Honey I’m home

Yli kolme viikkoa Amerikan elämää takana.

Pari viikkoa sitten löydetty asunto alkaa tuntua päivä päivältä enemmän oikealta tukikohdalta, eikä enää niin paljoa Holiday Clubin viikko-osakkeelta, johon ollaan tultu lomalle. Mieli tuskin asettuu tosin pitämään tätä ympäristöä arkena vielä pitkään aikaan, vaan varmasti vielä mennään pitkään jonkinlaisella honeymoon-vaihteella. Kun kävelee lasten kanssa leikkipuistoihin ja matkan varrella on palmuja, sitruuna-& appelsiinipuita ja sirkat alkavat sirittää pimeän tullen (niin kuin kaikissa Jenkki-sarjoissa), täytyy pohjoisen ihmisen näköjään koko ajan vähän taivastella asiaa. Onneksi tosiaan on jälkikasvua, joiden kanssa tiiviisti päivät kuljetaan Mikon ollessa töissä, ihastelu tulisi todennäköisesti ääneen vaikka kulkisin itseksenikin. ”Eikö oo ihanan värisiä kukkia”, ”Toihan on aloe vera, kuulkaas lapset sen sisällä on sellaista ainetta, joka tekee iholle hyvää” (olen Forever-esittelyni sisäistänyt 😉 , ”aiettä noita muratteja, äidillä oli niitä morsiuskimpussa orkideoiden kanssa.”, ”Ai tuo vuori? Se on Tamalpais.  Joo, tottakai mennään huipulle, jos sinne on vaan joku meidän kunnolle sopiva reitti.”

Vuoristo onkin erityisen huokailuttava elementti – enkä varmasti ole tämän mielipiteen kanssa yksin. Jostain syystä korkeat huiput, harjut, vuoret ja tunturit tuntuvat rauhoittavan ja maadoittavan ihmismieltä mantereesta huolimatta. Tämän myötä erään supermarketin parkkipaikalla on nähty pariinkin otteeseen ostoskärryjä palauttava rouva, joka suu korvissa tuijottaa punertavaa taivasta ja vuorenkärkiä, joiden siluetti tummenee minuuteissa vihreänruskeasta mustaksi iltayhdeksän aikaan. (pahoittelut kornin maalailevasta tekstistä, flirttailevan vuoren syytä) Saada olla pieni jonkin suuren ja vuosituhansia säilyneen äärellä, ehkäpä se tuo turvallista perspektiiviä.

Ensimmäisen viikon asuimme tosiaan hotellissa, josta käsin katsastelimme potentiaalista uutta kotia. Tuolloin vielä luultiin, että tämä ihana Marin County jää haaveeksi suosionsa takia ja pidettiin majaa ”rationaalisempien” Dublin-Pleasanton kämppämarkkinoiden lähellä. On jännä, kuinka on vaan joskus kuullut mikroilmastoista ja täällä homman nimi konkretisoituu nopeasti. Dublin ja Pleasanton sijaitsevat alueen itäosissa, enemmän sisämaassa, n. yhden tunnin ajomatkan päässä tästä nykyisestä kodista. Kun meri on vähänkin kauempana ja vuoret tekevät oman osansa, oltiin kuulemma jo aavikkoilmaston puolella ja siltähän se tuntuikin: polttavan kuumat keskipäivän tunnit, miellyttävän lämpimät illat ja melkein toppatakkia vaativat yöt. Kävimme lasten kanssa päivisin vilvoittelemassa ostareilla & elokuvissa harjoittelemassa englantia ilman tekstitystä. Liekö kuumien kesien vaikutusta, mutta varmaan 4/5 asunnoista, joita harkitsimme kodiksi oli uima-allas tarjolla. Onneksi lapset saivat pulikoida viikon hotellin altaissa sydämensä kyllyydestä, koska täällä Marinissa allas olisikin jo enemmän luksusta.

Asunnon kanssa meillä kävi aivan valtava säkä, josta uskon ja toivon olevani kiitollinen koko loppuelämäni. Olimme jo tosiaan tuumineet, että asuntoja katsottaisiin tuolta BART-metrolinjan suunnalta Bay Areaa, hyviltä koulualueilta. Koko viikonloppu oli sovittu täyteen näyttöjä ja suunnitelmana oli, että noista joku valitaan ja jätetään hakemus. Lauantai-aamuna Mikon ollessa hakemassa vuokra-autoa, mieleeni tuli katsoa paikallista Oikotietä eli Craigslistiä ja käyttää haikeudella poisjätettyä Marin Countyä hakuehdoissa vielä kerran. Ja se kuuluisa KLIK.

Erään juuri ilmoitetun asunnon kohdalla tuli epäuskoinen fiilis: siisti ja viihtyisä, täydellinen sijainti työmatkan ja hyvien koulujen suhteen, budjettiin sopiva kk-pyynti, ei kokolattiamattoja (jotka haisivat inhasti eräässäkin näytössä), aidattu takapiha ja ennen kaikkea vielä vapaa. Olenkohan milloinkaan yrittänyt saada niin paljon asiaa yhteen lauseeseen, kun mitä yritin selittää Mikolle hänen palattuaan. Onneksi monta vuotta avioliittoelämää auttaa ymmärtämään omaa, yli-innostunutta puolisoa ilman selkeää lauserakennetta, muutaman toistuvan keywordin turvin.

Kohta olimmekin matkalla näyttöön. Uskon intuitioon ja vaikka vuokranantaja kertoi monen muunkin olleen kiinnostuneen asunnosta ja olimme ruuhkan takia myöhästyä näytöstä, oli jännän rauhallinen tunne siitä, että hyvin tässä käy.

Muutto on aina täynnä fiilistä, mutta nyt varsinkin. Ensinnäkin oli ihanaa päästä pois hotellista. Jonkun toisen keittämä aamukahvi ja noutovalmis aamupala (ja tietty lapsien mielestä uima-allas) olivat mukavia, mutta kun neljä ihmistä on polkupyörien ja kaappikokoisten laukkujen kanssa yhdessä huoneessa, alkaa kaipaamaan lisäneliöitä. Olimme tosiaan myyneet suuren osan Suomen huonekaluistamme (tallettaneet rakkaimmat) ja tulimme maahan vain matkalaukkujen & lasten pyörien kanssa.

Keväällä selvisi että eräs suomalainen perhe oli juuri muuttamassa samaan aikaan takaisin kotimaahan, kun me teimme tänne tuloa, joten päädyimme ostamaan heidän irtaimistonsa. Olimme toki nähneet kuvia ja saaneet tietysti tavaraerittelyn ennen ostoa, mutta silti kuormaa purkaessa oli jouluaaton fiilistä: ”mitäköhän tästä laatikosta löytyy?”

On myös oma hommansa hoitaa muutto kahden lapsen kanssa ilman tuttua kotimaan tukiverkkoa. Vuokrasimme avuksemme San Franciscosta hulppean kokoisen kuorma-auton (jota ei varmasti saisi ajaa B-kortilla Suomessa).  Mikko sai kun saikin tuotua jättimäisen auton oikeaan aikaan perille a. San Franciscon keskustasta, b. Pride-viikonloppuna, c.  perjantain iltapäiväruuhkassa, d. Ilman toimivaa navigaattoria. Autoon mahtui paljon lastia, mutta vain kaksi henkilöä kerrallaan. Muistelemme lämmöllä apuna toiminutta suomalaisperhettä sekä paria ystävällistä Uber-kuskia, joiden avulla etapit sujuivat mallikkaasti ja kaikki saatiin perille.

Nyt, juuri tällä hetkellä tuntuu, että olemme asettuneet uusiin neliöihin melko mallikkaasti. Muuttokuormasta jäänyttä muuttokuonaa eli epämääräisiä laatikoita ja pussukoita on tietty vielä muutama jäljellä, yhtään tuttua kuvaa ei ole vielä kehyksissä eikä Ikean tilpehööri-reissuakaan ole vielä tehty, mutta uskon että meidän on hyvä täälllä. Kahvinkeitin lorisee ja huokailee tuttuun tapaan, pyykkikoriin pinoutuu nuhjuisia, hilloisia ja hiekkaisia vaatteita,  eivätkä veljekset jättäneet kiistaa Pleikan pelivuoroista Helsinki-Vantaalle. Ihan niin kuin kotona olisi. 🙂

Palataan! t. Eeva