Tunteita ei voi pakottaa

Oon tällä viikolla räpytellyt silmiäni ja miettinyt, että alkaako tämä vuosi todella uudestaan. Taas mä istun koko päivän kotona läppärin ääressä ja käyn kävelyillä. Taas mä teen koko ajan ruokaa itselleni ja pidän joogamattoa toiveikkaasti lattialla, yritän houkutella itseni tekemään aurinkotervehdyksiä edes yhden kerran päivässä. Taas on pysähtynyttä, hiljaista, sumeaa.

Tänäkin keväänä tarvitaan kärsivällisyyttä ja sitkeyttä, vaikka musta tuntuu, että kaavin jo pussin pohjia niiden asioiden suhteen.

Oon turhautunut moneen asiaan: siihen että monilla ystävillä tuntuu olevan kiireisempää kuin mulla, eikä kaikkia muutenkaan saisi nyt nähdä, siihen että työnhaku tuntuu raastavan epävarmalta ja siihen, että mä vaan kirjoitan ja kirjoitan, eikä romaanikässäri silti valmistu ikinä.

Oon tosi väsynyt myös treffeillä käymiseen. En kirjoita deittailusta kovin paljon täällä, koska en halua kertoa yksityiskohtaisesti kenestäkään mun tutuista, enkä myöskään halua antaa sellaista kuvaa, että olisin koko ajan onneton ja epätoivoinen. Nyt musta tuntuu kuitenkin siltä, että on turha teeskennellä, etteikö se asia vaikuttaisi mun mielialaan. Yleensä se vaikutus on sellainen, että mua kalvaa ja korventaa.

Mun elämässä on toistunut jo lukemattomia (no suunnilleen kymmeniä) kertoja sama kaava: Löydän tinderistä kiinnostavalta vaikuttavan tyypin. Menen sen kanssa treffeille. En kiinnostu. Ei nähdä enää koskaan.

Tai: Löydän tinderistä kiinnostavalta vaikuttavan tyypin ja tapaan sen. Kiinnostun tosi paljon, ihastun varpaista päälakeen asti. Tapaillaan ehkä hetki. Sitten lopetetaan tapailu, koska se ei syystä tai toisesta toimi. (Näin on käynyt siis ehkä kaksi kertaa.)

Tässä alkaneen vuodenkin aikana oon tavannut muutaman ihmisen, ollaan käyty kävelyillä. Kaikki koronakevät 1:n ja 2:n välisenä aikana tapaamani ihmiset ovat olleet tosi mukavia, fiksuja, ihan kivan näköisiä ja ihan hyvää seuraa. Jollekin toiselle ihmiselle ne tyypit sopisivat varmasti tosi hyvin, ja jonkun muun seurassa ne pääsisivät täyteen loistoonsa. Joku muu saattaisi kadottaa tasapainon, kun näkisi jonkun niistä ihmisistä ekan kerran.

Mä kuitenkaan en. Oon nauttinut joistakin keskusteluista, nauranut välillä ja tuntenut, etteivät iltapäivien kävelytreffit ole olleet mitään hukkaan heitettyä aikaa. En silti ole kokenut sitä oikeanlaista fiilistä, en vaikka olisin halunnut.

On vaikea selittää, mistä se tunne tulee tai ei tule, ja se raivostuttaa mua. Juuri kenessäkään mun treffiseuralaisessa ei ole ollut mitään vikaa, ja monilla on ollut esimerkiksi samanlaisia kiinnostuksenkohteita kuin mulla. Monesti oon ollut jostain tyypistä tosi fiiliksissä sen profiilin ja meidän viestinvaihdon perusteella, mutta livenä se tunne on karissut, enkä mä osaa sanoa mistä se johtuu. Jotain vain puuttuu, linjoilla ei rätise eikä mussa kipunoi. Saatan yrittää kysyä mahdollisimman kiinnostavia kysymyksiä, pyrkiä löytämään jotain, mikä loisi oikeanlaisen yhteyden, mutta harhaudun ajattelemaan sitä, että olisinpa nyt kotona lukemassa kirjaa tai kaverin kanssa viinillä.

En tarkoita tällä mitään pahaa niitä mun treffiseuralaisia kohtaan, haluan kaikille niille pelkkää hyvää. Jos tässä jotakin ihmistä soimaan, niin itseäni. Tiedän ettei tunteita voi pakottaa, mutta välillä sanon silti itselleni: Tossa olisi nyt kaikin puolin hyvä tyyppi. Miksi sä et voi yrittää enemmän? Miksi sä et kiinnostu siitä, vaikka siinä on kaikki kohdallaan?

Se on tietysti monella tapaa hölmö ajatuskulku. Ensinnäkin mä tiedän, että ei kaikki ole kohdallaan, jos mun tunteet eivät ole. Välillä oon tavannut ihmisiä, joista en ole kiinnostunut, toisen kerran nähdäkseni muuttuisiko mun fiilis, eikä se ole koskaan muuttunut miksikään. En odota että rakastuisin ekoilla treffeillä, mutta odotan kyllä, että mussa syttyisi jonkinlainen siemen sille tunteelle. Myöhemmin voi katsoa, rönsyääkö siitä jotain, mutta jos ei tunnu siltä, että itsessä lähtisi mitään kasvamaan, sille ei vain voi mitään.

Näistä tunteista on vähän vaikea kirjoittaa, koska kaikki on niin subjektiivista. Joku toinen saattaa ihastua vasta vaikka parin kuukauden tuntemisen jälkeen, eikä pysty aluksi sanomaan juuta eikä jaata. Mä voisin kuitenkin kaikkien edellisten kokemusten perusteella kuvata itseäni niin, että oon nopeasti syttyvää tyyppiä, haluun heti halailla ja tehdä ruokaa yhdessä, tai sitten en halua sitä koskaan.

Tiedän myös, että mä odotan tavallaan paljon – en liikaa, mutta aika paljon – kun etsin sellaista ihmistä, joka tajuaisi mua. Oon herkkä, tykkään vähän erikoisista asioista, ailahtelen aina välillä, oon määrätietoinen ja raivokas, mutta joskus myös uupunut ja avuton. Tällä hetkellä puhun mun kavereille rakkauden vallankumouksellisuudesta, Havis Amandasta ja hisseistä ja silloista, kohta taas jostain muusta. Tiedän että se tunne, jota mä etsin on niin harvinainen, että olisi hassua, jos olisin jo löytänyt sen, tässähän on koko elämän mittakaavassa mennyt niin vähän aikaa.

Saattaa kuulostaa siltä, että oon asettanut mun odotukset saavuttamattoman korkealle. Mä oon kuitenkin tavannut joitain ihmisiä (no ehkä kaksi, tai kolme), joiden kanssa mulla on ollut edellä kuvailemani kaltainen, harvinainen olo. Oon tuntenut että mä kihelmöin, ilma meidän välissä kihelmöi, mun silmät sulkeutuu, kun laitan paljaat sääret sen henkilön jalkojen päälle, ja se kuljettaa sormiaan mun polvelta sisäreidelle.

Oon kokenut tosi vahvaa seksuaalista vetovoimaa, mutta myös muunlaista vetovoimaa: oon nauranut itseni väsyksiin sen toisen seurassa, oon laajentunut sisältä kun oon kuunnellut, miten se toinen ihminen puhuu muille ihmisille, miten ystävällinen ja avoin se on, tai miten se sanoittaa mulle maailmaa, miten se kuvailee mulle meren välkkyvää liikettä tai sitä, millaisia puita kävelykaduille yleensä istutetaan.

Ne ihmiset eivät ole olleet täydellisiä, niillä ei ole välttämättä ollut maisterinpapereita tai symmetrisiä kasvoja. Jos joku siis ajattelee, että hylkään epätäydellisiä ihmisiä kevyillä pyyhkäisyillä mun elämästä, niin en, ne tyypit ovat alusta asti tuntuneet siltä, että en todellakaan halua luopua niistä. Oon tanssinut kun oon tullut ekoilta treffeiltä kotiin. Myöhemmin oon silittänyt niiden ihmisten pehmeää mahaa tai tuuheita, vähän sojottavia kulmakarvoja, ja oon kuunnellut, mitä epävarmuuksia niillä on, mikä niitä painaa. Osittain niiden painavien asioiden takia oon myös joutunut luopumaan niistä haparoivista suhteiden aluista.

Mun kaveri sanoi mulle viikonloppuna kun juotiin viiniä, että mä en haluis enää oppitunteja, mä haluisin nyt nauttia tästä, enkä pelkästään oppia. Musta tuntuu samalta tosi usein. En tiedä kenelle osoittaisin mun sanat, mutta tekee mieli sanoa jollekin, että okei, mä tiedän nyt miltä sen pitäisi tuntua. Saisinko mä nyt kokea sen fiiliksen vähän kauemmin kuin esimerkiksi pari päivää tai pari kuukautta?

Kaikkien näiden parin, kolmen ihmisen tapaamisen välissä on kulunut useita kuukausia, välillä yli vuosi sellaista aikaa, kun oon ollut jumissa yhdessä ja samassa algoritmissa: käynyt kävelyillä ja kaljoilla, miettinyt että tapahtuisikohan nyt jotain, tullut treffeiltä kotiin ja tuntenut olevani kaikkea muuta kuin kevyt ja tanssiin lähdössä. Oon kuunnellut mun kavereiden deittailutarinoita, jotka saattavat olla yhtä epäonnisia ja turhauttavia kuin mun, mutta jotka tuntuvat aina jonkin ajan kuluttua päättyvän siihen, että löytyy joku sellainen, jonka jälkeen ei halua enää etsiä.

Mun vaikeimmat tunteet, ne jotka kalvavat, liittyvät niihin hetkiin, kun yrittää itse nousta taas jostain pettymyksestä ja samaan aikaan pitäisi vastata kaverin viestiin, että ooh kuulostaa tosi söpöltä, vitsi miten ihanaa. Oon onnellinen kaikkien niiden puolesta, joiden luokse tulee kutkuttavia ja ihania, kiintymyksen ja kunnioituksen täyttämiä ihmissuhteita. Oon iloinen kun näen, että joku jonka elämässä rakkautta ei ole aina ollut yllinkyllin, saa sitä yhtäkkiä koko ajan, joka päivä vaikka millä mitalla. Välillä mun on kuitenkin vaikea osoittaa vilpittömästi sitä mun onnea ja iloa.

Vähän aikaa sitten olin taas tilanteessa, jossa olin ensin ollut tosi kiinnostunut, mutta seuraavalla tapaamisella en enää ollutkaan. Kun tunsin mun fiilisten laskevan, näin mielessäni pannukakun isot kuplat, jotka lässähtävät kun sen ottaa uunista. Olisin halunnut tuntea jotain, ja yritin käskeä itseäni, menin välillä vessaan ja puhuttelin itseäni peilin edessä ja sanoin että yritä nyt vähän enemmän, mikä sua vaivaa.

Oikeasti mä tiedän kyllä, ettei mua vaivaa mikään muu kuin se, että en oo löytänyt oikeanlaista ihmistä. En oo löytänyt sellaista tyyppiä, joka tajuaisi mua ja olisi aidosti kiinnostunut mun oudoista ajatuskuluista, ja joka pystyisi sen lisäksi myös olemaan parisuhteessa. En oo tavannut sellaista ihmistä, jolle mä voisin olla sitä, mitä se on aina etsinyt.

Se tuntuu kirvelevältä, ja se tekee elämästä pysähtyneen tuntuista, vaikka se ei todellisuudessa ole pysähdyksissä. Tuntuu vain niin raskaalta välillä mennä jonkun kanssa kävelylle, tulla kotiin, tehdä ruokaa ja tiskata ja miettiä, että kenelle mä nyt laittaisin viestiä, kenen kanssa jaksaisin taas aloittaa alusta.

Tiedän että monilla on näitä samanlaisia kokemuksia, mutta kaikki eivät ota niitä näin raskaasti. En mäkään ole koko ajan näin ankea, tänään on vain sellainen päivä.

Tällaiset turhauttavat ajatukset ovat kuitenkin tulleet mulle vähän liian tutuiksi. Alkuvuodesta päätin, että en halua enää pyöritellä samoja keloja päässäni kuukausitolkulla, ja aloin käydä terapiassa.

Nyt parin käyntikerran perusteella luulen, että siitä on tosi paljon apua. Ei tarvitse enää olla näiden ajatusten kanssa yksin. Toivon että tästä vuodesta tulisi käänteentekevä, toivon että löytäisin jotain liikettä näihin samaa rataa kiertäviin ajatuksiin ja tunteisiin.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Kommentit (16)
  1. Mulla oli hyvin samankaltaisia ajatuksia kolme vuotta sitten ja olin tosi ahdistunut ja pelkäsin yksinjäämistä (vaikka olin silloin vasta 27v mikä nyt tuntuu niin nuorelta) ja kävin läpi puolen vuoden etäterapian. Ja se auttoi. Sen myötä mulle tuli sellainen kevyt ja huoleton olo, viihdyin hyvin itsekseni ja ajattelin, että eihän se oikeastaan olisi niin kauheaa vaikka olisin loppuelämän yksin, että elämä on silti aika ihanaa.
    Ja silloin tietty tapasin tinderin kautta mun nykyisen miehen,jonka kanssa mun on edelleen niin hyvä olla. Ikisinkun identiteetti on niin iskostunut mun aivoihin, että yhä edelleen lähes 3 vuoden parisuhteen jälkeen saatan havahtua välillä, että onko mulla tosiaan poikaystävä ja vielä tollanen, vau! Että enpä olis uskonut! 😀 mikä on ehkä ihan hyvä asia koska osaan edelleen arvostaa toisen läsnäoloa elämässäni.

    Meidän suhde rakentui hitaasti vaikka oon ennen ollut salamarakastuja. En siis ollut heti ekoilla treffeillä myyty mutta päätin antaa vielä mahdollisuuden. Monet ihmiset jännittää ekoilla treffeillä niin paljon (mukaan lukien itseni), että silloin ei välttämättä ole oikein oma itsensä ja siksi kannattaa nähdä useammin. Muutamien treffien myötä tajusin, miten samanlaisia me ollaan ihmisinä ja miten hyvin sovitaan yhteen. Mutta tosielämässä ilman tinderiä ja molempien avointa, kärsivällistä ja suopeakatseista deittailuasennetta me ei oltais tässä.
    Me myös kerrottiin toisillemme hyvinkin aroista asioista ihan deittailun alkuvaiheessa, semmosista jotka saattaa säikäyttää osan pois, mutta omalla kohdallani ne asiat voimisti ihastumisen tunteita kun tajusi, että toinenkin on omalla tavallaan epätäydellinen ja herkkä ja mäkin voin olla. Kannattaa siis uskaltaa kertoa vaikeistakin asioista. Se on mielestäni esteenä joidenkin ihmisten ihastumiselle jos ei uskalleta olla aidosti omia itsejään puolin ja toisin.

    Emilia Leppilammen Sekaisin Lovesta on muuten mahtava kirja näistä ihastumis/rakastumisjutuista! Siitä miten hormonit vaikuttaa jne. Auttoi ymmärtämään omia toimintatapojani ja kokemuksiani.

    Sanoisin että sulla on hyvät edellytykset löytää rakkaus, ja terapia varmasti auttaa entisestään. Ja kannattaa yrittää ensin nauttia omasta seurastaan ja suhtautua uusien ihmisten tapaamiseen kevyesti. Ehkä voisi kuvitella treffeille mennessä jos vaan mitenkään mahdollista, että on menossa vaan tapaamaan uutta kaveria ilman mitään romanttisia ajatuksia, ja silloin ne saattaakin tupsahtaa kun niille antaa tilaa.

    1. Höh tämän kommentin piti ton ”Tunteita ei voi pakottaa”-julkaisun kohdalle, johon olin skrollannut! Ja sitä ei saa itse poistettua ja laitettua sinne. Pahoittelut! 🙂

      1. Eikun näköjään se tulikin oikeaan paikkaan! Äsken näkyi väärässä paikassa, mutta nyt oikeassa 🙂 ihmebugi

        1. Ihana kuulla että oot löytänyt sellaisen kumppanin, jonka kanssa on hyvä olla! Ja kiva kuulla myös, että terapiasta on ollut apua. Kaikki mun kuulemat terapiatarinat ovat sellaisia, että ”kävin terapiassa viisi vuotta ja vasta vikana vuonna asiat alkoivat selvitä”, joten on mukava tietää, ettei hyvään lopputulokseen välttämättä vaadita mitään pitkää prosessia 😀

          Kiitos myös kirjasuosituksesta, löysinkin ton kirjan jo äänikirjana ja se vaikuttaa kiinnostavalta.

          Nää kokemukset on varmasti tosi yksilöllisiä, mutta musta tuntuu ainakin kaikkien edellisten kokemusten perusteella, että mä joko ihastun melkein heti tai sitten en ollenkaan. Tai en välttämättä ihastu, mutta koen jonkinlaista viehätystä ja tunnen oloni luontevaksi sen toisen ihmisen seurassa. Ja jos sitä tunnetta ei ole, fiilis on yleensä molemminpuolinen 😀

          Onneksi terapia on auttanut muakin jo nyt muutaman kerran jälkeen huomaamaan, miten kivaa mun elämä on tällaisenakin 🙂

  2. Moi, tykkäsin tästä pohdiskelusta, sillä olen miettinyt samoja asioista tosi paljon. Muutenkin sun blogi on tosi kiva! Olen itse 37 ja tunnut vähän kuin pikkusiskolta, joskin elämäntilanteeni ei tässä iässä kovin paljon eroa sinun vastaavasta. 😀

    Mun on ollut aina vaikea löytää kumppania juuri siksi, että en vain juuri koskaan kiinnostu kenestäkään ja odotan jotain erityistä tunnetta. Nyt mulla on ollut parin vuoden ajan ihana poikakaveri, ja olen siitä edelleen tosi iloinen joka päivä.

    Olen aina pitänyt ihmeenä en sitä, että joku on sinkku, vaan sitä, että miten jotkut ihmiset kohtaavat niin uskomattoman onnekkaan sattuman, että löytävät itselleen sopivan kumppanin, joka myös haluaa olla heidän kanssaan. Mun maailmassa tämä on se asia joka herättää ihmetystä.

    1. Kiitos, ihana kuulla! Haha on hauska tietää, että mulla on isosiskohahmo jossain, koska mulla itsellä on vain pikkusisko 😀

      Tunnistan kyllä tunteen siitä, ettei kiinnostu kenestäkään… Sit saa kuulla ”ootko vähän nirso” -kommentteja ja voi olla tosi raskasta ja vaikeaa uskoa omiin tunteisiin ja kuunnella vain niitä. Ihanaa että oot löytänyt tuollaisen kumppanin!

      Niinpä, mä oon ajatellut, että rakkaus on niin ristiriitaista siksi, että se on samaan aikaan sekä perustarve että ihme. Vaikka olisi kuinka hyvä itsetunto ja vaikka olisi kuinka ihana ihminen, niin jos ei vain tapaa sopivaa ihmistä, voi parisuhteen muodostaminen olla tosi vaikeaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *