiskohtaista tarkistamista. Juhlin pihajuhlissa ja opin ison ja sokkeloisen talon salareitit.

Harjoittelun jälkeen laitoin viestiä kaikkiin Helsingin kustantamoihin freelance-töiden toivossa. Ylistin itseäni ja taitojani ja liitin mukaan jo vähän näyttävämmän cv:ni. Yhdestä kustantamosta vastattiin, ja sinne olen nyt tehnyt parin vuoden ajan oikolukuja, hakemistoja, litterointia ja sen sellaista. En luultavasti halua valmistumisen jälkeen tähdätä kustantamouralle, mutta niitä töitä on tosi kiva tehdä silloin tällöin opiskelun ohella.

Tutkimusavustajan työ yliopistolla – onnekkaita sattumia

Joskus neljä vuotta sitten ostin yliopiston kirjamarkkinoilta naturalismista kertovan tutkimusteoksen, koska se vain vaikutti kiinnostavalta. Seuraavana syksynä makoilin sängyllä, mietin mistä tekisin mun kandin ja katseeni osui sen kirjan selkämykseen. Ajattelin että naturalismi voisi olla hyvä aihe, koska se jotenkin kiehtoi mua, ja mulla oli se yksi perusteoskin valmiina hyllyssä.

Keväällä 2018 kandi oli jo tehty ja pohdin kesätöitä ja graduaihetta. Näin ilmoituksen, että sen naturalismia käsittelevän tutkimuksen kirjoittaja etsi tutkimusavustajaa seuraavaa monografiaa varten. Olin välittömästi innoissani, se kuulosti ihan täydelliseltä työltä kesäksi! Lähetin heti hakemuksen ja sain sen paikan. Mun oma kiinnostus tutkimusaiheeseen merkitsi varmaan paljon, mutta myös kustantamoharjoittelusta oli apua, koska työssä tarvittiin editointikokemusta.

Viime vuoden hellekesänä istuin siis kirjastossa ja luin tutkimusteoksen kässäriä, tein korjauksia, tarkistin lähdeviitteitä ja etsin uusia lähteitä. Työ oli osa-aikaista ja jatkui vielä seuraavaan talveen asti. En koe paloa ryhtyä tutkijaksi, mutta avustajana toimiminen opetti mulle paljon siitä, miten oikeaa kirjallisuudentutkimusta tehdään. Siitä on hyötyä myös nyt kun jatkan gradua siitä samasta naturalismiaiheesta.

* * *

Tämä postaus saattaa kuulostaa yhdeltä onnistumisten voittokululta, mutta halusin olla suoraviivainen, enkä kertonut kaikkia mutkia mitä matkassa on ollut. Oon hakenut monia harjoittelu- ja työpaikkoja, joita en ole saanut. Kaikki oman alan työt ovat tuntuneet aluksi tosi haastavilta, enkä ole loistanut niissä alusta asti. En vieläkään tiedä mikä mun unelma-ammatti olisi, tai haluanko tehdä mitään näistä töistä kymmenen vuoden kuluttua.

Juuri nyt oon kuitenkin tyytyväinen tähän tilanteeseen. Hommat eivät ole missään vaiheessa loppuneet kesken ja tulevaisuus tuntuu turvatulta, kun on varavaihtoehtoja ja verkostoja moneen suuntaan. Työelämä vie koko ajan isomman osan elämästä ja opiskelu jää vähitellen taakse.

Haluaisitteko kuulla joistain näistä töistä lisää? Millaisia töitä te olette tehneet?

<3 Maria

Kuvat: kirjallisuudentutkimus ei ole mikään auringonlaskun ala.

Voisit tykätä myös:

Humanisti, älä vähättele itseäsi

Suoritan ja sairastun

Kuinka kirjoittaa hyvä juhlapuhe

// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //

Työ ja raha Oma elämä Opiskelu Työ

Onnenvihko: jotta muistaisin kaikkein kauneimmat hetket

Kirjoitin päiväkirjaa joskus 14–18-vuotiaana, mutta lopetin sen osittain ajanpuutteen vuoksi ja osittain siksi, että kirjoitin enimmäkseen ahdistuksen ja surun vallassa. Etenkin 17-vuotiaana täyttämäni kierrevihko on jäätävää itsesäälissä ja murheellisuudessa kieriskelemistä.

Päiväkirja voi varmasti jollekin toimia kevyenä terapiana ja auttaa näkemään elämässä jotain logiikkaa, mutta musta ne merkinnät pahimmillaan jopa kasvattivat hajottavia tunteita, kun keskityin niin paljon negatiivisiin fiiliksiin. Siksi vältän myös kirjoittamasta tänne blogiin niistä kaikista kamalimmista tunteista, koska ne menevät usein nopeasti ohi, enkä halua että tänne kertyy jotain massiivisia avautumisia monen vuoden ajalta.

Perinteisen päiväkirjan sijaan oon alkanut kirjoittaa merkintöjä onnenvihkoon. Ostin muutama vuosi sitten tällaisen kauniin pienen muistikirjan ja mietin, millaisella tekstillä se kannattaisi täyttää. Päätin kirjoittaa kaikista onnellisista hetkistä. Tartun vihkoon silloin, kun oon täynnä poreilevaa iloa ja syvää riemua.

Tällaisten pienempien tai suurempien onnellisten muistojen kirjaamisesta on musta paljon hyötyä.

Epämiellyttävät tapahtumat muistetaan yksityiskohtaisemmin kuin miellyttävät. Monet ihanat hetket unohtuisivat, jos en kirjoittaisi niistä, tai ainakaan en voisi yhtä hyvin tavoittaa sitä onnentunnetta myöhemmin.

Onni juurtuu yhdessä hetkessä syvälle – ja seuraavassa se liukenee pois. Kun tulen kotiin vähän päissäni ja riisun vaatteet, syön paahtoleipää sängyssä ja kirjoitan lyhyesti siitä kaikesta mitä äsken tapahtui, voin viipyillä siinä hauraassa tilassa vielä hetken.

Kun tulee sellaisia aikoja jolloin tuntuu siltä, että mitään hyvää ei koskaan tapahdu ja kaikki on päivästä toiseen helvetillistä, onnenvihon lukeminen muistuttaa aina, että kyllä niitä kivojakin juttuja taas tulee, todennäköisesti pian.

Vihosta on tullut kiinnostava kooste kaikista niistä asioista, jotka ovat ilahduttaneet mua viimeisen neljän vuoden aikana. On hauskaa huomata samojen nimien (tiettyjen kavereiden) ja samankaltaisten tapahtumien (esim. sitsien, keikkojen ja pitkien lounaiden) toistuvan muistikirjan sivuilla. Tiedän aika hyvin, mikä tekee mut juuri nyt onnelliseksi.

Jaan muutaman otteen mun onnenvihosta:

Ja lauantai-iltana pyöräilin Eiranrantaan ja katselin auringonlaskua ja join valkkarin loppuun ja olin niin, niin onnellinen että itketti ja nauratti samaan aikaan, kehoa kihelmöi ihanasti ja tuntui että kelluin onnen aalloilla.

Mentiin eilen katsomaan ilotulitusta Hakaniemen sillalle ja näin kuinka raketit paukkuivat joka puolella mun ympärillä, Santahaminassa asti. Join skumppaa ja tunsin, miten kaikki ne ihmiset kannatteli mut vuodenvaihteen yli. Kohta lähden brunssille, paras mahdollinen alku vuodelle!

Huh, nyt oon onnellinen. Tulin just kotiin Sidewaysin tokasta päivästä ja rinnassa hakkaa ja pää pursuilee kaikesta.

Tänään oli rauhallista ja onnellista. Olin aamulla astangassa, sen jälkeen K:n kanssa Taidehallissa (David Hockney) ja kahvilla, kävin haudalla, soitin äidille ja menin vielä M:n kanssa teelle ja puhuttiin esim. Riikka Pulkkisesta ja rakkaudesta. Vaikka tässä päivässä oli melankolisuutta, nyt on tosi levännyt olo.

Olin vapaa, hauska, huoleton ja viehättävä, kaikki tuntui mahdolliselta ja ihanalta ja tunsin itseni rakastetuksi.

Halattiin äsken pitkään Liisankadun kulmassa, tunnen sen posken lämmön vieläkin.

* * *

Jos säkin aloitat onnenvihon kirjoittamisen, annan muutaman neuvon:

Kirjoita onnesta heti kun mahdollista. Seuraavana päivänä se ei tunnu enää samalta.

Kerro tunteistasi pidäkkeettömästi ja vailla itsekritiikkiä. Ne merkinnät joissa mun käsiala on sotkuista ja lauserakenteet mutkikkaita ja harkitsemattomia ovat musta kaikkein koskettavimpia, koska niitä ajatuksia kirjoittaessani en oo pidätellyt mitään.

Arvosta lyhyimpiäkin onnenvälähdyksiä ja niitäkin ilon tunteita joiden seassa on häivähdys jotain tummaa ja surullista.

Kirjoita vain silloin kun oikeasti tuntuu siltä. Jokapäiväinen kiitollisuuspäiväkirjakin voi olla ihan hyvä idea, mutta se on eri asia. Onnenvihko otetaan esille mielellään usein, mutta vain erityisinä hetkinä.

* * *

Onnenvihko ei tarkoita mulle sitä, että jättäisin ikävät tunteet käsittelemättä. Niistä ajatuksista voin yleensä puhua jollekin, joka ymmärtää, mutta onnellisuushehkutusta voi olla vaikeampi jakaa. Ei tunnu mielekkäältä puheenaiheelta kertoa, että olipa ihanaa olla toissapäivänä pilateksessa ja syödä sen jälkeen omenapiirakkaa.

Siksi kirjoitan onnesta aina kun sellaista on. Muistosta jää vihon sivuille ja mieleen jälki. Sen avulla voi myöhemmin tavoittaa sen, miltä tuntui se pitkä halaus, se poski, sen takin tuoksu joskus huhtikuussa.

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Osaanko olla kiitollinen ja täytyykö olla?

Älä mittaa määrää vaan vapautta

Hetki ennen kuin jotain tapahtuu

// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //

Hyvinvointi Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli