Yöpyöräily on parasta mitä elämässä voi tehdä

No niin, nyt oon tosi onnellinen, koska sain töitä! En tosin ihan koko ensi vuodeksi, mutta kuitenkin. Voin kertoa työjutuista ja työnhakuprosessista jossain vaiheessa lisää, mutta pääsin siis töihin yhteen lukioon. Se kuulostaa tosi kivalta paikalta, ja mulla on sinne sopivan pituinen työmatka. Oon siellä töissä ensi vuoden helmikuuhun asti, sitten pitää taas keksiä jotain muuta, mutta sitä voi miettiä sitten myöhemmin.

Kaiken tämän työnhakupyörityksen alla elämä on ollut pohjimmiltaan joka tapauksessa hauskaa. Oon juhlinut ja pyöräillyt paljon, ollut puistokaljalla jo ainakin kolme kertaa, käynyt terapiassa näillä näkymin viimeisen kerran, käynyt treffeillä joista osa on ollut tosi huonoja tai vähintäänkin omituisia ja loput ihan ok, ja tehnyt jääkahvia ja viettänyt helatorstailomaa.

Muutama viikko sitten ostin alepa-pyöräkauden ja lopetin bussikorttitilauksen kesäksi, ja hain myös mun oman pyörän varastosta. Se oli vähän rikki, vaihteet vaihtuivat jähmeästi ja renkaisiin oli vaikea pumpata ilmaa, mutta tämä asia tuli korjattua yksillä treffeillä erään konetekniikkainsinöörin kanssa… Mulle tuli siitä keissistä tosin vähän huono omatunto, koska en halunnut tavata sitä tyyppiä uudestaan, mutta ainakin ne pyöränvaihteet toimivat nyt tosi hyvin.

Oon pyöräillyt töihin, kavereiden luo ja Kallioon kaikkina sateettomina päivinä ja öinä. Se on tehnyt elämästä parempaa: pyöräillessäni oon vapaa sekä yökävelyihin liittyvistä peloista että aikatauluista, ja etenkin öisin, kun kiidän Sturenkatua tai Stadionin takana olevaa pyörätietä pitkin, oon aina huumaantunut kaikesta, puiden tuoksusta, siitä miten jaloissa polttaa ja miten tyhjät kadut johdattavat mut selkeästi ja varmasti kotiin.

Ensimmäinen kunnon pyöräily-yö tänä keväänä oli vappuna.

Menin ensin töiden jälkeen Ullikseen skumppapiknikille. Istuttiin kolmen kaverin kanssa Eiran ruusupuistossa, kunnes tuli kylmä ja pissahätä samaan aikaan.

Sen jälkeen mentiin sisälle, tilattiin pizzaa ja mietittiin, jaksetaanko mennä Pohjois-Pasilaan, jonne meidät myös oli kutsuttu sinä iltana. Mulla oli Uffilta edellisellä viikolla löytynyt pastellinvärinen silkkipaita päällä, ja tunsin olevani sekä nätti että energinen, joten kannatin Pohjois-Pasila-ajatusta. Pizza oli niin rasvaista ja juustoista, etten pystynyt syömään siitä kuin puolet, mutta pakkasin loput mun kassiin, kun lähdettiin suurelle vaelluksellemme.

Päätettiin mennä PP:seen pyörällä. Kaduin sitä ehdotusta hetken aikaa Korkeavuorenkadulla, kun yritin polkea isoa mukulakivimäkeä ylös, mutta sen jälkeen en katunut enää ollenkaan.

Me ajettiin radanvartta Kaisaniemenpuiston ja Alppipuiston läpi, ja sen jälkeen jotain hyvin pitkää tietä pitkin, jonka lopussa oli valtava ylämäki. Kaikki puistot olivat kansoitettuja, eivät ihan niin täynnä kuin yleensä vappuaattona, mutta sen verran kuitenkin, että juhlahumua oli ilmassa, ja nurmikolla ja teillä ja joka puolella.

Pasilan aseman jälkeen kaikki elämä näytti loppuvan, siellä oli vain junavarikkoja ja suuria postihalleja. Kun päästiin sille alueelle, jossa meidän kaveri asui, soitettiin sille ja kysyttiin, että kuinka keskeneräisessä talossa sen kämppä siis oli. Kuljettiin työmaan ja puoliksi rakennettujen kerrostalojen ohi ja löydettiin oikea osoite. Puolityhjän talon ylimmässä kerroksessa oli ne pienet juhlat käynnissä.

Yöllä etsin lähimmän alepa-pyörän ja pyöräilin ensin kaverin kanssa yhtä matkaa Pohjois-Baanalle. Me tosin harhauduttiin reitiltä ja ajettiin jotain baanan viereistä pikkutietä, joka mutkitteli kallioiden päällä ylös ja alas. Pasilan jälkeen menin Keskuspuiston läpi yksin. Siellä oli viileää ja suhisevaa ja mä tietysti säikyin jokaista myöhäistä koiranulkoiluttajaa.

Söin pizzan loppuun sängyssä, kun pääsin kotiin.

Viikko sitten oli ensimmäinen oikeasti lämmin päivä, joten kysyin kaikkia kavereita puistokaljalle, ja menin parin tyypin kanssa Tokan linjan vieressä oleville kallioille illalla. Kun pyöräilin sinne, ilma oli hohtavaa ja pehmeää. Laitoin päälle legginssit ja silkkipaidan, ja tunsin olevani samaa kevyttä olomuotoa kuin valo, Tokoinrannan vihreä tai huudot kallioilta tielle (moiii, me ollaan täällä).

Olin ollut samana päivänä työhaastattelussa koulussa, jonne olisin halunnut tosi paljon. Seuraavana päivänä kuulin, etten saanut sitä paikkaa, mutta sinä iltana en vielä tiennyt sitä. Puhuttiin kallioilla muun muassa siitä, mitä kaikkea ylellisyyksiä valmistuminen ja keskiluokkainen elämä mahdollistavat, ja mä ajattelin, etten malta odottaa, että kuulun keskiluokkaan. Oikeastaan mun suurin tavoite elämässä on tähän mennessä ollut nousta duunaritaustaisesta suvusta porvaristoon, tai ainakin saada elää sellaista elämää, jossa rahasta ei ole jatkuvasti pulaa, eikä sitä tarvitse erityisemmin miettiä.

Toisaalta on kivaa olla juuri nyt vain pahainen pätkätyöläinen, jolla on paljon vapaapäiviä ja kaikki maailman aika juoda lageria Ilolanpuistossa tiistai-iltaisin.

Seuraavana aamuna mulla oli etätyöhaastattelu kello 8. Puhuin siellä luultavasti jotain suunnittelematonta ja sekavaa matalalla äänellä. En saanut sitäkään työtä, mutta sekään ei nyt haittaa enää yhtään.

Samana päivänä, eli keskiviikkona, menin illalla treffeille Vallilan kallioille. Siellä oli niin täyttä, että oli vaikea löytää tyhjää paikkaa sieltä vilttien ja takkien peittämiltä kaltseilta. Sekä sää että mun treffiseuralainen näyttivät kauniilta, mutta mun pää oli niin täynnä työnhakujuttuja, että oli vaikea keskittyä keskusteluun. Toisaalta oikeanlaisten tyyppien kanssa pää menee yleensä täyteen heistä itsestään…

Kun olin lähdössä, mun kaveri laittoi mulle viestiä: Maria mä nään sut. Sekin oli treffeillä, sellaisen henkilön kanssa jonka mä olin tavannut itse asiassa pari vuotta sitten tinderin kautta, kuten myöhemmin kävi ilmi. Mun kaveri poistui niin ikään treffeiltään ja me tavattiin Sturenkadun Alepan edessä, kun olin käynyt hakemassa meille kaljaa juuri ja juuri ennen ysiä. Alepassa asioiminen oli siihen aikaan illasta todellinen kokemus. Kaljahyllyjen edessä piti väistellä kaatuilevia ja poukkoilevia ihmisiä ja samalla täytyi pitää kaupan edessä odottavaa pyörää silmällä.

Mentiin Torkkelinmäelle juomaan niitä kaljoja. Sielläkin oli runsaslukuisesti ihmisiä. Jotkut tanssivat puun ympärillä hämärässä, jotkut polttivat pilveä ja jotkut söivät pizzaa suoraan laatikoista. Jossain vaiheessa meidän seuraan liittyi kolmas ystävä, ja mentiin sisälle juomaan viiniä. Kun tuli nälkä, mentiin Kurvin Alepaan ostamaan yöruokaa. Se oli mun kolmas kerta Alepassa saman vuorokauden sisällä. Ostin sekä vönerkolmioleivän että vihiksen. Myös se kaupassakäynti oli kokemus, se oli kaikkien Hesarilla harhailevien sekavien ihmisten välietappi, jossa ei luultavasti koskaan ole seesteistä.

Kotiin oli helppo mennä, ei tarvinnut odottaa liikennevaloissa ollenkaan. Menin vain Hesaria alas ja Stadionin takaa Manskulle. Töölönlahden huvilat heijastuivat vedestä niin liikkumattomina, että tavallista ja ylösalaista maailmaa oli vaikea erottaa toisistaan.

Perjantaina oli vapaapäivä, koska se oli helatorstain jälkeinen perjantai. Pyöräilin ensin Hakaniemen Uffille ja ostin kolme mekkoa, yhden haalarin ja yhden silkkipaidan, ja sen jälkeen menin terapiaan ekaa kertaa lähitapaamiseen, joka oli samalla viimeinen tapaaminen (ainakin vähään aikaan). Terapian jälkeen kävelin Tanneriin lounaalle, ja syötiin äidin kanssa sienipizzaa ja juotiin valkkaria. Kävin vaihtamassa keltaisen kukkamekon vessassa ennen kuin lähdin sieltä.

Kävelin Puu-Vallilaan se mekko päällä ja tunsin itseni ylvääksi ja nätiksi. Kun mun kaveri, joka istui Pikku-Vallilan terassilla odottamassa mua, näki mun saapuvan, se pyysi mua pyörähtämään ympäri, ja pyörin niin että helma pullistui ja kaikki mun käsissä olevat tavarat heilahtelivat.

Kohta sinne tuli pari muutakin kaveria. Join ensin kahvia ja sen jälkeen gt:tä. Olin turhautunut työnhakujuttujen takia, mutta yritin silti nauttia siitä, että oli kuumaa ja hauskaa istua siinä.

Mä olin ajatellu, että mä olisin saanu jotain töitä tällä viikolla ja nyt mä voisin juhlii sitä, sanoin. Mutta on tää silti ihan hyvä hetki, lisäsin, ja join sitä kirpeää juomaa kristallilasista monta kulausta.

Myöhemmin sinä iltana mentiin taas Vallilan kallioille ja sisätiloihin, kun tuli pilvistä. Söin jälleen vönerleivän, ja pasteijan ja jätskin, mutta mulle tuli silti nälkä yöllä, ja mahaa alkoi pistellä inhottavasti. Avasin mekon vyötärönauhat, kun makasin siellä mun kaverin sängyllä. Lähtiessä oli vaikea nousta ylös, mutta pyörän selässä vatsakipu helpotti nopeasti. Sidoin mekon helman ponnarilla ylös ettei se menisi pinnojen väliin. Halattiin kaverin kanssa keskellä tietä samaan aikaan kun sporan valot lähestyivät.

Poljin taas Hesaria pitkin alas, jarrutin alamäessä molemmin käsin ja puikkelehdin tietyömaiden ohi. Tajusin miksi pidän yöpyöräilystä niin paljon, siis sen lisäksi että kovassa vauhdissa voi tuntea liitävänsä ja hengästyminen taas saa kehon tuntumaan elinvoimaiselta: yöllä kaupunki on selkeä, vailla häiriötekijöitä, ihmisjoukkoja, ruuhkia, bussin avautuvista ovista pyörätielle astuvia ihmisiä, punaisia liikennevaloja, pakokaasuja, koiria jotka eivät pysy kävelytiellä, ihan viereen ajavia rekkoja tai ihan vierestä käveleviä miehiä.

Öisin tiet ovat autioita, liikennevalot on sammutettu, ja valoa kajastaa vain katulampuista ja vihreistä vessoista, joiden ovet ovat auki ja joissa ramppaa erinäisiä tyyppejä sisään ja ulos. Elämä tuntuu yksinkertaiselta, kun tiedän reitin kotiin, eikä sillä matkalla voi tapahtua mitään pahaa. Edellisellä kotimatkalla lauloin Arpan Kesää hiljaa: kun keltaiset lehdet pihlajan / sinun perääsi tuijottaa / ja ne lehdet pihlajan / putoaa, kun kuvasta katoat ja ajattelin, että onneksi putoavien lehtien aikaan on vielä kuukausia, ja kokonainen kesä odottaa mua suoraan edessä.

On kaikenlaisia päiviä ja iltoja, mutta keväällä ja kesällä ne päättyvät joka kerta samalla tavalla, joka kerta poljen samoja katuja pitkin kotiin. Suunnilleen kerran viikossa haen rokkimäkistä ruokaa yöllä ja syön raneja sängyssä ennen kuin nukahdan. Viikot ovat täysiä niin kuin ne puistot vappuna, mutta silti rauhallisia, jotkut jutut kirpaisevat, mutta jotkut toiset hellivät mua sisältäpäin, ja elämä on välillä turhauttavaa ja välillä ihanaa, mutta joka tapauksessa vastaansanomatonta, henkeäsalpaavaa, sellaista että okei, mennään nyt sitten tällä, tää onkin aika hyvä.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

suhteet ystavat-ja-perhe oma-elama tyo
Kommentit (4)
  1. Samaa mieltä edellisen kommentoijan kanssa – itselleni tuli sellainen tunne, että olisin lukenut kirjaa.
    Onnea työpaikasta!

    Minna

    1. Kiitos! Ja kauniisti sanottu 🙂

  2. Sulla on hirveän kiva tapa kuvailla asioita. Kiitos että kirjoitat.

    1. Kiitos ihanasta kommentista <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *