Parisuhteistunut ei voi olla osallistumatta tähän väsyneeseen sunnuntaihin sopivaan vessakeskusteluun:

Milloin ja miten alkaa piereskely suhteessa? Tunnistan itseni tuosta perinaisellisesta tuskailusta (tosin olen kyllä jutellut myös kaverimiehen kanssa ekojen farttien ja vessareissujen kiusallisuudesta uudessa suhteessa)… Joka on turhaa siitä yksinkertaisesta syystä, että vahinko käy melkein joka kerta ilman, että ehdin käyttää mitään hienoa pierunsalaustaktiikkaa.

Kehtaan ihan suoraan tunnustaa, että nykyisessä suhteessani onnistuin eräänä kohtalokkaana treffipäivänä kerryttämään vatsaani sen verran kaasua, että nukahdettuani romanttisesti partnerini viereen paukahti kuin vahingonlaukaus ilman kuulosuojia. Heräsin pamaukseen siinä silmänräpäyksessä havaitakseni, että kumppanini oli valveilla ja huomannut kaiken. Pyysin nopeasti anteeksi ja nukahdin uudelleen hukuttaakseni tämän valtavan häpeän. Aamulla en voinut olla ottamatta asiaa esille ja huomauttamatta, että kyllä kai hänkin joskus vahingossa kaasuttelee. Hän vain virnistäen totesi, että: ”Kyllä kai…” (Jolloin huokaisin helpotuksesta…) ”Mutta en noin kovaäänisesti.” (Kimpaannuin leikkisästi ja aloimme painia, mikä on itse asiassa oikein tehtynä hyvää harjoitusta yläkropan lihaksille.)

Eikä tämä suinkaan ollut ainut kerta, kun olen perinpohjaisesti nolannut itseni ”vahingonlaukauksilla”. Kaikissa tapauksissa kaava on ollut sama: olen jännittänyt seurasuhauttelua, minkä jäljiltä suoleni lopulta pingottuvat huonosta ilmasta, ja rentouduttuani unessa paine on viimein purkautunut voimalla. Valitettavasti mielitietty on tuolloin ollut pahimmassa tapauksessa suoraan takanani lusikka-asennossa, tai kerran jopa suutahtanut siitä, että olen ensin pöräyttänyt mehukkaasti ja sitten nukuksissa kääntänyt vielä selkäni valvovalle kundiparalle (ja seuraavana aamuna tarina kertoi, että kyseinen tyyppi oli ennen pörinää kysynyt minulta jotakin, mihin olin tajuttomana reagoinut edellä kuvatulla tavalla ja poika oli luullut, että pieraisin tahallani vastaukseksi).

Että ihan turha sitä kaasun päästelyä on jännittää: stressaamalla tilanne nähtävästi vain pahenee entisestään. Eikä yksikään suhde ole vielä päättynyt luonnonääniin tai -hajuihin, ehkä inhimillisyys on vain vapauttanut yhteistä ilmapiiriä.

Lisää naisellisista aiheista… Kolmikymppinen nainen ei voi olla huomaamatta, miten ympärillä jokaikinen omaa ikäluokkaa edustava tyttönen (:)) päästelee jotakin muutakin sisuksistaan. Nimittäin vauvoja. Pakko myöntää, että synnytys- ja lapsikeskustelut kuulostavat korviini samanlaiselta kryptiseltä salaseurapuheelta kuin monelle intinkäymättömälle armeijajutut. Niihin on hauska päästä osalliseksi ja kokemuskuvailut vaikuttavat kaikessa karmeudessaan hurjilta taistelukertomuksilta, mutta monien termien ja tapahtumien sisältö on aikamoista hepreaa. Ei voi kuin todeta, että edessä on kiinnostavia, elämän mullistavia kokemuksia, jollainen äitiyskin totta kai on. 

Ennen sitä ajattelin kuitenkin (muun muassa) aloittaa sopivassa kohdassa metsästysharrastuksen. Etsin tiedostamattani tilanteita, joissa pääsisin jollain tasolla samanlaiseen mielentilaan kuin armeijassa. Kokemuksessa oli jotain hyvin paljon itselleni tyypillistä (miksi sinne olisin muuten hakenutkaan), mutta en ole ihan täysin paikallistanut, mitä. Viimein Namibiassa sain yllättäen vastauksen kysymättömään kysymykseen: käteeni lyötiin metsästyskivääri, ja mieleni täytti samanlainen suuren vastuun, huolellisuuden, jännityksen, itsevarmuuden, adrenaliiniryöpyn ja vapauden tunne kuin harmaissa.

Oikeastaan en ole törmännyt moneenkaan hetkeen, jolloin tuntisin minulla olevan yhtä konkreettista vastuuta omasta käytöksestäni kuin ase kädessä. Se on oikein tekemisen järkähtämättömin testi. Sillä hetkellä et halua tehdä mitään väärin, ja harkintakykysi voi herpaantua vasta, kun aseessa ei ole enää panoksia. Kaikki maailman murheet ovat käsissäsi, moraalinen ja käytännöllinen pohdinta siinä hetkessä. Tällainen harrastus vaatisi siis juuri sellaista paneutumista, mitä vapaa-ajan tekemiseltä kaipaan: oma maailmansa, jonne aika ajoin sukeltaa.

Namibiassa mahtavalta tuntui myös kuulla minua opastaneen kokeneen metsästäjän suusta, että vaikutin jännittämisestä huolimatta rauhalliselta, ja nähdä, miten innoissaan hän oli suorituksesta. Myöhemmin kaupungilla kuulin onnitteluja ensimmäisestä kaadostani, ja minun oli myös helppo ajautua metsästystä koskeviin keskusteluihin. Pelkonsa ja epävarmuutensa on mukava ylittää.

Viime vuonna alkanut ”naisellinen” kokkausharrastukseni on pysynyt myös rinnallani. Joka viikko kokkaan vähintään paria, yleensä uudenlaista ruokalajia. Niinpä olen kypsentänyt syötäväksi herkkuja jo yli 50 eri maasta ja jokaisesta asutusta maanosasta. Niiden lisäksi olen toki vääntänyt ekstraruokia, joten uusia reseptejä olen testannut kaiken kaikkiaan laskematta varmaan vajaat sata. On kehitetty khinkali-taikina, pyöräytetty kikherneistä falafel-pullat, kiehautettu ramen-liemi, jäähdytetty tiramisua, fileoitu kirjolohi, kääritty kiinalaisia kevätkääryleitä, leivitetty perunakotletteja ja etsitty ruispohjapizzalle oikea paistoaika.

Eksoottisimpia tekeleitä ovat olleet ainakin suolimakkara, etanapizza ja kuoharihernekeitto. Pilalle menneitä annoksia on ollut yllättävän vähän, laskettavissa korkeintaan kahden käden sormin: kuubalainen possupaisti oli liian luisevaa ja läskistä, jotta se olisi kutkuttanut makuhermojani, shakshukan limainen kananmuna ei kiehtonut ja namibialainen karitsa rosmariinin yliannostuksineen ei ollut juttuni. Etiopialaisten injera-lettujen ohje taas oli epämääräinen, minkä vuoksi taikina epäonnistui, ja mongolialaisen lampaan vähämausteisuus ei houkuta.

Parhaimpia paloja on vaikeampi nimetä, sillä pyrin tietysti tekemään ruokia, joista voisin pitää, ja hyviä reseptejä on niitä ilokseen noudattavalle lukuisia tarjolla. Eniten suosikkisyötävää tulee Aasian suunnalta (sillä rakastan mausteita ja lievää tulisuutta), mutta myös muilla seuduilla on puolensa. Helppoja ja maukkaita makupaloja ovat esimerkiksi currywurst, lihapullat (joiden koostumusta voi aina varioida), wieninleike, chili con carne, pekoniin käärityt täytetyt kananrinnat, nakkistroganoff (lihaversio vaatii pidemmän pehmentelyajan), lindströminpihvit ja erilaiset thaikeitot tai aasialaiset curryt (jotka tosin vaativat yleensä kattavan maustevaraston). 

Ehkä jonain päivänä vielä pyöräytän ruoan itse metsästetystä riistasta! Sitä odotellessa…