Tavallista arkea / uskomatonta elämää

Pidän siitä hetkestä, kun oon tulossa töistä ja astun bussista ulos vilkkaassa risteyksessä, harpon pyörätien yli, ujutan maskin narut pois kuulokkeiden alta ja laitan maskin roskikseen, odotan liikennevaloissa ja kävelen tien toiselle puolelle kotiin.

Kaikki muutkin ovat kotimatkalla siihen aikaan, autot ja sporat kaartelevat liikenneympyrässä ja ihmiset viittaavat busseille, lapsia talutetaan käsi kädessä suojatien yli, ja mä ajattelen sitä, että nyt voin tehdä ihan mitä vaan koko illan, voin vaikka lukea sitä kirjaa, jonka viimeksi lainasin, tai mennä kaverin kanssa kävelylle.

Aikaisista aamuista huolimatta oon ollut virkeä, ja pimenevistä illoista huolimatta onnellinen.

Tää arki jota nyt elän, tuntui joskus saavuttamattomalta unelmalta. En tiedä miksi uskoin itseeni niin vähän muutama vuosi sitten, ja miksi olin välillä niin ahdistunut. En uskaltanut edes hakea meidän ainejärjestössä niitä pestejä joita olisin halunnut tehdä, ennen kuin mua pyydettiin hakemaan.

Jos olisin nähnyt silloin tulevaisuuteen ja tiennyt, että viiden vuoden kuluttua olisin valmistunut maisteriksi ja opettaisin lukiossa ja mulla olisi runsas joukko läheisiä ystäviä, mun olisi luultavasti ollut vaikea uskoa sitä.

Ajattelin silloin, että jos vain saisin ne tietyt asiat, joita halusin kaikkein eniten – kivan työn, lisää ystäviä, lisää rakkautta – olisin onnellinen.

Nyt musta tuntuu, että viiden vuoden takaisen itseni vuoksi mun on nautittava elämästä, kun kerran niin monet mun toiveista ovat toteutuneet.

Ja kyllä mä nautinkin: Oon onnellinen silloin, kun tanssin korkeakattoisen sillan alla ja kajareista kuuluu pätkä jotain tuttua melodiaa, all the leaves are brown… ja sen jälkeen biitti droppaa ja syöksee kaikki me, jotka tanssimme, alemmas, tasolle jossa on villiä ja hurjaa, sellaiseen paikkaan jossa emme ole ennen käyneet.

Tai silloin, kun kuuntelen uutta syksy2021-soittolistaa kotimatkalla ja katselen bussin ikkunasta alikulkutunnelia, ja tajuan että haluaisin kirjoittaa tunneleista jotain, niissä on jotain tuttua mutta myös vierasta, jota haluan tutkia lisää. Oon miettinyt sitä miten ne on kaivettu maan sisään, sellaisiin paikkoihin joista joskus on kuljettu vain ylitse, ja miten ne ovat samaan aikaan pelottavia ja houkuttelevia, niiden sisään haluaisi mennä ja samaan aikaan haluaisi päästä sieltä pois.

Tai silloin, kun makaan sohvalla puristuksissa, voimatta liikkua, mutta se ei ole yhtään ahdistavaa vaan tekee vain hyvää, ja mun kädet kohotetaan pään yläpuolelle: ensin oikea ranne, sitten vasen.

Kun viisi vuotta sitten istuin Kaisaniemen puistossa hanhenkakan ja ahdistavien puistohengailijoiden keskellä kirjoittamassa päiväkirjaa, en tiennyt, että jossain metsien takana reivattiin silloinkin, enkä tiennyt, että kun vain ponnistelisin tarpeeksi kauan, pääsisin tekemään niitä asioita joita eniten halusin.

Nyt ne ajat tuntuvat kaukaisilta, vaikka muistankin hyvin, miltä musta tuntui silloin. En ollut mitenkään jatkuvasti onneton, enkä koko ajan yksinäinen, mutta mulla oli usein raskas ja ankea olo. En tiennyt, johtaisiko opiskelu sellaiseen ammattiin, josta tykkäisin ja jossa olisin hyvä, ja kaikki muutkin asiat, joiden arvelin tuovan onnea, tuntuivat olevan mun ulottumattomissa.

Oli tosi vaikeaa seurata vierestä ystäväporukoiden yhteisiä juhlia tai onnelliselta vaikuttavia parisuhteita, kun mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten voisin saada sellaisia juttuja omaan elämääni.

Yhtenä kesänä tein töitä puhelinhaastattelijana iltavuorossa ja nukuin päikkärit aina ennen töihin lähtöä. Niiden jälkeen heräsin kuola suupieltä valuen ja valmiiksi ärtyneenä siitä, että mun pitäisi viettää kesäilta jossain toimistossa kysymässä tympeiltä ihmisiltä, haluaisivatko he vastata 20 minuuttia kestävään kyselyyn radion kuuntelusta.

Välillä menin töihin kaupan kassalle ympäri kaupunkia oleviin alepoihin ja s-marketeihin ja toivoin bussi- tai junamatkalla, että se kauppa johon olin kulloinkin menossa, olisi matkan aikana palanut maan tasalle, jotta mun ei tarvitsisi mennä sinne.

Tänä syksynä mulla ei ole ollut kertaakaan sellainen olo, että toivoisin mun työpaikalle tuhoisaa tulipaloa, kun oon odottanut bussia arkiaamuisin klo 7.30.

Kun nyt tiivistän nämä kuluneet vuodet tällä tavalla muutamaan kappaleeseen, vedän luultavasti mutkia liikaa suoraksi. Mun elämä kuulostaa selkeän nousujohteiselta jatkumolta, vaikka todellisuudessa se on ollut poukkoileva, mutkikas, peräkkäisten hetkien muodostama kokonaisuus, jossa ei ole punaista lankaa, ellen mä piirrä sitä sinne itse yhdistelemällä satunnaisia pisteitä toisiinsa.

Oon joka tapauksessa pyrkinyt eteenpäin: ryhdyin tekemään opettajan töitä, hankin ystäviä, olin kärsivällinen monien asioiden kanssa, mutta erityisesti rakkauden suhteen. Aloin kirjoittamaan säännöllisesti. Menin terapiaan, pyrin kyseenalaistamaan niitä ajatusmalleja, jotka eivät tehneet mulle hyvää ja luin kirjoja, jotka tuntuivat hoitavan mun mieltä, ne paransivat yhdessä terapian kanssa mun itsetuntoa ja kehittivät mun suhtautumista elämään.

Aloin käydä Kaisaniemen Kasvitieteellisessä lukemassa kirjoja ja kirjoittamassa ja kävelemässä. Siellä vallitsi ihan eri tunnelma kuin aidan toisella puolella Kaisaniemen puistossa: suihkulähteet solisevat, keltaiset lamput hohtavat kasvihuoneiden lasisten seinien takana, rinne on täynnä valkovuokkoja keväisin, ja sen jälkeen tulppaaneja.

Kun ajattelen sitä, mitä kaikkea muutaman vuoden aikana on tapahtunut, musta tuntuu siltä niin kuin olisin siirtynyt myös mun mielenterveyden kanssa likaisten nurmikoiden keskeltä suihkulähteiden ääreen.

Oon ajatellut tätä kaikkea nyt, kun oon ollut pari kuukautta uudessa työssä ja huomannut, että musta on melkein joka päivä mukavaa herätä ja mennä töihin. Tai nukkua yhteentoista asti viikonloppuaamuina ja lähteä kotoa vain tehdäkseni kivoja juttuja kavereiden kanssa tai yksin. Olin ihan oikeassa silloin vuonna 2016, kyllä onnea on paljon helpompi kokea, kun elämä tuntuu vakaalta, järjestyksessä olevalta ja hauskalta ja yllätykselliseltä.

Ja niihin hetkiin se onni todella kiteytyy, kun lähden töistä aikaisin iltapäivällä ja ajattelen sitä, millaisia hauskoja keskusteluja kävin sinä päivänä mun oppilaiden tai työkavereiden kanssa, ja miten ihanaa on nähdä illalla ystävää tai jotain muuta rakasta ihmistä.

En silti halua tehdä tämän elämänkokemuksen perusteella mitään päätelmiä onnellisuudesta tai siitä, mistä se pohjimmiltaan syntyy. En oikeastaan haluaisi ylipäätään olla niin pakkomielteinen sen suhteen, olenko onnellinen vai en, se tuntuu liian yksinkertaiselta kysymykseltä esitettäväksi tässä odottamattomien ja ällikältä lyövien tapahtumien pyörteessä.

Haluun vain pysyä kyydissä ja katsella ympärilleni.

Tänään menin äidin kanssa lounaalle Via Tribunaliin. Me syötiin siellä samanlaiset pizzat ja juotiin valkkaria omista karahveistamme ja puhuttiin rakkaudesta. Sen jälkeen käveltiin hetken aikaa Silakkamarkkinoilla ja Espalla ja ihasteltiin purjeveneitä ja keltaisia lehtipuita. Mulla oli vähän hiprakkainen olo viinistä ja tuntui muutenkin epätodelliselta, kun oli niin kaunista ja paljon ihmisiä kaikkialla ja mä olin ihmeellisen virkeä, vaikka olin herännyt puoli seitsemältä, enkä saanut nukuttua enää sen jälkeen.

Nyt oon saanut paljon sellaista, mitä oon pitkään kaivannut: oon päässyt leffoihin ja museoon ja keikalle, kahviloihin ja ravintoloihin, töissä on ollut kivaa ja viikonloppuisin vielä kivempaa.

Oon kävellyt lehtikasojen läpi ja siristellyt silmiä ja ajatellut, että voiko näin ihanaa ollakaan.

Onneksi voin vastata siihen, että voi.

Näin täynnä kauneutta ja rakkautta voi todella olla.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //