ELOKUVAVINKKI: The Killing of a Sacred Deer
Haastaja kauhuelokuvien klassikolle Hohdolle on syntynyt.
The Killing of a Sacred Deer on Yorgos Lanthimoksen uusi elokuva. Edellinen ohjaajan elokuva Lobster näytti dystooppisen maailman, jossa sinkkuus johti lähes poikkeuksetta kuolemaan. Tässä elokuvassa niin ikää pelataan tunteettomuudella, kuoleman pelolla ja seksuaalisuudella.
Juoni koostuu sydänkirurgin perheen elämän tarkastelusta Jenkeissä, jossa kaikki tuntuvat olevan mallikkaasti. Ainoa vain, että vanha hoitovirhe kummittelee kirurgia ja perheen uusi tuttava paljastuu erilaiseksi kuin olisi voinut kuvitella. Nicole Kidman näyttelee Colin Farrellin näyttelemän kirurgin vaimoa ja heidän välinen kemiansa toimii todella hyvin. Kidmanin tavaramerkiksi muodostunut kylmä pistävän lasinen katse toimii tässä alati oudommaksi muuttuvassa tunnelmassa. Toki vähän pistää miettimään, eikö hänestä muuta saada irti. Colin Farrell vetää myös hänelle ominaista maskuliinisuutta puhkuvaa roolia. Melko samanlainen asetelma kuin Sofia Coppolan Lumotuissa, josta arvio täällä, mutta ehkä juuri siksi toimiva. Mitä sitä nyt tehokasta komboa rikkomaan? Täydellisen roolisuorituksen tekee myös Martinia, kirurgia uutta tuttavaa esittävä Barry Keoghan.
Kuvaustyyli on lainattu lähes suoraan Kubrickin Hohdosta. Toistuvissa kohtauksissa kamera seuraa kirurgia pitkin sairaalan loputtomia käytäviä ja pitää meidät katsojat koko ajan jännityksessä, mitä kulman takaa esiin tuleekaan. Ei välttämättä tulekaan mitään, mutta kuumotus kasvaa äärimmäisyyksiin elokuvan aikana. Myös elokuvan alku vie suoraan katsojan epämiellyttävälle tasolle, lähikuva sykkivistä sisäelimistä toimii kuin Luis Bunuelin Andalusialaisen koiran aloituskohtauksessa, jossa silmä viilletään auki. Alku lupaa hikoilemista ja kuumotusta seuraavalle parille tunnille.
Elokuvassa luodaan taitavasti erilaisia latauksia. Ensin alkaa epäilemään kirurgia ja sitten taas muita vuorotellen. Eroottinen lataus on välillä hämmentävällä tavalla kohtauksissa läsnä ja melko tavallisetkin asiat saadaan tuntuvan latautuneilta ja oudoilta. Koko ajan odottaa jotain näistä elementeistä tapahtuvaksi, kunnes tajuaa, että tämä ei ollut vielä mitään. Hohto-elokuvan estetiikkaa lainataan kuvaustyylin lisäksi värimaailmassa ja osittain lavastus henkii samanlaista aikakautta, vaikka elokuva sijoittuukin tähän päivään. Lainaukset oikeastaan ovat aivan perusteltuja ja eivät vie latausta elokuvasta. Ehkä ohjaaja on tietoisesti halunnut tehdä tribuutin kauhu-klassikolle ja kyllä onnistunut siinä!
The Killing of a Sacred Deer on parasta kauhua mitä pitkään aikaan olen nähnyt ja suosittelen todella menemään elokuviin kuumotuksesta hikoilemaan. Cannesin parhaan käsikirjoituksen palkinto ei myöskään turhaan mennyt tälle elokuvalle.
Kuvat: The Killing of a Sacred Deer