Se outoa on

Viikon sisällä on tapahtunut kaikenlaista. Työt kahdessa eri koulussa loppuivat. Palautin avaimet kolmeen eri paikkaan, vein työkoneen takaisin helpdeskin tyypeille, jotka eivät tajunneet, että oon opettaja enkä opiskelija, ja vietin päätöskahveja töissä. Juhlin sitä, että kesäloma alkoi. Ja yllättäen sainkin vielä paremman työtarjouksen ensi vuodelle.

Viikko sitten mulle soitettiin yhdestä lukiosta, jossa olin ollut aiemmin haastattelussa, mutta jäänyt haussa kolmanneksi. Ne kaksi edelle mennyttä hakijaa olivat kuitenkin peruneet hakemuksensa. Olin ihan äimistynyt. Sinne kouluun halusin siis alun perin töihin kaikkein eniten. Otin sen paikan vastaan. Niinpä musta tuleekin nyt sitten äikän ja S2:n päätoiminen tuntiopettaja koko ensi lukuvuodeksi!

Elämä on outoa. Onnellisimmillaan ja surullisimmillaan se tuntuu aina myös kummalliselta. Oon niin tottunut siihen, etten saa kaikkea mitä haluan, ainakaan heti, että tuntuu tosi omituiselta, kun joskus kaikki toiveet toteutuvatkin.

Kaikkea muutakin hassua, onnellista ja jännittävää on ollut. Nämä alkukesän ensimmäiset viikot ovat olleet ihania. Haluaisin kuvata jokaisen hetken, tai ainakin jokaisen pitkäksi venyneen illan ja yön. Voi olla, että jatkan seuraavassa postauksessa, jotta tästä ei tule poskettoman pitkää tekstiä.

Muutama viikko sitten olin mun kaverin luona illallisella. Olin silloin juuri saanut sen ensimmäisen työn, ja join siellä keittiön pöydän ääressä kirpeää drinkkiä tyytyväisenä ja iloisena. Katselin kun mun kaveri teki ruokaa ja kerroin sille yhdestä illasta, jolloin olin ollut Vallilan kallioilla treffeillä, ja yksi toinen ystävä oli ollut siellä myös, ja jossain vaiheessa me häivyttiin sieltä deittiemme luota ja mentiin kahdestaan juomaan viiniä. Ja sitten seuraan liittyi myös kolmas äskettäin treffeillä ollut ystävä. Oon varmaan kirjoittanut jo tästä Vallillan kalliot -illasta. Se oli joka tapauksessa tosi hauskaa.

Illalliselle tuli muutama muukin henkilö. En muistanut, miltä tuntuu jutella sekä uusien että vanhojen tuttujen kanssa. Join aika paljon erilaisia juomia. Haluutsä Maria vielä jotain? multa kysyttiin jossain vaiheessa. En mä tarvii, mul on jo pää täynnä, vastasin. Kuunneltiin Fredin Se outoa on -biisiä. Tykkään siitä miten siinä toistellaan magic, magic, magic. Se voisi kuulostaa juntilta, mutta jostain syystä se ei kuulosta siltä.

Puolenyön aikaan mentiin reiveihin. Sinne piti vähän kävellä, onneksi olin ottanut villapaidan mukaan, koska silloin oli vielä hyytävää öisin. Kuljettiin teollisuusalueen, sorateiden ja mutaisten peltojen läpi.

Kun pääsin tanssimaan, pidin siitä heti. Villapaidan, uffilta ostetun vihreäsävyisen bomberin ja kaljan ansiosta oli mukavan lämmin. Ihan joka kerta tanssiessa ei käy niin, että pääsisi rytmiin sisälle sillä tavalla, että tuntee kadottavansa itsensä ja oman luonnollisen tapansa olla, mutta silloin niin kävi. Sanoin mun kaverille, että tää on vitun ihanaa.

Juttelin joidenkin tuntemattomien ihmisten kanssa. Kättelin yhtä tyyppiä, joka esitteli itsensä mulle. Se vasta oli omituista, olin viimeksi kätellyt jotain ihmistä varmaan joskus vuonna 2019.

Jossain vaiheessa menin pissalle metsänreunaan ja katselin sieltä sitä ihmisjoukkoa, joka näytti nousevan ilmaan ja putoavan maahan samassa rytmissä. Palasin takaisin. Etsin mun kaverin, kysyin onko sillä vielä kaljaa. Hetken kuluttua taivas alkoi valjeta, mun ympärillä olevien ihmisten kasvot alkoivat nousta esiin hämärästä.

Lähdin kotiin joskus puoli neljän aikaan, kun tajusin, että voisi olla hyvä nukkua jonkin aikaa ennen seuraavana aamuna kello 10 alkavaa kirjoituskurssia. Kävelin loppumatkan yksin alepa-pyöräpysäkille, oikaisin lastauslaitureiden ja varastojen ohi. Se oli vähän pelottavaa. Oli hirveän paljon sumua, merta ei näkynyt ollenkaan, vaikka me kuljettiin ihan sen vierestä. Kotimatkan aikana usva hälveni, ja kun pääsin kotiin ja laskin kaihtimet alas, oli jo ihan kirkasta.

Hitto oli tuskallista herätä joskus viiden tunnin kuluttua.

Sain nukuttua kaikki univelat pois vasta seuraavana viikonloppuna, kun työviikko oli ohi. Lauantai-iltana menin yhden kaverin luokse Hesarille. Päätettiin tehdä nachopeltiä, koska se on meidän kaveriporukan kansallisruoka, ja mentiin ostamaan lähi-Alepasta tarvikkeita siihen.

Täällä ei oo korianteria, mä totesin siellä sen melko levottoman lähikaupan heviosastolla. Se oli muidenkin mielestä niin olennainen ainesosa, että oli kaikkien mielestä järkevää mennä Hesarin toiseen päähän S-marketiin ostamaan korianteria ja muita puuttuvia asioita.

Helsinginkatu baarien sulkemisajan jälkeen on… erikoinen kokemus. Vastaantulijoista suurempi osa on aineissa tai kännissä kuin selvin päin. Piritorin ässän ovella pitää aina pälyillä ympärilleen, ettei ärsytä jotain sen oven edessä huojahtelevaa tyyppiä.

Keräiltiin sieltä kaikki nachopeltitarvikkeet, mä selitin siitä, kun olin joskus ollut kaksi vuoroa töissä siinä kaupassa, ja kuunneltiin kohteliaasti, mitä maskiton ja sekava mies halusi meille kertoa loputtoman pitkän kaljahyllyn edessä.

Näiden ostosten jälkeen me käveltiin takaisin Hesarin toiseen päähän ja mentiin kolkuttelemaan Alkon ovea, mutta oltiin kaikki unohdettu, ettei se ollut enää siihen aikaan auki. Silloin tuli vähän epätoivoinen olo. Mä en haluu enää mennä tonne Hesarin Alepaan, mun kaveri sanoi kärsivän näköisenä. Pakko se kuitenkin oli, jos halusi vielä pari kaljaa.

Kun päästiin takaisin asuntoon ja nachopeltihommiin, mä en jaksanut tehdä mitään, join vain viiniä ja pidin seuraa. Okei, pilkoin jossain vaiheessa tomaatteja, kun mun kaveri kyllästyi salsan tekemiseen. Olin hirveässä nälässä, kun pelti otettiin uunista. Kuunneltiin Dua Lipaa samalla kun syötiin sitä ruokaa. Sekä viini että nachojen suola ja salsan sokeri nousivat päähän. God damn, you got me in love again, mä hyräilin samalla kun söin.

Myöhemmin mentiin taas reiveihin. Mä johdatin meidät sinne, kun tunsin reitin. Oli vähän valoisampaa kuin viikko sitten, taivaarannassa oli yön läpi keltaisia ja vaaleanpunaisia raitoja. Laitoin viestiä sille kaverille, jonka kanssa olin ollut samassa paikassa edellisellä viikolla. Se oli tietysti myös siellä. Juteltiin kuulumisista. Vastasin johonkin juttuun, että sellasta se elämä on, kuten mä usein sanon. Kiitos Maria, toi lohdutti tosi paljon.

Sanoin myös, että edellisenä lauantaina oli ollut vähän parempi meno jollain tavalla, ei ollut ihan niin paljon ihmisiä tai musa oli parempaa tai kovemmalla volyymillä. Sä olit kyllä myös aika kännissä sillon, mun kaveri vastasi. Se oli totta, mutta ei se pelkästään siitä johtunut.

Aina ei vain saavuta tanssimisen pyörteessä ihan sitä pistettä, johon haluaisi päästä, tempoileva rytmi tai selän takaa kulkevat ihmiset häiritsevät. Oli kyllä silti hauskaa. Ja outoa. Näin muutaman metrin päässä meistä yhden tyypin, joka on mun mielestä maailman kuumin mies, mutta jonka kanssa en oo toiveistani huolimatta matchannut tinderissä. Se tanssi siellä ilman paitaa. Näin myös sen tyypin, jota olin kätellyt edellisellä viikolla. Moi Maria, se sanoi kulkiessaan mun ohi.

Käytiin puskapissalla, mutta mun reidet olivat väsyneet enkä pystynyt istumaan kyykyssä tarpeeksi kauaa, joten se ei auttanut kovin paljon. Piti käydä uudestaan, kun käveltiin sora-aukion läpi kotiin, ja sillä retkellä mä sotkin mun valkoiset lenkkarit mutaan ja luultavasti myös vähän pissaan. Nyt me nähtiin meri, jota ei viikko sitten erottunut sumun läpi. Oli uskomattoman kaunista. Lintujen lauluun sekoittui kaukaista basson jytkettä ja huutoja. Kermanvalkoinen kuu oli isompi kuin pitkään aikaan. Yritettiin ottaa siitä kuvia, mutta kännykän kamerassa se näytti vain säälittävältä valoläiskältä.

Pyöräiltiin Kurviin, Hesaria pitkin länteen, Linnanmäen kohdalta alas, Stadionin takaa pohjoiseen. Käytiin rokkimäkissä kotimatkalla. Mä en millään jaksanut kävellä siitä enää kotiin, vaan hain uuden alepa-pyörän. Pysähdyin noin viisikymmentä kertaa vielä sillä lyhyellä matkalla kuvaamaan Manskun varrella olevia taloja, joiden seinät hohtivat aamuruskon eri sävyissä.

Ajattelin sitä, miten ihanaa oli liikkua paikasta toiseen ja tuntea olevansa aika oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja oikeiden ihmisten kanssa, vanhojen tuttujen ja uusien tuttavuuksien. Joidenkin ihmisten kanssa tuntuu siltä, että missä tahansa onkin, on sellaisessa turvallisessa taskussa, jossa asiat ja tapahtumat ovat hahmotettavia ja ennustettavia. Vaikka olisi outoa ja ennenkokematonta, ei silti pelota.

Niin sä tiedät,/ sua mä seuraan / Nyt jäit sä hetkeks / puiston reunaan
Taaksepäin katsot, / et mua silti nää / Varjo hetkeks häivähtää / Se outoa on

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Kommentit (2)
  1. Kiitos aivan ihanan tunnelmallisesta tekstistä. Ihan kuin olisi kokenut tuon kaiken kanssasi. Se outoa on. Olisipa itsekin vielä nuori…

    Minna

    1. Kiitos <3 Nuoruus on kyllä mustakin ihanaa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *