Pajatsoo

fake.jpg

aito.jpg

Lisäsin joskus yläasteella irc-galleriaan kaksi kuvaa. En muista enää, kumpi oli loppujen lopuksi esillä, mutta toivon hartaasti ettei ainakaan se, missä olen käyttänyt paintia kuvanmuokkaukseen. Veikkaisin, että kuva on kahdeksannelta luokalta, sillä pää on ruskea ja pörröinen (öhöhöhöhö) ja päällä raidalliset ernuhousut. ”Musiikkiluokassa valaistuin” on kuvan nimi ja siellä hengasimme parhaiden ystävieni kanssa kaikki välitunnit ja iltapäivät. Otimme pitkiä videoita siitä kuinka Elina soitti pianoa pyllyllään ja mietimme uusia hulluja juonenkäänteitä theBookiin, parhaaseen jatkotarinaan ikinä. Ennen kuin vajoan muistojen likaiseen altaaseen, nousen pois, sillä tämän postauksen aihe on nämä kaksi kuvaa. 

Ne ovat sama kuva pienellä erolla. Hyvin pienellä, mutta kuitenkin suurella, varsinkin silloin tuntui siltä. Minulla oli nimittäin kasvoissani itseni mielestä aivan järkyttävän ruma virhe. Se teki minut rumaksi ja kömpelöksi, oli vitsi kaikille paitsi minulle. Olin kani, majava, pajatso, mitä näitä nyt oli. Nauroin käsi suun edessä, enkä koskaan, koskaan halunnut hymyillä suu auki. Kun kysyttiin, mitä kehossani muuttaisin, vastaus oli selvä: hampaat. Kahden etummaisen ylähampaani välissä oli jo lapsena ihan helvetillinen rako, ja hammaslääkärit kieltäytyivät laittamasta rautoja, koska se kuulemma menisi umpeen. Odotin kärsivällisesti monta vuotta; se pieneni kyllä, mutta ei umpeen. Ei edes lehelle, läheneminen pysähtyi kokoon, mitä voi kutsua esimerkiksi nimellä viisisenttinen. Se on kolikko, joka edelleenkin mahtuu hampaideni väliin. 

 Enää en ajattele, että hampaani rumentavat minua, vaan kuten suurin osa meistä, olen löytänyt jo monta uuta hölmöä ”vikaa”. En todellakaan enää ikinä haluaisi tuota rakoa umpeen. Vaikka se ei olekaan yhtä seksikkään elegantti, kuin Vanessa Paradisen pajatso, se on osa minua ja ainakin voin aina viihdyttää itseäni ja muita työntämällä välistä kolikoita ja muuta hassua.

-Vilma K. 

tiesittekö muuten, että sanan hammas voi taivuttaa monikon genetiivissä joko hampaideni tai hampaitteni?

Suhteet Oma elämä Mieli Höpsöä

Maailma odota

DSC09352.JPG

DSC09355.JPG

DSC09350.JPG

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset. Sunnuntai oli aika hyvä. Oikein hyvä, itseasiassa. (Kun päivään liittyy afrikkalaista ruokaa, se ei voi olla paha.) Olen ollut viime aikoina selvästi vähän eksyksissä. Itsestäni nimittäin, olin kadottanut otteen kaikesta siitä, mikä minussa on minusta siistiä; seikkailunjanosta, filosofisuudesta, henkisistä rastoista ja kaukokaipuusta. Mutta ei hätää arvon ihmiset, löysin sen taas. Eksyin muutamaan matkablogiin, löysin viimekesänä ostetun nahkaisen rannenauhan, söin sitä afrikkalaista ruokaa (se oli hyvää, mutta ei tietenkään niin parasta, kuin ex-anoppini keittiössä käsin mutustettu ingera), puhuin englantia (koska pihakirppistelyseuraamme kuului ruotsalainen mies), ja kävelin kuumassa auringonpaisteessa reppu selässä kotiin. Siitä se sitten lähti taas rullaamaan. 

Olen kuullut tarinoita siitä, miten pienenä en oikein suostunut nukkumaan päiväunia. En, ellen ollut liikkeessä. Sen takia äiti tai isi, tai molemmat yhtä aikaa, joutuivat joko ajamaan autolla ympyrää tai lenkkeilemään vaunujen kanssa sen ajan, minkä he halusivat minun nukkuvan. Olen siis jo pienenä tajunnut, että liike on yhtä kuin turva. Olen onnellisimmillani yleensä aina silloin, kun olen matkalla jonnekin. Sanoin pari päivää sitten, että jos voittaisin lotossa, niin ensimmäisenä lähtisin pois ja tulisin takaisin parin vuoden päästä, maailmaa nähneenä. Sitten ostaisin mopsin. 

Jos kuvittelen itseni oikein iloisena ja onnellisena, näen selässäni rinkan. Jaloissa tennarit ja kropalla kevyt rusketus joka saattaa olla puoliksi myös lian aiheuttamaa harhaa. Siksi on jotenkin hämmentävää, että unohdin haaveeni koko maailmasta pieneksi hetkeksi, kun keskityin kaikenmaailman muihin asioihin. On kuitenkin turvallista tietää, että vaikka joskus itse unohtaa kuka on ja mitä haluaa, niin ystävät eivät; kun kerroin kamalasta kaukokaipuustani, sain vastaukseksi: ainahan siulla on! 

Maailma, odota ihan pieni hetki! Hankin vähän rahaa ja tulen kyllä. Ihan kohta!

-Vilma K.

p.s. ELINA JOKO MENNÄÄN??

(kuvat ovat siis sunnuntailta, kun kävin muutaman kaverin kanssa katsastamassa suvilahden torihässäkän jeeee)

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään