Pyöräilykypäriä ja hypotermiaa

Itku on tavallaan sanatonta rukousta. Mitään se ei muuta. Ketään se ei pelasta. Mutta pyyntö se on. Pyyntö paremmasta.

Joka kerta, kun näen, kuulen tai ajattelen lapsen kärsimystä, toivon, että tämä elämä on vain unta ja oikea elämä odottaa tuonpuoleisessa. Että kuolemassa ihminen kokisi täydellisen onnen, ilon ja rauhan, eikä kaipaisi tänne.

Näen paljon pahoja unia. Alitajuisesti pelkään, että jotain sattuu. Koen jatkuvaa syyllisyyttä. Aina jostain. Äitinä olemisesta. Tyttärenä olemisesta. Puolisona olemisesta. Ihmisenä olemisesta. Keskiluokkaisuudesta. Työpaikasta. Siitä, että minulla on koti. Ja terveys. Ystäviä. Lapsi.

Eräänä päivänä hiekkalaatikolla mieleeni juolahti se vanhoista leikkipuistoista tuttu kaaren mallinen kiipeilyteline. Se, johon ei missään tapauksessa saa mennä pyöräilykypärä päässä. Enkä saa ajatusta pois mielestäni. Lapsi roikkumassa. Äänetön huuto, jota kukaan ei kuule: Äiti auta! Mietin, mitä lapsi miettii. Miksi äiti ei auta? Lähdemme pois leikkipuistosta, mutta kuva palaa mieleeni uudestaan ja uudestaan. Ja kun olen jo unohtanut, muistan sen uudelleen laittaessani pyöräilykypärää päähän.

Katsoin tänään kuuden uutisia. Virhe. Siellä oli kuvaa pakolaisista jollain rajalla odottamassa pääsyä Eurooppaan. 10 päivän ikäinen vauva, joka kärsi hypotermiasta, eikä avustajilla ollut antaa huopia, kun niitä ei enää ollut.

Itku on tavallaan sanatonta rukousta. Mitään se ei muuta. Ketään se ei pelasta eikä lämmitä. Mutta pyyntö se on.

Kommentit (2)
  1. Suruja on monenlaisia. Joskus se äiti yrittää pelastaa, mutta ei voi.

    Voimia sinulle <3

    1. Voimia myös sinulle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *