Runoratsuni, hoplaa!
Minä, ihastumismaanikko, tunteilla juopotteleva lemmen narri, olen jälleen rakastunut – runouteen.
Tämä kaikki klassisen romanssin tunnuspiirteet täyttävä salamarakkaus leimahti muutamia viikkoja takaperin vähemmän romanttisissa olosuhteissa yliopiston seminaarihuoneessa. Kuten juonikuvioon kuuluu, suhtauduin aluksi lemmittyyni skeptisen epäilevästi. Lyriikan analyysikurssin opettajamme tiedusteli meiltä seminaarilaisilta yksitellen henkilökohtaista suhtautumistamme runouteen. Vaikka lukeudunkin niihin sovinnaisen stereotyyppisiin lukutoukkatyttösiin, jotka kuluttivat lapsuutensa kesälomat mättämällä sarjakaupalla tyttökirjoja seikkailunjanoiseen pollaansa, en ole oikein koskaan tajunnut runoja. Alleviivaan sanaa ”tajuta”.
Mieleeni on syöpynyt viehkeä kuva lukion äidinkielen tunnilta. Auki rullatulle valkokankaalle on piirtoheittimellä heijastettu Eino Leinon runo ”Nocturne”, opettaja seisoo runon vieressä kädet myrtyneessä puuskassa kuin varjellen kansallisaarrettaan. Hän tivaa oppilailta: ”Mitä tässä yhteydessä tarkoittaa ”uskontoni, soipa säveleinä?” No?”. Salamyhkäisen lyyriseen asuun puettu, sata vuotta sitten runoilijan kynästä irronnut teksti humisee mielessäni herättäen runsaimmillaan mielikuvia ilosta tai surusta, värikylläisyydestä tai värittömyydestä. Niin, siinä kaikki. Mutta tarkoitus – en minä puhu tuota tuollaista runokieltä, mistä hitosta minä voisin tietää! Joku luokan uskalikoista esittää kuitenkin empien tulkintansa runosta. Opettaja kuuntelee rauhallisesti loppuun asti, mutta pyörittelee silmiään ja kohottaa ärtyneen yllemmyydentuntoisesti kulmakarvojaan. ”Niin no. Näkemys tuokin, mutta huomioon ottaen tämän runon ilmestymiskontekstin ja Suomessa virinneen kansallismielisyyden vaikutuksen taiteessa , eihän Leino MITENKÄÄN voinut tarkoittaa Nocturnella mitään tuollaista. Ei.”
Vaikka kävin yltiösosiaalisen ja ryhmäytymiseen kovasti panostaneen ilmaisutaitolukion, en muista montaakaan niin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunteen hetkeä luokkatovereideni kanssa, kuin se kiperä väittelytilanne Leinon mielenliikkeistä. Kyseisessä hetkessä opin myös tuhahtelemaan runoudelle – mitä mieltä voisi olla jonkun niin symbolisen, epäselvän, koukeroisen hötön lukemisessa, josta ei edes ankaralla ja pieteettisellä perehtymisellä saa lopulta kuitenkaan ikinä mitään varmaa irti?
Sittemmin kirjahyllyyni on salakavalasti hiipinyt muutamia tulenkantajien runokirjoja, ja tunnustan perehdyttäneeni itseäni miehisistä maailmoista miehisimpään kahlaamalla posket punasta hehkuen myös Charles Bukowskia. Suhteeni runouteen ei tuon lannistavan lukioepisodin jälkeen kuitenkaan enää ”normalisoitunut”, vaan huomaan nyt jotenkin ulkoistaneeni runot itsestäni. Ne olivat minulle kuin musiikki: olin niin päättäväinen oman runokyvyttömyyteni suhteen, että vastaanotin lyriikkaa lukiessani niistä pelkkiä fiiliksiä, luin niitä lentävällä kiireellä ja haparoivalla katseella enkä koskaan todella ajatellut, mitä runoilija tekstillään tarkoitti.
Kunnes.
Määrätietoinen yliopiston lyriikan opettajamme iski epävarmojen ja pelokkaiden analysoijien silmille rautaisannoksen käsitteitä ja työkaluja runojen avaamiseen ymmärrettävälle kielelle. Olin aluksi häntä koipien välissä kuten teinivuosina, mutta mulkoiltuani tarpeeksi pitkään käsittämättömän aukkoiselta siansaksalta näyttäviä tekstejä ponnahteli niistä hitaasti yhä enemmän ja enemmän puhuttelevia yksityiskohtia ja ”kutinoita” silmilleni. Enää ei tarvitse potea neuroottisuutta runon väärintulkitsemisen vuoksi, ja vähän hataramminkin perusteltu mielikuva tai näkemys saattaa nähdä päivänvalon. Myös runojen herättämät tunteet tai ensivaikutelmat ovat sallittuja ja ilmeisesti jopa jotenkin olennaisia!
Parin viikon päästä löysin itseni ahmimasta kirjahyllyni runoja ja suorastaan kieriskelemästä siinä ilon tunteessa, ettei runoluentani äkkiä päätykään ensimmäisiin säkeisiin kuin pikaliimattuna jumiutuneeseen katseeseen tai tunteeseen ylitsepääsemättömästä muurista, joka erottaa minut ja runoilijan maailman. Kulunutta, mutta runojakin nähtävästi oppii lukemaan vain pakkotoistoilla ja överiksi vedetyillä perehdyttämissessioilla. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että syntaktista oikeaoppisuutta vastaan pokkuroivat lauserakenteet, paikoin karkealta tuntuva suoruus ja rivoiksi villiintyneet kielikuvat ovat lopulta pidemmän päälle tuhottomasti koukuttavampia kuin vanha tuttu suosikkini proosa.
Tämä rakkaus ei kuihdu tai muutu sävyisäksi ystävyydeksi, vannon!
Löytyykö Lilystä muita runotyttöjä?
(Kuva Helena Sinervon runoteoksesta ”Tilikirja”.)