Lempeä, mykkä pitkäkorva.

img_3725.jpg

Tämän kirjoituksen voisi kai otsikoida reteän kaksimielisesti ”aikuisten lelupäiväksi”, mutta heittäydyn järkähtämättömäksi tosikoksi, kun on puhe Jänöstä. Toisista puolikkaista ei vitsailla, paitsi ehkä miehistä. Mutta ei vaaleanpunaisista pehmojäniksistä.

Asettelen joka aamu sänkyä pedatessani pupujussin lötköttämään mukavasti koristetyynyarmeijan keskelle, sillä oli miten naiivia ja huvittavaa tahansa, en voisi kuvitellakaan viskeleväni sitä tyynykasaan korvat taittuneina, tassut ikävästi vääntyneinä. Kani saa kohtelunsa rutiininomaisesti ja tiedostamatta, sillä saatan olla kuukausia tai ennen jopa vuosia edes huomaamatta sen olemassa- ja läsnäoloa. Vaikkei minulla olekaan äitisuhdetraumaan perustuvaa pakkoa salakuljettaa otusta mukanani kaikilla reissuillani, on se hämmentävästi seurannut minua asunnosta toiseen ainoana lapsuudestani muistuttavana esineenä. Pysähdyinkin hetki sitten vuoteella tenttikirjan seurassa rötköttäessäni tarkastelemaan selvästi opusta viehättävämpää vaaleanpunaista seuralaistani, joka tapitti vastaan tummalla katseellaan, toinen korva eteen vinksottaen, nenässään pelkkä häivähdys menneiden vuosien samettipintaisesta loistosta. Sana ”lelu” alkoi tuntua minusta yhä irvokkaammalta, halveeraavammalta nimitykseltä tuolle filosofin arvokkuudella upottavaan divaaniinsa nojailevalle tyypille.

Minulle ei ole olemassa aikaa ennen Jänöä. Se on ensimmäisissä muistikuvissani, ensimmäisissä valokuvissa korvat maata rispaten, veri päähän kertyen hatara-askelisen omistajansa tiukassa otteessa. Peppi Pitkätossun innoittamana pupu sai kuusiosaisen nimen saman kastemaljan äärellä nuoruutensa erottamattoman toverin, isosiskoni nallen ”Nallukan” kanssa. Mahtipontiset nimitykset ikävä kyllä jäivät matkan varrelle kuin lamavuosien muovituttikorut, ja jäniksen nimi on yhä konstailemattomasti Jänö. Leikin aikani kauan mangutulla joululahja-Baby Bornilla, kunnes sen syöttäminen ja potalla käyttäminen kävivät turhan kuormittaviksi pikkuäidille. Piirsin viimeisenä tekonani kuulakärkikynällä nuken täyteen suherrusta, työnsin sen unohduksiin sängyn alle ja siirryin vaatettamaan Jänöä yli-isoihin bodeihin ja pikkubaskereihin.

Teinivuosina pidin otusta säädyllisen viileästi piilossa vitriinikaapissa, mutta hain sen joskus salaa sänkyyni kuvitellen sen olevan minua sänkyni yläpuolelta kiihkeästi paidattomana tuijottava Elijah Wood tai Jason Behr. Halaus oli juuri niin pehmeä, kuin saatoin kyseisiltä komistuksilta kuvitella saavani, mutta tuoksu muistutti enemmän ala-asteen limudiskojen pyykkipulverilta leyhyäviä poikia. Lukion repäistyä minut maalta 16-vuotiaana Helsinkiin istuin uudessa kodissani, keskellä pisteliäästi uudelle lastulevylle ja paketistaan vastakuorituille lakanoille haisevaa huonettani. Vääntelemällä puristin pehmojänistäni, joka tuoksui äkkiä ihan äidille.

Uskottelin kai itselleni sittemmin itsenäistyneeni ja aikuistuneeni, sillä huomasin vaatekaapin päällä pölyssä lojuvan pupujussin enää tyrkkiessäni sitä sivuun jumppamaton tai ompelukoneen tieltä. Mutta sitten.

Viime keväänä levitin jotenkin suunnattoman avaraksi käyneelle olohuoneemme lattialle meren IKEA-kasseja ja sulloin kaiken edes mahdollisesti omaksi tunnistamani pakaaseihin. Järjestyksellä ei ollut mitään väliä. Lasit räsähtelivät rikki säkkien uumenissa siirrellessäni niitä vääjämättömästi kohti eteistä ja ulko-ovea. Keskitin kuitenkin kaiken voimani viskoakseni pikaisesti, kyyneleittä reilun puolentoista vuoden ajalta muistoja kerryttäneet tavarat pussiin, joka matkaisi suoraa päätä uuden asuntoni häkkikomeroon, lukkojen taakse.

Vaan tietysti, aivan äkkiarvaamatta, käteni osui pehmeään otukseen, joka olemassaolollaan niin raastavan konkreettisesti muistutti sydänsuruttomista ajoista ja kirkkaasta elämästä. Huolimatta tuntikaupalla jatkuneista puintipuheluista, yötäpäivää käytössä olevista ystäväolkapäistä ja kovaksi kivetetystä itsevarmuudestani vollotin sohvan käsinojalla itseäni heijaten Jänön turkin aivan litimäräksi.

Siitä hetkestä lähtien se on istunut itseoikeutetusti sängylläni. Vanua saumoista pursuten, korvat tipahtamisvaarassa sen synkkä katse on viisas ja omanarvontuntoinen kuin Sokrateella ikään.

Olenko ainoa asemalle jäänyt kanimaniani kanssa vai löytyykö joltakulta muultakin pettämätön lapsuudenystävä, joka on kokenut kaiken ja enemmän? 🙂

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ajattelin tänään

Runoratsuni, hoplaa!

sinervo2.jpg

 

Minä, ihastumismaanikko, tunteilla juopotteleva lemmen narri, olen jälleen rakastunut – runouteen.

Tämä kaikki klassisen romanssin tunnuspiirteet täyttävä salamarakkaus leimahti muutamia viikkoja takaperin vähemmän romanttisissa olosuhteissa yliopiston seminaarihuoneessa. Kuten juonikuvioon kuuluu, suhtauduin aluksi lemmittyyni skeptisen epäilevästi. Lyriikan analyysikurssin opettajamme tiedusteli meiltä seminaarilaisilta yksitellen henkilökohtaista suhtautumistamme runouteen. Vaikka lukeudunkin niihin sovinnaisen stereotyyppisiin lukutoukkatyttösiin, jotka kuluttivat lapsuutensa kesälomat mättämällä sarjakaupalla tyttökirjoja seikkailunjanoiseen pollaansa, en ole oikein koskaan tajunnut runoja. Alleviivaan sanaa ”tajuta”.

Mieleeni on syöpynyt viehkeä kuva lukion äidinkielen tunnilta. Auki rullatulle valkokankaalle on piirtoheittimellä heijastettu Eino Leinon runo ”Nocturne”, opettaja seisoo runon vieressä kädet myrtyneessä puuskassa kuin varjellen kansallisaarrettaan. Hän tivaa oppilailta: ”Mitä tässä yhteydessä tarkoittaa ”uskontoni, soipa säveleinä?” No?”. Salamyhkäisen lyyriseen asuun puettu, sata vuotta sitten runoilijan kynästä irronnut teksti humisee mielessäni herättäen runsaimmillaan mielikuvia ilosta tai surusta, värikylläisyydestä tai värittömyydestä. Niin, siinä kaikki. Mutta tarkoitus – en minä puhu tuota tuollaista runokieltä, mistä hitosta minä voisin tietää! Joku luokan uskalikoista esittää kuitenkin empien tulkintansa runosta. Opettaja kuuntelee rauhallisesti loppuun asti, mutta pyörittelee silmiään ja kohottaa ärtyneen yllemmyydentuntoisesti kulmakarvojaan. ”Niin no. Näkemys tuokin, mutta huomioon ottaen tämän runon ilmestymiskontekstin ja Suomessa virinneen kansallismielisyyden vaikutuksen taiteessa , eihän Leino MITENKÄÄN voinut tarkoittaa Nocturnella mitään tuollaista. Ei.”

Vaikka kävin yltiösosiaalisen ja ryhmäytymiseen kovasti panostaneen ilmaisutaitolukion, en muista montaakaan niin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunteen hetkeä luokkatovereideni kanssa, kuin se kiperä väittelytilanne Leinon mielenliikkeistä. Kyseisessä hetkessä opin myös tuhahtelemaan runoudelle – mitä mieltä voisi olla jonkun niin symbolisen, epäselvän, koukeroisen hötön lukemisessa, josta ei edes ankaralla ja pieteettisellä perehtymisellä saa lopulta kuitenkaan ikinä mitään varmaa irti?

Sittemmin kirjahyllyyni on salakavalasti hiipinyt muutamia tulenkantajien runokirjoja, ja tunnustan perehdyttäneeni itseäni miehisistä maailmoista miehisimpään kahlaamalla posket punasta hehkuen myös Charles Bukowskia. Suhteeni runouteen ei tuon lannistavan lukioepisodin jälkeen kuitenkaan enää ”normalisoitunut”, vaan huomaan nyt jotenkin ulkoistaneeni runot itsestäni. Ne olivat minulle kuin musiikki: olin niin päättäväinen oman runokyvyttömyyteni suhteen, että vastaanotin lyriikkaa lukiessani niistä pelkkiä fiiliksiä, luin niitä lentävällä kiireellä ja haparoivalla katseella enkä koskaan todella ajatellut, mitä runoilija tekstillään tarkoitti.

Kunnes.

Määrätietoinen yliopiston lyriikan opettajamme iski epävarmojen ja pelokkaiden analysoijien silmille rautaisannoksen käsitteitä ja työkaluja runojen avaamiseen ymmärrettävälle kielelle. Olin aluksi häntä koipien välissä kuten teinivuosina, mutta mulkoiltuani tarpeeksi pitkään käsittämättömän aukkoiselta siansaksalta näyttäviä tekstejä ponnahteli niistä hitaasti yhä enemmän ja enemmän puhuttelevia yksityiskohtia ja ”kutinoita” silmilleni. Enää ei tarvitse potea neuroottisuutta runon väärintulkitsemisen vuoksi, ja vähän hataramminkin perusteltu mielikuva tai näkemys saattaa nähdä päivänvalon. Myös runojen herättämät tunteet tai ensivaikutelmat ovat sallittuja ja ilmeisesti jopa jotenkin olennaisia!

Parin viikon päästä löysin itseni ahmimasta kirjahyllyni runoja ja suorastaan kieriskelemästä siinä ilon tunteessa, ettei runoluentani äkkiä päätykään ensimmäisiin säkeisiin kuin pikaliimattuna jumiutuneeseen katseeseen tai tunteeseen ylitsepääsemättömästä muurista, joka erottaa minut ja runoilijan maailman. Kulunutta, mutta runojakin nähtävästi oppii lukemaan vain pakkotoistoilla ja överiksi vedetyillä perehdyttämissessioilla. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että syntaktista oikeaoppisuutta vastaan pokkuroivat lauserakenteet, paikoin karkealta tuntuva suoruus ja rivoiksi villiintyneet kielikuvat ovat lopulta pidemmän päälle tuhottomasti koukuttavampia kuin vanha tuttu suosikkini proosa.

Tämä rakkaus ei kuihdu tai muutu sävyisäksi ystävyydeksi, vannon!

Löytyykö Lilystä muita runotyttöjä?

(Kuva Helena Sinervon runoteoksesta ”Tilikirja”.)

 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Ajattelin tänään