Tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa taas jotain, ja että edellisten postausten jälkeen sen pitäisi olla jotain iloista tai edes positiivisesti virittynyttä.

Tykkään syksystä. Olen aina tykännyt. Pari viikkoa sitten poika alkoi vastustelemaan päiväunille nukahtamista tissin kautta sänkyyn, ja muistin, että niin, tuonne parvekkeellehan sen voisi taas laittaa, kun siellä ei ole enää liian kuuma, vaikka sinne paistaisi. Sinne paistaa aamupäivästä iltapäivään ja parvekelasien ansiosta tai takia lämpötilä saattaa nousta aika lämpimäksi. Viime keväänä poika saattoi nukahtaa ulos vaunuihin mutta useimmiten ei. Nykyään päikkärit liikkuvissa rattaissa on olleet ihan ok, joten ajattelin kokeilla päikkäreitä myös paikallaan olevissa rattaissa. Testin tuloksena totesin, että poika simahtaa kovaan rynkytykseen (mitkään hiljalleen heijailut ei toimi) alle viiden minuutin ja nukkuu ulkona tuplasti pidempään kuin sisällä. Halleluja!

Taas siis yksi syy lisää tykätä syksystä: helppo nukutus + pitkät päikkärit. Plussaa tuo myös sisäpihalla näkyvä vihreän, punaisen, keltaisen, oranssin ja ruskean loisto, jota voin samalla ihailla. Miinusta tuo talonmies lehtipuhaltimen kanssa, mutta se on ollut aika satunnaista häiriötä. Erityistä plussaa parvekepäikkärit saa siitä, että enää ei tarvitse odotella pojan heräämistä, ennen kuin voimme lähteä ulos. Pojan päikkärit kun yleensä sijoittuvat sellaiseen aikaan, että jos joku työssäkäyvä haluaisi meidät lounasseuraksi, niin se ei ole onnistunut. Nyt voin napata rattaat nukkuva poika mukanaan ja ehdimme ajoissa lounaalle tai milloin minnekin.

Ollaan viime aikoina liikuttu paljon leikkipuistoissa ja vastaan tulee aika paljon sellaisia äitejä, joilla on se yksi hulivili ja toinen nukkuu vaunuissa, repussa tai mahassa. Silloin erityisesti ailahtaa sydämessä, että kunpa meillekin tulisi jo se toinen pieni. Vaikka onhan tuo ensimmäinenkin vielä kovin pieni. Äidin iso pieni poika <3