Toukokuussa luin aika outoja kirjoja
Musta on kiva tehdä näitä kirjapostauksia, joissa kerron kootusti viime aikoina lukemistani teoksista, koska ensinnäkin tykkään kirjoittaa tällaisia kirjavinkkausmaisia tekstejä pidempien arvostelujen vastapainoksi. Ja toiseksi, tästä mä näen itsekin kätevästi, millaisella tavaralla oon edellisten viikkojen aikana täyttänyt pääni.
Nyt kun en ole ollut vuoteen millään muulla kirjallisuuskurssilla kuin gradusemmassa, oon voinut valita lukemistoni paljon vapaammin kuin muina vuosina. Oon käyttänyt storyteliä, kuunnellut kirjapodcastejä ja vaellellut Oodin, Rikhardinkadun ja Kallion kirjaston hyllyjen keskellä ja poiminut sieltä kiinnostavan oloisia teoksia täysin satunnaisotannalla.
Tulokset näette tässä postauksessa: mun kuluttamassa kirjallisuudessa ei ole kokonaisuutena mitään järkeä. Siis yksittäisissä teoksissa on kyllä hyvinkin paljon, mutta ne eivät liity toisiinsa mitenkään eivätkä ole genreltään tai tyyliltään yhtään samanlaisia.
Tässä siis näitä outoja, mutta hyviä kirjoja:
Kosto: rakkaustarina (Joyce Carol Oates 2010)
Tämä oli rankin lukemani kirja vähään aikaan, mutta myös hyvin kauniisti kirjoitettu. Romaani kertoo naisesta, joka joutuu joukkoraiskauksen uhriksi puiston laidalla ja tämän 12-vuotiaasta tyttärestä, joka todistaa tapahtumaa. Oikeudenkäynnissä syyllisiä ei saada tuomittua selvistä todisteista huolimatta, mutta tuttu poliisi päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja kostaa tapahtumat.
Olen tänä keväänä lukenut jo muutaman seksuaalista väkivaltaa käsittelevän kirjan, ja saatan jatkaa edelleen samalla aiheen parissa. Toivoisin kuitenkin, että löytäisin sellaisia teoksia, joissa käsiteltäisiin esim. raiskauksia sellaisina kuin ne yleensä tapahtuvat (ei puistossa ventovieraiden tekeminä).
Tällaisia hirvittäviä tapauksia kyllä on ja niistä on tärkeää kirjoittaa, mutta mä haluaisin lukea raiskauskulttuurista laajemmin. (Vaikka tää on kamala niin joo, haluaisin oikeasti lukea.) Siitä miten se on läsnä arkipäivässä ja ihmisten puheissa, siitä miten Kaisaniemen puistosta kyllä varoitellaan, mutta tinder-treffien jatkoilla tapahtuvista asioista ei. Romaani on siis todella voimakas ja hieno, mutta se ei herättänyt mussa kovin paljon uusia tai tuoreita ajatuksia.
Marin Pick, Lloyd Pick. Eräänä lokakuun lopun päivänä 1996 Rocky Pointin raiskaustapauksen kaksi pääepäiltyä katosivat.
Niagaran piirikunnan oikeustalolla oli alkanut eräänä päivänä kiertää huhu, että veljesten asianajaja Jay Kirkpatrick neuvotteli syyttäjän kanssa asiakkailleen merkittävää sopimusta, jossa raiskaussyytteestä luovuttaisiin ja ”törkeä pahoinpitely” käsiteltäisiin huomattavasti lievempänä ”pahoinpitelynä” – ja seuraavana päivänä veljekset olivat kadonneet.
Minun suomalainen vaimoni (Wolfram Eilenberger 2011)
Wolfram on saksalainen vävyehdokas, joka on sattunut rakastumaan suomalaiseen naiseen ja yrittää pärjätä tämän kotimaassa jurojen miesten ja tarmokkaiden naisten keskellä. Samalla Wolfram kirjoittaa omakohtaiseen esseeteokseensa huomioita Suomesta ja sen erikoisista asukkaista.
Tätä kirjaa oli mukava lukea, vaikka olinkin välillä vähän pettynyt siihen, että teoksessa keskityttiin niin paljon perinteisiin Suomi-outouksiin, kuten saunomiseen ja saappaanheittoon. Tykkäsin kuitenkin erityisesti havainnoista suomalaisten vuorovaikutustaitoihin ja suomen kieleen liittyen. En voi enää koskaan sanoa höpöhöpö ilman, että ajattelen tätä:
Höpöhöpö ei oikeastaan varsinaisesti edes ole sana vaan elämänasenne. (- -) Kun astut läpimärkänä ja kylmästä täristen appivanhempiesi mökkiin ja kerrot kiihdyksissäsi kirjolohesta, varmaan nelikiloinen, puoli metriä pitkä ja niin voimakas että kun sitä yritti nostaa vedestä se napsautti teräsperukkeen poikki ja pääsi siis karkuun: ”Höpöhöpö”. Karhunkierroksella vaaran laella hihkaisemasi riemunkiljahduksen leikkaa kalsea höpöhöpö ja huomautus, että vaellusta on vielä kolmekymmentä kilometriä edessä.
Spuuki Spaidermän ja raju Nonna (Pirkko Saisio 2017)
Luin tämän kirjan yhdessä päivässä, koska se oli niin hauskaa ja nopeaa luettavaa. Teos sisältää lyhyitä päivämerkintöjä keskusteluista Saision lapsenlapsen Remun kanssa, joka kasvaa kirjan aikana kuusivuotiaaksi. Koska mun lähipiiriin on syntymässä tänä vuonna kaksi vauvaa ja musta tulee toisen niistä kummi (<3), oon ajatellut että olisi varmaan hyvä tutustua vähän lasten maailmaan.
Lapsen mielikuvitus, logiikka ja tapa hahmottaa aikuisten hallitsemaa maailmaa ovat ihan mahtavia ja saavat lukijan näkemään ympäristön eri silmin. Musta ei yleensä tunnu kovin luontevalta pienten lasten kanssa (sen sijaan teini-ikäiset ovat musta huippuja), mutta tämän luettuani luulen, että voin ehkä olla näiden mun kaverien lasten seurassa jo ennen kuin ne menevät yläasteelle.
Harmistuin, kun hilloa putosi vaalealle sohvakankaalle, sanoin siitä, ja Viisivuotias:
– Mikä on kanka?
Pitkä keskustelu materiaaleista. Pöydät ovat enimmäkseen puuta ja vaatteet kangasta, pullot ovat muovia ja lasia.
Kysyin mitä materiaalia Viisivuotias itse on.
Viisivuotias ei tiennyt. Ehdotin että nahkaa, vähän niin kuin kengät tai käsineet.
Viisivuotias purskahti nauruun.
– Enkä ole. Minä olen henkilö.
* * *
Oon lukenut myös muita hyviä kirjoja, mutta niistä haluan kirjoittaa pidemmin! Jos haluat fiilistellä samoja teoksia jo nyt, tässä pieni teaseri: hamassa lähitulevaisuudessa aion kirjoittaa ainakin Juhani Ahon Yksin-romaanista, Minna Rytisalon Rouva C.:stä ja Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken -teoksesta.
<3 Maria
Voisit tykätä myös:
Maaliskuun kirjasuosituksia: seksuaalisesta väkivallasta
Vuosi tavaratalossa: ratkaisu Stockmannin talousongelmiin?
#Kirja viikossa: mitä luin tammikuussa?
Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA <3