Nyt se alkaa

Minusta tuntuu, että minusta pitäisi tuntua pahemmalta. Tai että minun pitäisi olla enemmän surullinen tai jotenkin rikki. Ja olenhan minä, vaikken siltä näyttäisikään. Ne tulokset, mitä kuulimme kaksi viikkoa sitten lapsettomuustutkimusten jälkeen, olivat niin paljon huonommat kuin osasin kuvitellakaan. Sekä minussa että miehessä on vikaa, niin ettei lapsen saaminen luonnollisin keinoin ole mahdollista. Minulla ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin aloittaa hedelmällisyyshoidot, jos haluan lapsen.

Toisin sanoen, jos haluan lapsen, joudun leikkimään elämällä.

Välillä ajattelen, että minun ei ole tarkoitusta saada lasta. Että minulla on jokin toinen tarkoitus elämässä, joka jää täyttämättä, jos hankin väen väkisin lapsen/lapsia. Toisaalta, jos minulla on jokin tarkoitus elämässä, eikö kohtalo pidä huolta siitä, että määränpäähän vie useampi tie?

En haluaisi uskoa kohtaloon. Haluan uskoa siihen, että jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa valintoihinsa ja sitä kautta elämänsä suuntaan. Mutta riittää, että katsoo uutisia, niin ymmärtää, että nämä mahdollisuudet eivät ole kaikilla yhtäläiset.

Toisaalta ajattelen myös, että jos minun, joka pystyisin antamaan rakastavan kodin lapselle, ei ole tarkoitus olla äiti, miksi lapsia syntyy sellaisiin paikkoihin, joissa lapsi näkee nälkää ja kurjuutta, ja sellaisille ihmisille, jotka eivät välitä tai rakasta? Missä on oikeudenmukaisuus ja reiluus? Minne on kadonnut hyvä suunnittelu ja jako ansioiden mukaan? Mistä löydän onnen ja rauhan?

Tänään on edessä ensimmäinen kontrolli, missä katsotaan voidaanko hoito aloittaa tässä kuussa. Nämä kaksi viikkoa olen kulkenut kuin sumussa ja tehnyt töissä ja kotona vain sen, mikä on pakollista. Kesken palaverin saattaa iskeä lamaannuttava suru ja tekisi mieli kävellä ulos, koska millään muulla asialla ei ole niin paljoa väliä kuin tällä. Kesken telkkarin katselun saattaa tulla itku. Mutta en käperry peiton alle piiloon pahaa maailmaa. En myöskään käperry itseeni ja pidä pahaa oloa vain itselläni.

Kipu kasvattaa ja uskon, että koettelemukset ja suru tekevät minusta lopulta paremman ihmisen, ja toivottavasti joskus myös paremman vanhemman. Kiitos ystävät tuesta ja rajattomasta rakkaudesta <3

Kommentit (1)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *