Ylellä pyöri aikoinaan Kosketuksessa-sarja, jossa suomalaiset artistit  ja bändit soittivat pienelle yleisölle itselleen tärkeitä kappaleita. Katsoin tänään nauhalta taltioinnin Sir Elwoodin hiljaisten värien keikalta vuodelta 2008. He soittivat yhden kappaleen levyltä Sattuman kauppa, joka oli bändin ensimmäinen levy uudella kokoonpanolla basisti Riku Järvisen kuoleman jälkeen. Liki kaikki levyn kappaleet sivuavat jollain tavalla kuolemaa, toisin sanoen levy on oodi elämälle, oodi niille jotka jäivät jälkeen. Keikalla esitetyssä Ohut kosketus –kappaleessa lauletaan kolmesta herrasmiehestä, joista jokainen kohtaa kuolemansa. Kertosäe menee näin: ”kerro mitä jää / hei kerro, kerro mitä jää  / kun pirujansa liikaa kusettaa yrittää / vain kovin ohut kosketus elämään”. Olen kuullut kappaleen useita kertoja aikaisemminkin, mutta tällä kertaa se herätti minussa suuren surun. Koska se mitä jää, on omaiset, ystävät ja rakkaat.

Asun sellaisessa kaupunginosassa, jossa joka puolella näkee senkaltaisia miehiä ja naisia, joista Ohut kosketus –kappaleessa kerrotaan. Sellaisia, jotka ovat jollain tavalla elämästä sivusta. Mietin joka päivä, millainen kenenkin tarina on ollut. Mikä meni pieleen? Lama, viina, työttömyys? Kuinka moni on itse pilannut elämänsä, kuinka monen kohdalla sen on aiheuttanut joku muu? Keitä olisi voinut auttaa ja kuka on siihen liian ylpeä? Kuinka monella on mennyt välit poikki niihin, keiden kanssa haluaisi jakaa loppuelämänsä? Jääkö kukaan kaipaamaan heitä heidän kuoltua? Kuinka monta yksinäistä isää ja äitiä kävelee kaduilla, istuu katukiveyksellä ja katselee ohikulkevia kiireisiä suorittaja-isiä ja –äitejä, jotka hakevat lapsia tarhasta ja kantavat täysiä kauppakasseja? Katselee heitä, joiden perhe on vielä kasassa. Minäkin katselen heitä. Kateellisena. Samastun täällä enemmän kadun selviytyjiin kuin niihin suoriutujiin, joille kadut ovat vain ohikulkupaikkoja. Koska minäkin olen tavallaan selviytyjä. Ja koska minulla ei 15 kuukauden yrityksen jälkeen ole vieläkään niitä lapsia.

Olen viime aikoina miettinyt paljon yksinäisyyttä. Sitä senlaatuista yksinäisyyttä, joka tappaa ihmisiä. Suurin osa ihmisistä kaipaa sosiaalista kanssakäymistä. Että voi puhua asioista, tärkeistä ja vähemmän tärkeistä. Että voi nauraa. Ja itkeä jos siltä tuntuu. Ja koskettaa. Halata. Olen miettinyt sitäkin, että haluanko niin epätoivoisesti lapsia juuri sitä varten, etten loppujen lopuksi jäisi yksin? Että olisi edes ne omat lapset, jotka ainakin aluksi rakastaisivat minua ehdoitta. Vai onko se kuolemanpelkoa? Sitä, että mitä todella jää, kun kuolen. Sitähän jokainen pelkää, ettei jätä mitään jälkeä. Ikään kuin en olisi ollut edes olemassa. Haluan, että kun kuolen, jäljelle jää joku, joka näkee tyhjän paikan maailmassa siinä missä minä ennen olin. Joku joka itkee minua. Tämä on ehkä itsekkäintä ikinä, enkä edes miettisi tällaista, jos olisin tullut raskaaksi tuosta vain. Nyt joudun miettimään vaikeita asioita. Esimerkiksi sitä, että onko vain tarkoitettu niin, että jään lapsettomaksi. Onko minulla joku toinen tehtävä maailmassa? Entä onko minulla edes oikeus yrittää raskautta väkisin, keinotekoisesti? Entä onko eettisesti oikein tuoda väkisin lisää lapsia rikkaaseen länsimaahan, kun länsimaissa kulutetaan luonnonvaroja yli niiden uusiutumiskynnyksen ja maapallo on liikakansoitettu? Olisiko parempi vain saman tien miettiä adoptiota ja tarjota koti sellaiselle, joka on saanut heikot eväät elämään? Vai pitäisikö vain tyytyä kohtalooni, ja miettiä mitä muuta voisin tehdä elämälläni, kun en kerran voi käyttää energiaani ja aikaani lasten rakastamiseen ja kasvattamiseen.

Oli miten oli, runsaan kahden viikon päästä saamme ukon kanssa kuulla lapsettomuustutkimusten tulokset. Sen jälkeen on vasta päätösten aika. Jännittää. Jännittää ihan simona.