Mitä meille kuuluu

Marraskuun lopulla optimistisesti ajattelin, että voisin tulla raskaaksi. Nyt, pari kiertoa myöhemmin, en usko, että ikinä tulen raskaaksi ja olen ihan pirun kateellinen kaikille niille, jotka odottivat esikoista kanssani samaan aikaan ja nyt jo odottavat toista lasta. (Sori Tindeka)

Tämä blogi palvelee minua nyt yleisenä nillitys- ja valituspaikkana. Ja koska en ole pitkään aikaan mitään kirjoittanut, voidaan todeta, että mulla on oikeasti kaikki todella hyvin. Mitä nyt väsyttää erittäin paljon ja on kova vauvakuume. Poikakin oppi kävelemään (ja valvoi sen yhteydessä viikon) eikä ole enää hetkeen ollut mikään vauva vaikka onkin äidin oma pieni syliapina.

Välillä mietin sitäkin, että miten jaksaisin uutta raskautta ja uutta vauvavuotta, kun esikoinen ei vieläkään anna minun nukkua. Aina on jotain, mikä vaikuttaa yöuniin. Flunssaa, hampaita, eroahdistusta, uusien taitojen oppimista. Jos mitään erikoista ei ole, ja nukumme ns. hyvän yön, poika herättää vain kolme-neljä kertaa. Ja kun jotain on, ehdin ehkä just nukahtaa ennen kuin pitää herätä uudelleen hyssyttämään, taputtamaan pyllylle, nostamaan syliin tai antamaan tissiä. Ensimmäinen vuosi pojan kanssa nukuttiin siis melko hyvin, koska silloin poika tosiaan heräili vain sen kolmisen kertaa yössä. Ajattelin, että vuoden ikäistä poikaa voisi jo alkaa vähän unikouluttaa ja vähentää yötissiä, mutta tilanne on ihan karannut käsistä. Välillä olen niin väsynyt, etten näe valoa tulevaisuudessa. Sitten tulee taas yksi tai pari vähän parempaa yötä, eikä elämä ole enää niin mustaa.

Mutta olisi se silti vain niin ihanaa, ettei meidän tarvitsisi mennä uudelleen hoitoihin.