Syksy on ollut pääosin ihan hyvä. Mulla on kiva työharjoittelu meneillään viimeistä viikkoa ja ohjaaja on ihan huippu. Vietin edellisviikon syyslomaa ja se tarkoitti ajanviettoa hyvien ystävien kanssa, lukemista, American horror storyn kattomista ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin tälläiseltä vilukissalta kuin minä, kävin meressä pulahtamassa jopa kolmesti!

Siitä huolimatta, että sain täyden viikon pelkälle rentoutumiselle, niin ei se sitä ole pelkästään ollut. Opinnäytetyö on stressannut, omat surkeat tulevaisuudensuunnitelmat (tai paremminkin niiden olemattomuus?) on ahdistanut, mun huono priorisointikyky ja asioiden aikaansaaminen on hävettänyt ja mua on vahvasti varjostanut sellainen tunne, että olen huono, saamaton ja laiska ihminen.

En varmasti ole ainut, jolla on vähätteleviä ajatuksia itsestään ja joka ottaa pääasiassa vain epäonnistumiset huomioon ja määrittää niiden perusteella itsensä.

• En tee jotain suunnittelemaani asiaa = Oon saamaton ja laiska (Mutta tein kuitenkin tämän ja tämän asian, niin ne ei merkitse yhtään mitään..?) Esimerkiksi: edellisviikolla oli tarkoitus käydä ottamassa toinen koronarokotus Popup-pisteellä, jottaei olisi tarvinnut seuraavalla viikolla käydä harkka-ajalla. No yllätysyllätys en muistanut/jaksanut sitä tehdä. Sen sijaan sain kuitenkin aikaiseksi varata ajan seksitautitesteihin, mikä vei huomattavasti enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä kuin odotin.. YTHS tuntuu olevan aikas ruuhkautunut. 
•  Mokaan jotain, mikä ei ensinnäkään ole vakaavaa, ja tavalla joka voisi tapahtua kelle tahansa = Oon niin sählä ja huolimaton luuseri 
• En ymmärrä tai tiedä jotain = Oon tyhmä

Se on kamalaa, miten julmia ja joustamattomia ollaan itseämme kohtaan. Me hyväksytään virheitä muilta ihmisiltä eikä tulisi mieleenkään leimata heitä niiden perusteella, mutta tätä lempeyttä ei osata sitten osoittaa sen tyypin kanssa, jonka kanssa vietetään kaikista eniten aikaa ja joka me tunnetaan parhaiten, itsemme.

Mä oon jo aikoja sitten luvannut, että olen itselleni armollisempi. Harjoittelen sitä vielä ja joudun tästä muistuttamaan. Eikä sillä ole kiire, koko elämä aikaa opetella olemaan itselleen yhä vain ja aina vaan parempi ihminen.

Viimeinen työpäivä oli viime lauantaina ja nyt sunnuntaista lähtien on tullut nautittua siitä, ettei aamulla herättyä ole tarvetta lähteä yhtään mihinkään. Tosin nyt tälläkin hetkellä ootan, että aamupala laskeutuisi vatsassa niin lähden sitten jumpalle tuonne ulkokuntosalille. Suoraan sanottuna ei enää hirveästi innostaisi tuo kuntosalilla notkuminen, siksi yritän nyt tehdä siitä mielekkäämpää vaihtelemalla edes treeniympäristöä ja treeniaikoja. Ei ole meinaan pitkään aikaan tullut jumpattua ihan aamusta, saati ulkona tälläsenä pirteänä syysaamuna!

Huomisesta lähtien aloitankin sitten uuden harrastuksen; painin! 

Oon pari vuotta sitten käynyt lukkopainin starttikurssin ja tykkäsin siitä ihan hirveesti, mutta valitettavasti ei vain sinä keväänä ollut aikaa jatkaa niitä alkeisia pidempään. Nyt tämä paini ei sido kuin kerran viikossa, eikä mulla nyt ole edes mitään iltaisin niin ei pitäisi jäädä aikatauluista kiinni harrastaminen.

En (ehkä) oo hirveemmin vielä alleviivannut sitä, mutta mä tykkään liikkumisesta ihan hirveästi. Ja nykyään oikeasti siis tykkään siitä, ilman minkäänlaista pakkomiellettä joka aikaisempina vuosina on varjostanut mun liikkumista. On ollut pakko tehdä, pakko tehdä paremmin/kovempaa/enemmän kuin aikaisemmin. Meni siinä muutama vuosi opetella, että jokaisella on rajansa ja että jatkuva ylikuormitus ei johda muuhun kuin loukkaantumisiin ja pahoinvointiin. Mulla liikuntapakkomielteestä irti pääsemiseksi tarvittiin iso loukkaantuminen, jossa mulla meni toisesta polvesta eturistiside poikki ja molemmat kierukat mäsäksi. Nyt mulla on muuten hyväkuntoinen polvi, nivelrikolla kirottuna. Mä koen tällä hetkellä olevani elämäni parhaimmassa kunnossa; saan vedettyä leukoja ainakin 13 (ikuisena tavoitteena se maaginen 20!), penkkaan oman painoni (67kg) kohtalaisen helposti, saan molemmilla jaloilla tehtyä todella hallittuja pistoolikyykkyjä – myös lisäpainolla- , ja mun liikkuvuus on kehittynyt aivan hurjasti siitä mitä se on joskus ollut!

Mutta tärkeintä tosiaan on se, että enää en stressaa ja pohdi sitä oonko treenannut tarpeeksi ja yritä sovittaa jokaiseen vapaaseen hetkeen jonkinlaista treenituokiota. Nykyään saatan olla viikkojakin käymättä salilla ja sen sijaan nauttinut pitkistä kävelyistä koirien kanssa, kivoista kotijumpista ja erilaisista temppuiluista kuten päälläseisonnan ja käsilläseisonnan harjoittelusta. Nykyään liikunta on nimenomaan voimavara, josta saa lisää jaksamista ja intoa arkeen. Liikkuessa koen että saan toteuttaa itseäni, saan oppimiskokemuksia ja se rauhoittaa tosi usein mun villinä laukkaavan mielen.

Oon pääasiassa aina liikkunut yksin, lukuunottamatta niitä kahta vuotta kun pelasin amerikkalaista jalkapalloa, ja kokenut että se toimii hyvin. Saa tehdä omien aikataulujen mukaan. Mua myös vähän ahdistaa se, että on hirveen yleistä treenata ulkonäköpainotteisesti; milloin halutaan pyöreämpi pylly, litteämpi vatsa tai kapeammat reidet. En tykkää ite siitä yhtään, kun kysytään treenivinkkejä edellämainittujen kehon muotojen parantamiseksi ja sen vuoksi tarjoudutaan treeniseuraksi. Tykkään enemmän kannustaa siihen, että keskitytään parantamaan omaa hyvinvointia liikunnan kautta. Lisäksi jos onnistuu kehittymään voimassa, kyvyissä ja samalla saamaan vaikka leveämmät hartiat tai sen pyöreän pyllyn niin se on vaan plussaa siinä ohessa. Mä toivoisin kans jokaisen miettivän juuri sitä itselleen sopivinta ja mielekkäintä liikuntaharrastusta, koska sen todennäköisimmin sen harrastuksen parissa viihtyy pidempään kun siitä  o i k e a s t i  tykkää ! Ja jos ei ole vielä löytänyt sitä omaa lajia, niin testailemaan vaan tai kehittämään jotain omaa!

Terveisin itse oon tällä hetkellä tiskaamiseen/imurointiin/mihin tahansa kotityöhön yhdistetyn viettelytanssin tämän hetkinen maailmanmestari! Ainut mitä tarvitset on alusvaatteet, likaisia astioita tai pölyisen lattian, hyvää tanssimusiikkia ja asenteen: ”Dance like you are tryin to seduce Evan Peters”.