Tämän kirjoituksen voisi kai otsikoida reteän kaksimielisesti ”aikuisten lelupäiväksi”, mutta heittäydyn järkähtämättömäksi tosikoksi, kun on puhe Jänöstä. Toisista puolikkaista ei vitsailla, paitsi ehkä miehistä. Mutta ei vaaleanpunaisista pehmojäniksistä.

Asettelen joka aamu sänkyä pedatessani pupujussin lötköttämään mukavasti koristetyynyarmeijan keskelle, sillä oli miten naiivia ja huvittavaa tahansa, en voisi kuvitellakaan viskeleväni sitä tyynykasaan korvat taittuneina, tassut ikävästi vääntyneinä. Kani saa kohtelunsa rutiininomaisesti ja tiedostamatta, sillä saatan olla kuukausia tai ennen jopa vuosia edes huomaamatta sen olemassa- ja läsnäoloa. Vaikkei minulla olekaan äitisuhdetraumaan perustuvaa pakkoa salakuljettaa otusta mukanani kaikilla reissuillani, on se hämmentävästi seurannut minua asunnosta toiseen ainoana lapsuudestani muistuttavana esineenä. Pysähdyinkin hetki sitten vuoteella tenttikirjan seurassa rötköttäessäni tarkastelemaan selvästi opusta viehättävämpää vaaleanpunaista seuralaistani, joka tapitti vastaan tummalla katseellaan, toinen korva eteen vinksottaen, nenässään pelkkä häivähdys menneiden vuosien samettipintaisesta loistosta. Sana ”lelu” alkoi tuntua minusta yhä irvokkaammalta, halveeraavammalta nimitykseltä tuolle filosofin arvokkuudella upottavaan divaaniinsa nojailevalle tyypille.

Minulle ei ole olemassa aikaa ennen Jänöä. Se on ensimmäisissä muistikuvissani, ensimmäisissä valokuvissa korvat maata rispaten, veri päähän kertyen hatara-askelisen omistajansa tiukassa otteessa. Peppi Pitkätossun innoittamana pupu sai kuusiosaisen nimen saman kastemaljan äärellä nuoruutensa erottamattoman toverin, isosiskoni nallen ”Nallukan” kanssa. Mahtipontiset nimitykset ikävä kyllä jäivät matkan varrelle kuin lamavuosien muovituttikorut, ja jäniksen nimi on yhä konstailemattomasti Jänö. Leikin aikani kauan mangutulla joululahja-Baby Bornilla, kunnes sen syöttäminen ja potalla käyttäminen kävivät turhan kuormittaviksi pikkuäidille. Piirsin viimeisenä tekonani kuulakärkikynällä nuken täyteen suherrusta, työnsin sen unohduksiin sängyn alle ja siirryin vaatettamaan Jänöä yli-isoihin bodeihin ja pikkubaskereihin.

Teinivuosina pidin otusta säädyllisen viileästi piilossa vitriinikaapissa, mutta hain sen joskus salaa sänkyyni kuvitellen sen olevan minua sänkyni yläpuolelta kiihkeästi paidattomana tuijottava Elijah Wood tai Jason Behr. Halaus oli juuri niin pehmeä, kuin saatoin kyseisiltä komistuksilta kuvitella saavani, mutta tuoksu muistutti enemmän ala-asteen limudiskojen pyykkipulverilta leyhyäviä poikia. Lukion repäistyä minut maalta 16-vuotiaana Helsinkiin istuin uudessa kodissani, keskellä pisteliäästi uudelle lastulevylle ja paketistaan vastakuorituille lakanoille haisevaa huonettani. Vääntelemällä puristin pehmojänistäni, joka tuoksui äkkiä ihan äidille.

Uskottelin kai itselleni sittemmin itsenäistyneeni ja aikuistuneeni, sillä huomasin vaatekaapin päällä pölyssä lojuvan pupujussin enää tyrkkiessäni sitä sivuun jumppamaton tai ompelukoneen tieltä. Mutta sitten.

Viime keväänä levitin jotenkin suunnattoman avaraksi käyneelle olohuoneemme lattialle meren IKEA-kasseja ja sulloin kaiken edes mahdollisesti omaksi tunnistamani pakaaseihin. Järjestyksellä ei ollut mitään väliä. Lasit räsähtelivät rikki säkkien uumenissa siirrellessäni niitä vääjämättömästi kohti eteistä ja ulko-ovea. Keskitin kuitenkin kaiken voimani viskoakseni pikaisesti, kyyneleittä reilun puolentoista vuoden ajalta muistoja kerryttäneet tavarat pussiin, joka matkaisi suoraa päätä uuden asuntoni häkkikomeroon, lukkojen taakse.

Vaan tietysti, aivan äkkiarvaamatta, käteni osui pehmeään otukseen, joka olemassaolollaan niin raastavan konkreettisesti muistutti sydänsuruttomista ajoista ja kirkkaasta elämästä. Huolimatta tuntikaupalla jatkuneista puintipuheluista, yötäpäivää käytössä olevista ystäväolkapäistä ja kovaksi kivetetystä itsevarmuudestani vollotin sohvan käsinojalla itseäni heijaten Jänön turkin aivan litimäräksi.

Siitä hetkestä lähtien se on istunut itseoikeutetusti sängylläni. Vanua saumoista pursuten, korvat tipahtamisvaarassa sen synkkä katse on viisas ja omanarvontuntoinen kuin Sokrateella ikään.

Olenko ainoa asemalle jäänyt kanimaniani kanssa vai löytyykö joltakulta muultakin pettämätön lapsuudenystävä, joka on kokenut kaiken ja enemmän? 🙂