Kun reissuväsymys iskee
Olemme olleet reissussa nyt lähes neljä kuukautta ja täällä Veronassa olen potenut ensimmäistä kertaa kunnon reissuväsymystä. Olotilani vaihtelevat päivittäin, toisena päivänä saatan innosta puhkuen kävellä kaduilla ja ihastella kaikkea näkemääni, toisena päivänä en haluaisi edes poistua asunnosta ja jos sieltä syystä tai toisesta poistunkin, kuljen kaduilla näkemättä mitään, kuin arkeensa kyllästynyt paikallinen.
Hollannissa näitä tuntemuksia ei tullut kertaakaan, mutta täällä näitä ”huonoja päiviä” on vähintään pari viikossa ja uskon sen johtuvan tästä Veronan kaupungista. Tämä on oikein ihana paikka, jos täällä viettäisi esimerkiksi päivän tai pari, mutta tämä ei ole paras mahdollinen vaihtoehto kuukauden mittaiselle lomalle. Tai siis tämä ei ole sitä meille. Se johtuu ihan pikkujutuista, täällä on oikeasti liian kuuma (tänään 33, huomenna 35 astetta), täällä ei ole luontoa juuri nimeksikään ja liikenteen melu (josta mainitsin muutama viikko sitten, että se ei haittaa minua) rassaa nyt välillä hermojani niin paljon, että voisin kirkua.
Eilinen päivä oli ehkä pahin kaikista, sillä huomasin ajattelevani useampaan kertaan olevani valmis lähtemään kotiin. Ja oloani pahensi entisestään se, että ei ole mitään kotia mihin palata. Se myytiin kun lähdettiin. Olin alakuloinen ja tiuskin Matiakselle koko päivän ja lopulta iltapäivällä sulkeuduin muutamaksi tunniksi makkariin, koska joskus sitä haluaa vaan olla yksin.
Niinhän siinä kävi, että muutaman tunnin yksinolon jälkeen mielialani kohosi sen verran, että päätimme lähteä tutkimaan sitä ainoaa metsäpolkua jonka olemme tästä kaupungista löytäneet. Kävely oli kaikkea muuta kuin rentouttava, sillä suurin osa polusta oli jyrkkää nousua (ja lämmintä oli edelleen se +30°C), mutta lähteminen kannatti, sillä löysin taas ilon tästä paikasta. Näin kuinka aurinko siivilöityi lehtien läpi ja kuinka luonto täälläkin yrittää ottaa omaansa takaisin kasvattamalla puita kivimuuria pitkin. Ihmisiä ei tullut vastaan juuri ollenkaan (mutta muutama kuitenkin) ja näin vilauksen jopa Veronaa ympäröivistä vuorista, joita ei kaupungin keskeltä tahdo koskaan nähdä.
Tänään olen ollut taas oma itseni, täynnä tarmoa ja valmis etsimään uusia paikkoja, helteestä huolimatta.
Tiedän, että näitä huonoja päiviä tulee varmasti pitkin matkaa, mutta annan itselleni anteeksi sen, etten nauti jokaisesta sekunnista jonka täällä vietämme. On ihan ok tuntea välillä surua ja ahdistusta, vaikka tämän pitäisi olla elämäni onnellisinta aikaa. Koska suurimmaksi osaksi tämä on. Ja aina näiden huonojen päivien jälkeen, tätä osaa arvostaa entistä enemmän.
Voit seurata minua täällä: