ELOKUVAVINKKI: Lannistumaton Daniel Blake
Lähden elokuvateatterista pyyhkien vieläkin kyyneleitä. Kajalit pitää käydä laittamassa kuosiin sillä, niin koskettava I, Daniel Blake -elokuva on, että saa silmämeikinkin laittaa uusiksi. Päällimmäinen ajatus mielessäni on salista poistuessa se, että ” Vaikka kukaan ei ensijaisesti ehkä halua nähdä elokuvaa työkkärissä ja sossussa ravaamisesta, niin kaikkien pitäisi nähdä se.” Aikaa, jota elämme tuntuu leimaavan muiden kategorisoiminen. Jos itsellä menee paremmin ei kyetä näkemään toisen ongelmia, kun ei edes haluta. Sanotaan vaan, että jos tuokin yrittäisi enemmän niin pääsisisi mihin vaan, mutta laiskahan tuo on.
I, Daniel Blaken lähtöasetelma on sellainen, joka voisi käydä kenelle tahansa – palkkapussiin tai menestykseen katsomatta. Daniel saa töissä sydänkohtauksen ja hänet laitetaan toipumiseen saakka työkyvyttömäksi. Työkkäristä ei kuitenkaan tukia heru, sillä hänet todetaan siellä työkykyiseksi, sillä pyhtyyhän Blake kävelemään 50 metriä yhteen putkeen ja käsikin nousee vielä pään päälle. Daniel joutuu tilanteeseen, jossa töitä haettava, jotta saa työttömyystukea, mutta niitä ei voi ottaa vastaan sillä lääkäri kieltää. Työvoimatoimiston ja brittiläisen tukijärjestelmän raakuus ja epäinhimillisyys tulee esille. Ihmisiä lähtökohtaisesti rangaistaan jo valmiiksi ikävässä tilanteessa mitä he eivät välttämättä itse ole aiheuttaneet.
Työkkärirumban keston takia Blaken viimeisetkin säästöt hupenevat ja hän päätyy myymään kaikki huonekalunsa. Onneksi naapurit auttavat, mutta elokuvasta hyvin näkee tilanteen missä hyviä ihmisiä löytyy, mutta kun omat asiat on ensin hoidettava, ennen kuin voi auttaa toista, niin toisten apu jää kuitenkin riittämättömäksi sen rinnalla, kun yhteiskunnan systeemit eivät kerkiä Danielin tueksi.
Elokuvassa on muitakin kohtaloita. Muunmuassa kahden lapsen yksinhuoltaja äiti, joka päätyy myymään seksiä seuralaispalveluun, kun muita töitä ei ole. Elokuvan käänteet voivat näin listattuna kuulostaa dramaattisilta, mutta käsikirjoitus on hyvin herkkä ja uskottava. I, Daniel Blake on nimenomaan elokuva tavallisista ihmisistä ja niistä jokapäiväisistä ihmiskohtaloista ilman sen kummempaa sankaritarinaa. Lopuksi tulee ymmärtäneeksi paremmin syrjäyneitä ja inhimilliset roolityöt saavat roolihenkilöt tuntumaan todellisilta kuin omilta ystäviltä ja tulee olo, että se vähinkin kannattaa aina tehdä minkä pystyy, vaikka vain kysymään, että mitä kuuluu.
Ehdoton suositus tälle upealle, erilaiselle, mutta niin tavallisista asioista kertovalle dokumentille…. ei kun todelliselta tuntuvalle tosielämästä kertovalle fiktiolle. Hienoa nähdä kaunistelematonta elokuvaa tästä aiheesta, ilman shokaaraavia elementtejä. Asia kerrtoaan niinkuin se on ja todellisuus onkin tarua koskettavapaa. Elokuva on myös ansaitusti voittanut Cannesin elokuvajuhlien kilpailusarjan pääpalkinnon eli Kultaisen Palmun ja se on britti-ranskatuotanto. Elokuva teattereissa ensi viikolla 11.11.
