Vanhapiika kertoo sinkkuelämästä, joka ei ole villiä tai hauskaa

Lukujonossani on tällä hetkellä (tai siis aina) paljon kirjoja, mutta tämä teos kiilasi muiden edelle. Ajattelin vain vilkaista storytelista, millainen se on, mutta luinkin tämän nopeasti muutaman lounastauon aikana.

Vanhapiika – tahattomasti yksinäisen tarina (Atena 2019) on ruotsalaisen Malin Lindrothin omakohtainen esseeteos, jota voisi sanoa jopa pamfletiksi, niin suora ja rehellinen se on. Lindroth kirjoittaa lyhyissä esseissään siitä, millaista on olla viisikymppinen, lapseton ja ennen kaikkea vailla pitkäkestoista ja vakaata parisuhdetta.

Lindroth luo yksin elämisestä raadollisen kuvan. Parisuhteen puuttuminen ei tee hänestä mitään iloista sinkkua, vaan vanhapiian (ruotsiksi nuckan), surullisen, ruman ja lohduttoman olennon, jolla ei tunnun olevan yhteiskunnassa mitään arvoa. Bridget Jones on vanhapiian irvokas vastinpari.

Ajattelin Ulfia niin paljon, että pääni tuntui olevan haavoilla, puhkiuneksittu.

Ensimmäiset ihastukset Lindroth kokee jo päiväkoti-ikäisenä, mutta samaan aikaan hänet täyttää ulkopuolisuuden ja huonommuuden tunne, joka ei ole päästänyt otteestaan vielä vuosikymmentenkään kuluttua. Epävarmuus vaikuttaa Lindrothin itsearvostukseen niin paljon, että se ajaa hänet rakkaudettomiin parisuhteisiin kerta toisensa jälkeen.

Koodisana oli ”rakkaus”. Sillä samaisella hetkellä, kun kuulin sen, näytin miehelle vihreää valoa, niin että tämä sai sanoa mitä tahansa, riuhtoa vaatteitani, tukistaa, verrata hirviöön, eläimiin ja neuvostoliittolaiseen sotarikolliseen.

Nämä ”parisuhteet” muistuttavat enemmän hyväksikäyttöä kuin mitään, mistä voisi puhua rakkautena. Välillä teki mieli sanoa kirjoittajalle jodelissa kiertävän lausahduksen tavoin jätä se! mutta Lindroth vaikuttaa tietävän itsekin, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.

Jälkeenpäin ja tilanteiden ulkopuolelta on helppo sanoa, missä kohtaa asiat ovat menneet vikaan, mutta tiedän omasta kokemuksestakin, että ihmissuhteissa on vaikea toimia aina oikein. Rakkaudenkaipuu on niin inhimillinen ja perustavanlaatuinen tunne, että sitä on ihan mahdoton vastustaa. Teoksessa kuvataan myös sitä, kuinka itsestäänselvänä parisuhteessa olemista pidetään:

Kaikki väittivät itsepintaisesti, että romantiikkaa tulee. Niin sitten opimme, että on olemassa jokin niin kammottava tila, ettei sitä saanut lähestyä edes sanoin.

Rakkaus ei täytä vain hyväksynnän tai läheisyyden tarvetta, vaan myös vuorovaikutuksen ja kuuntelemisen tarpeen:

Olisi hienoa palata kotiin iltasella, seistä eteisessä ja heittää muutama sana jostain päivän aikana sattuneesta – liirumlaarumista, ongelmasta, maailman tapahtumista, mistä tahansa – ja tietää, että siihen tulee aina vastaus. (- -) Uskon näet että juuri siitä, että tuntee olevansa joku jonka sanat pääsevät perille ja jotka otetaan vastaan, rakastettuna olemisen tunne saa alkunsa.

Kun kukaan ei vastaa pyyntöön rakastaa myöntävästi, se ei pelkästään murra ihmistä, vaan järkyttää hänen olemassaoloaan. Lindroth kuvaa kuuluvansa ”yksineläjien heimoon” ja näkevänsä ikkunan heijastuksesta ”olion”; yksinäisyys tekee hänestä täydellisen erilaisen kuin muut. Parisuhteen puuttuminen synnyttää kierteen, jossa epävarmuus johtaa siihen, ettei ajattele enää edes ansaitsevansa rakkautta.

Kuten edellisistä sitaateista varmaan voi päätellä, mulle tuli tämän teoksen lukemisesta aika surullinen olo. Kaikkein kamalinta Vanhapiiassa oli musta se, miten kirjoittajan katkeruus näyttää läpäisevän koko hänen elämänsä. Lindroth haluaisi esimerkiksi, että #metoo-liike ottaisi huomioon myös niiden naisten kokemukset, ”joita ei ole koskaan kähmitty”.

Ajatus kaikenlaisen haavoittuvaisuuden huomioimisesta on tavallaan hyvä, mutta kuulostaa musta vaarallisen paljon siltä, kuin kähmiminen olisi jokin miehiltä saatu positiivinen huomionosoitus. Tämä on musta niin kiinnostava asia, että kirjoitan siitä varmaan vielä pidemmin vähän myöhemmin.

Samastun joihinkin asioihin Vanhapiiassa, esimerkiksi tarpeeseen jakaa arkisia asioita jonkun toisen kanssa. Musta on myös hienoa, että joku sanoo suoraan sen, ettei ole olemassa ”sitä oikeaa” eikä kaksineläjyys ole enää normi, johon kaikki ihmiset kuuluvat (Suomessakin yksineläjiä on jo yli miljoona).

Vanhapiika yrittää purkaa parisuhteettomuuteen liittyvää häpeää, mutta toisaalta se osoittaa sen, että rakkaudettomuus aiheuttaa syvää epävarmuutta. Mä itse en näe sitä, että en ole parisuhteessa, elämääni kovin suuresti määrittävänä asiana, mutta olenkin 30 vuotta nuorempi kuin Lindroth.

En ehkä käsi sydämellä voisi sanoa, että olisin tyytyväinen elämäni kulkuun, jos eläisin vielä viisikymppisenäkin yksin, mutta toisaalta en todellakaan usko niin käyvän. Mun elämässä on tosi paljon rakkautta ja välittämistä ilman parisuhdettakin, eikä sen puuttuminen heikennä mun itsetuntoa.

Lindrothkaan ei ole täysin yksin, vaan hänellä on ystäviä ja kulttuuririentoja. Hän löytää jotain toivoa itsensä vertaamisesta Neiti Marpleen, joka ratkaisee rikoksia näkymättömän ja harmittoman ulkomuotonsa avulla. Vanhapiikuus on Lindrothin mielestä myös saattanut pelastaa hänet ”sovinnaiselta” elämältä rivitalossa ja parisuhteessa, joka ei anna tilaa toteuttaa omia haaveitaan.

Vanhapiian lukeminen auttaa arvostamaan kaikkea sitä läheisyyttä ja rakkautta, jota oma elämä sisältää. Se näyttää myös, miten tuhoisia vaikutuksia välinpitämättömyydellä ja arvostelulla voi olla.

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Leffasuositus: Nuori Astrid

Kirjasuositus: Onnenkissa

Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA <3

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *